Osmo Vänskä
Osmo Vänskän (s. 1953) ura kansainvälisesti arvostetuimpiin kuuluvana kapellimestarina käynnistyi suomalaisittain hitaasti, mutta alkuun päästyään hänen tähtensä on kohonnut yhä korkeammalle. Pohjatyön hän teki orkesterimuusikkona Suomessa, ensin klarinetistina Turun filharmonisessa orkesterissa ja myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa, jossa hän soitti varaäänenjohtajana.
Jalansijan kotimaisten orkestereiden kapellimestarivieraana Vänskä sai voitettuaan vuoden 1982 Besançonin nuorten kapellimestarikilpailun. Suhde etenkin Lahden kaupunginorkesteriin syveni niin, että hänet nimitettiin vuonna 1988 sen ylikapellimestariksi yli 20 vuoden ajaksi. Hänen johdollaan orkesterista tuli Suomen orkesterikentän kasvot maailmalla, niin sanottu ”pikkukaupungin ihme”, joka kahmi levyalan palkintoja ja huippusolisteja vieraakseen.
Vuosina 1993–1996 Vänskä toimi Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, ja 1996 hänet nimitettiin BBC:n skottilaisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Vuonna 2003 alkanut kausi Minnesotan orkesterin musiikillisena johtajana päättyy tänä vuonna. Vuonna 2020 Vänskä aloitti Soulin filharmonikoiden ylikapellimestarina.
Konsertin ohjelma on Vänskälle ominaista ohjelmasuunnittelua. ”Venäläinen musiikki on minulle läheistä, etenkin Prokofjevia ja Šostakovitšia johdan aina mielelläni”, Vänskä sanoo. ”Kabalevskin Koomikot-sarja alkoi kiinnostaa, kun törmäsin sen galoppiin. Se on hyvänsorttista sirkusmusiikkia, jota on hauska kuunnella, ja yleensä muusikoitakin hymyilyttää sitä soittaessa. Prokofjevin seitsemännen olen jo pitkään halunnut ottaa takaisin ohjelmaan, sillä viime kerrasta on jo kauan.”
Kalevi Ahon sävelkieleen Vänskä tutustui etenkin Sinfonia Lahdessa, joka vuonna 1992 nimitti Ahon nimikkosäveltäjäkseen. ”Kalevi ei koskaan päästä esittäjää helpolla”, Vänskä sanoo, ”mutta vaikeus ei ole musiikin pääasia. Teosten kanssa on valmis työskentelemään ahkerasti, koska musiikki on todella hyvää.”
Niamh McKenna
Saksalais-irlantilainen Niamh McKenna kuuluu suomalaisen huilutaiteen kantaviin voimiin. Suoritettuaan Amsterdamin Concertgebouw’n akatemiaohjelman ja muutettuaan Suomeen ja Turun filharmonisen orkesterin huilun äänenjohtajaksi vuonna 2014 McKenna on esiintynyt useilla kotimaisilla musiikkijuhlilla sekä vieraillut solistina esimerkiksi Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa, Lappeenrannan kaupunginorkesterissa, Oulu Sinfoniassa, Jyväskylä Sinfoniassa ja Turun filharmonisessa orkesterissa. Vuonna 2017 hän voitti kansainvälisen Crusell-huilukilpailun Uudessakaupungissa ja vuonna 2019 tuli kolmanneksi Prahan Kevät -kilpailussa.
Suomi ja suomalainen musiikki on ollut osa McKennan elämää jo kauan ennen hänen muuttoaan. Jo lapsena hän oli kiinnostunut eri kulttuureista ja hankki lukemalla tietoa esimerkiksi Lapista ja lappilaisista, vaikka ei ollut koskaan käynyt Pohjoismaissa.
”Kun soitin ensimmäistä kertaa Saksan nuoriso-orkesterissa, ohjelmassa oli Sibeliuksen toinen sinfonia ja Rautavaaran Cantus Arcticus”, McKenna muistelee. ”En silloin aavistanutkaan, että muuttaisin Suomeen.” Nykyään McKenna työskentelee Helsingin kaupunginorkesterin huilun äänenjohtajana. ”Oman orkesterin solistina esiintyminen on poikkeuksellinen ilo”, McKenna sanoo.
McKenna on soittanut Kalevi Ahon musiikkia aiemmin orkesterin jäsenenä. Soolotehtävissä tämäniltainen konsertti on hänelle ensimmäinen. Etenkin Ahon huilukonsertto tuli tutuksi jo opiskeluaikoina. Uudessa kaksoiskonsertossa McKenna kuulee historiallisia vaikutteita.
”Huilu ja harppu ovat ikivanhoja soittimia ja tärkeitä monissa eri kulttuureissa. Niitä on soitettu yhdessä ympäri maailmaa, ainakin antiikin Kreikassa tai irlantilaisessa kansanmusiikissa. Kamarimusiikissa tämä on yleisempi kokoonpano, mutta orkesterin edessä harvinainen. On hienoa, että Aho on tehnyt konserton juuri tälle yhdistelmälle. Musiikissa kuuluu soittimien arkaainen luonne, ja hän kietoo ne dialogiin sekä toistensa että orkesterin kanssa. Soolohuilun osuus ulottuu orkesterin alttohuiluun saakka, mitä pidän hyvin kiehtovana ratkaisuna.”
Emmanuel Ceysson
Ranskalainen Emmanuel Ceysson (s. 1984) kuuluu tämän vuosituhannen valovoimaisimpiin ja ylistetyimpiin harpputaiteilijoihin. Hän on soittanut resitaaleja aina New Yorkin Carnegie Hallista Wienin Konzerthausiin ja Lontoon Wigmore Hallista Pariisin Salle Gaveauhun. Ceysson on esiintynyt solistina mm. Baijerin radion sinfoniaorkesterin, Torinon RAI:n ja Oslon filharmonikoiden vieraana. Suomessa hän on vieraillut Tapiola Sinfoniettan ja Turun filharmonisen orkesterin solistina.
Esiintymistöidensä ohella Ceysson on toiminut Sibelius-Akatemian vierailevana professorina vuodesta 2019 lähtien. Yksi hänen opetuksensa painotuksista on kilpailujen ja koesoittojen voittaminen – muusikkouteen elimellisesti liittyvä asia, jossa Ceyssonin kokemusasiantuntijuus on kiistaton: vuonna 2004 hän voitti Yhdysvaltain kansainvälisen harppukilpailun, vuonna 2006 Young Concert Artists -kilpailun (ja kuusi erikoispalkintoa) New Yorkissa, sekä ehkä tärkeimpänä kaikista vuonna 2009 arvostetun ARD-kilpailun Münchenissä. Vain 22-vuotiaana hän sai paikan Pariisin kansallisoopperasta. Vuonna 2015 hänet valittiin New Yorkin Metropolitan-oopperan äänenjohtajaksi, ja syksystä 2020 lähtien Ceysson on soittanut Los Angelesin filharmonikoiden sooloharpistina.
Tänään Ceysson debytoi Helsingin kaupunginorkesterin solistina teoksella, jolla on erityinen paikka hänen urallaan. Ceysson aloitti harpunsoiton jo seitsemänvuotiaana. Hän oli vaatinut soitinta vanhemmiltaan, koska oli kuullut levyltä Mozartin konserton harpulle ja huilulle, vaikka hän ei vielä silloin edes tiennyt, miltä soitin näyttää. Se oli ainoa soitin, joka häntä kiinnosti. Alle vuoden harjoiteltuaan hän