Vankkumaton tekniikka, terve ihmistuntemus, psykologinen herkkyys ja yhteismusisoinnin eetos ovat kapellimestari Antonello Manacordan työskentelyn kulmakivet. Jorma Panulalta kapellimestarioppinsa saaneen Manacordan paluu HKO:n eteen on odotettu tapaus.
Luutnantti Kijé oli yksi ensimmäisistä Neuvostoliitossa tuotetuista äänielokuvista. Prokofjev loihti musiikillaan elokuvaan humoristis-romanttisen tunnelman, jonka pohjavireenä on suloinen melankolisuus.
Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto joutui Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Kantaesitys viivästyi viidellä vuodella ja siirtyi Venäjältä Pariisiin. Konserttiyleisössä istui viululegenda Joseph Szigeti, joka ihastui teoksen vangitsevaan yhdistelmään ”sadunomaista naiiviutta ja uskaliasta raakalaisuutta”. Szigeti otti konserton ohjelmistoonsa ja teki sen kuuluisaksi maailman konserttilavoilla. Nyt teokseen tarttuu upea hollantilaisviulisti Liza Ferschtman.
Antonello Manacorda
Torinossa syntynyt Antonello Manacorda (s. 1970) on jo 15 vuotta kuulunut ammattikuntansa kovimpaan ytimeen. Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on tehnyt nimeä maineikkaan Kammerakademie Potsdamin ylikapellimestarina, ja vuoden 2019 kevääseen saakka Manacorda johti pääkapellimestarina myös Alankomaiden Arnhemissa kotipaikkaansa pitävää Het Gelders Orkestia. Orkestereineen hän on vieraillut säännöllisesti esimerkiksi Berliinin Philharmoniessa ja Amsterdamin Concertgebouw’ssa. Vuonna 2015 Manacorda ja potsdamilaiset valittiin ECHO-gaalassa vuoden parhaaksi orkesteriksi Sony Classical -yhtiölle tekemästään Schubert-levystä.
Manacordan muusikonura alkoi viulistina ja hän valmistui Sergio Lamberton oppilaana Giuseppe Verdi -konservatoriosta. De Sono -musiikkiyhdistykseltä saamansa stipendin avulla hän jatkoi Herman Krebbersin luokalla Amsterdamissa. Nuorena hän soitti mm. Pierre Boulezin johdolla konserttimestarina Pariisissa, kunnes vuonna 1994 Claudio Abbado kutsui hänet Mahler-nuoriso-orkesterin konserttimestariksi. Kolme vuotta myöhemmin Manacorda kollegoineen perusti yhä musiikkimaailman huipulla viihtyvän Mahler Chamber Orchestran. Tämän jälkeen Manacorda päätti, ettei enää koskisi viuluun.
Kapellimestariksi Manacorda päätyi kuten suurin osa suomalaiskapellimestareistakin, opiskelemalla Jorma Panulan johdolla kahden vuoden ajan. Manacorda vierailee useissa maailman kärkiorkestereita, kuten Frankfurtin ja Berliinin radioiden sinfoniaorkestereissa, BBC Philharmonicissa, Hampurin NDR:ssä ja Sydneyn sinfoniaorkesterissa. Helsingin kaupunginorkesterin lisäksi hän on Suomessa vieraillut Tapiola Sinfoniettassa. Oopperakapellimestarina Manacorda on vieraillut erityisesti Aldeburghin festivaalilla sekä Italian useissa oopperataloissa. Tällä kaudella hän debytoi sekä Berliinin valtionoopperassa että filharmonikoissa.
Liza Ferschtman
Liza Ferschtman on Alankomaiden maineikkaan viulistiperinteen keskeisimpiä hahmoja. Solistina hän on esiintynyt oman maansa tärkeimmissä orkestereissa mukaanluettuna Amsterdamin Concertbebouw sekä mm. Dallas Symphony, London Philharmonici ja Budapest Festival Orchestra. Vuonna 2006 hänelle myönnettiin maan arvokkain muusikolle jaettava tunnustus, Alankomaiden musiikkipalkinto ja vuodesta 2007 lähtien hän on toiminut Delftin musiikkijuhlien taiteellisena johtajana.
Vaikka Ferschtman tarttui viuluun jo viisivuotiaana, hän on aina pitänyt soitintaan vain välineenä toteuttaa rakkauttaan itse musiikkiin – ei viuluun sinänsä. Pienenä hän haaveilikin laulajanurasta. Muusikkouteen hän kasvoi venäjänjuutalaisessa perheessä pianistiäidin ja sellisti-isän kasvattamana, mistä syystä Ferschtmanin slaavilaisia juuria on usein pidetty hänen intohimoisten tulkintojensa taustalla erityisesti venäläisessä musiikissa. Hän itse ei ole henkilöhistoriansa osuudesta esitystensä intensiteettiin täysin vakuuttunut.
”Tietenkin on myös venäläistä ohjelmistoa, joka tuntuu minulle läheisemmältä”, hän on sanonut. ”Esimerkiksi Prokofjev: vaalin hänen teoksiaan niiden tarinallisuuden vuoksi, hänen tapansa värittää ja kuvailla on uskomattoman ilmeikästä. Voidaan toki keskustella siitä, pidänkö Prokofjevista sen venäläisyyden vuoksi, vai onko se vain yksinkertaisesti suurenmoista musiikkia?”
Opintonsa Ferschtman aloitti perhetuttunsa, legendaarisen Philipp Hirschhornin johdolla ja jatkoi myöhemmin Amsterdamin konservatoriossa Herman Krebbersillä. Lisäksi hän opiskeli Philadelphian Curtis Institutissa Ida Kavafianilla ja David Takenolla Lontoossa. Ferschtmanin soitin on Guarneri Del Gesu, lisänimeltään ”Benno Rabinof” vuodelta 1742.
Jaani Länsiö
Sergei Prokofjev: Luutnantti Kijé, sarja op. 60
Sergei Prokofjev syntyi vuonna 1891 pienessä kylässä nykyisen Ukrainan alueella. Vuonna 1933 neuvostoliittolainen Belgoskino-studio tilasi Sergei Prokofjevilta (1891–1953) musiikin elokuvaan Luutnantti Kijé. Kyseessä olisi yksi varhaisimmista neuvostoliittolaisista äänielokuvista. Prokofjevilla oli tuohon aikaan kädet täynnä sekä säveltäjänä että pianistina. Hän otti tilauksen vastaan, mutta vasta harkittuaan asiaa.
Alexander Faintsimmerin ohjaama elokuva valmistui vuonna 1934. Satiirinen tarina sijoittuu tsaari Paavali I:n valtakaudelle 1700-luvun lopussa. Byrokraattisen virheen takia eräs luutnantti Kijé alkaa kummitella virallisissa asiakirjoissa. Luutnantti menestyy sodissa. Hän myös avioituu ja saa lapsen. Tsaari kiinnostuu Kijéstä ja haluaa tavata hänet. Virkamiehet tajuavat ettei luutnanttia koskaan ole ollut olemassa ja ilmoittavat Kijén kuolleen. Tsaari järjestää sankariluutnantille sankarin hautajaiset. Arkku on tietysti tyhjä.
Elokuvan ensi-illan jälkeen Moskovan radion orkesteri pyysi Prokofjevia laatimaan elokuvan musiikista sarjan. Myöhemmin säveltäjä totesi sarjan aiheuttaneen hänelle melkoista päänvaivaa. Pienelle kamariorkesterille tehdyn musiikin sovittaminen suurelle sinfoniaorkesterille ei ollut helppoa. Samalla lyhyitä musiikkiaiheita piti laajentaa, jottei musiikki olisi liian katkelmallista. Luutnantti Kijé -sarja (op. 60) sai kantaesityksensä Pariisissa joulukuussa vuonna 1934 Prokofjevin itsensä johdolla. Faintsimmerin elokuva on jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi, mutta Prokofjevin sarja on edelleen hyvin suosittu. Sen osia on käytetty elokuvamusiikkina ja jopa pop-sävellyksissä.
Kuulijalla on tuskin vaikeuksia seurata tarinan kulkua. Ensimmäisessä osassa Kijé syntyy. Toisessa osassa hän ihastuu tyttöön, jonka kanssa menee naimisiin osassa kolme. Sarjan kuuluisin osa on värikäs ja vauhdikas Troikka. Viimeisessä osassa Kijé haudataan. Tunnelma on erikoisella tavalla sekä satiirinen että aidon surumielinen.
Sergei Prokofjev: Viulukonsertto no 1 D-duuri, op. 19
Sergei Prokofjevin (1891–1953) opinnot Pietarin konservatoriossa päättyivät vuonna 1914. Hän oli jo luonut melkoista mainetta persoonallisena säveltäjänä ja pianistina ja nuoren venäläisen musiikin kauhukakarana. Sellaiset teokset kuin toinen pianokonsertto (1913) ja sarja Sarkasmeja (1914) olivat aiheuttaneet vilkasta polemiikkia.
Vuonna 1915 Prokofjev alkoi luonnostella concertinoa viululle ja orkesterille. Hanke ei edennyt. Prokofjev palasi luonnosten pariin kaksi vuotta myöhemmin. Nyt syntyi ensimmäinen viulukonsertto (D-duuri, op. 19). Kantaesitys oli suunniteltu saman vuoden marraskuulle, mutta lokakuun vallankumous tuli väliin. Viulukonsertto sai kantaesityksensä vasta syksyllä 1923 Pariisissa. Solistina oli Marcel Darrieux ja Pariisin oopperan orkesteria johti Sergei Koussevitsky. Vastaanotto oli jokseenkin vaisu. Yleisössä istui kuitenkin unkarilainen viulisti Joseph Szigeti, joka ihastui teokseen ja otti sen ohjelmistoonsa. Hän esitti konserttoa ympäri maailmaa monen vuoden ajan ja epäilemättä vaikutti teoksen suosion nousemiseen.
Prokofjev oli aikaisemmin tullut tunnetuksi anti-romanttisen, riitasointuisen ja motorisen musiikin säveltäjänä. Ensimmäinen viulukonsertto kuitenkin paljastaa hänen jo nuorena kyenneen käyttämään perinteisempää ilmaisua, joka myöhemmin puhkeaa täyteen kukkaan esimerkiksi baletissa Romeo ja Julia (1936) tai viidennessä sinfoniassa (1944). Mutta Prokofjev ei olisi Prokofjev ellei hän tässäkin näyttäisi konservatiiviselle yleisölle pitkää nenää. Vaikka musiikki on harvinaisen nostalgista ja melodista, siitä ei puutu ironisia ja särmikkäitä piirteitä. Lisäksi osia on kyllä perinteiseen tapaan kolme, mutta niiden järjestys ja sisältö on kaikkea muuta kuin perinteinen. Ensimmäinen osa (Andantino) on hidas eikä nopea, toinen osa (Vivacissimo) on todella nopea eikä hidas, ja finaali (Moderato – Allegro moderato) on gavotti, joka yllättäen huipentuu ensimmäisen osan sadunomaiseen maailmaan palaavaan epilogiin.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 e-molli, op. 98
Kesät 1884 ja 1885 Johannes Brahms (1833–1897) vietti itävaltalaisessa Mürzzuschlagin kylässä. Kaikessa hiljaisuudessa hän työskenteli uuden teoksen, neljännen sinfonian, parissa. Syksyllä 1885 hän soitti sinfonian yhdessä tuttavansa kanssa pianolla nelikätisesti valituille kuulijoille. Ensimmäisen osan jälkeen kriitikko Eduard Hanslick puuskahti: ”Minulle tuli koko ajan tunne, että kaksi hirvittävän fiksua ihmistä puhuu minut kumoon.” Myös muut läsnäolijat suhtautuivat teokseen torjuvasti. Se oli liian älyllinen ja vaikea. Kirjailija Max Kallbeck kehotti Brahmsia jättämään partituurin julkaisematta.
Neljäs sinfonia sai kantaesityksensä Meiningenissä lokakuussa vuonna 1885 säveltäjän itsensä johdolla. Brahms oli ehkä etukäteen huolissaan teoksen vastaanotosta, mutta kantaesitys oli suuri menestys. Monen mielestä tämä on Brahmsin neljästä sinfoniasta paras.
E-molli-sinfonian tyypillisin piirre on sen tumma perussävy. Säveltäjä Jan Swafford huomauttaa, ettei teos kulje Beethovenin esimerkin mukaisesti varjoista valoon vaan iltahämärästä yöhön. Swaffordin mukaan sinfonian voi myös tulkita valituslauluksi; Brahms jättää hyvästit sille musiikkikulttuurille, jonka osana on pitänyt itseään ja nyt kokee kuolevan pois. Koska Brahms eli vielä vuoteen 1897 teoriaan voi suhtautua varauksellisesti. Toisaalta tiedetään, että pari vuotta kantaesityksen jälkeen hän vakavissaan harkitsi lopettavansa säveltämisen.
Ensimmäinen osa (Allegro non troppo) on kiistatta älyllisesti sommiteltu. Pääteema koostuu yksinomaan terssi- tai seksti-intervalleista ja musiikki sisältää valtavan määrän kekseliästä kontrapunktia ja motiivista työskentelyä. Toinen osa (Andante moderato) on alakuloinen pastoraali. Kolmas osa (Allegro energico), scherzo, sisältää sinfonian ainoat varsinaiset riemukkaat jaksot. Finaali (Allegro energico e passionato) on passacaglia, eli muunnelmaosa, jonka teeman Brahms lainasi suuresti ihailemansa J.S. Bachin kantaatista Nach dir, Herr, verlanget mich.
Christian Holmqvist
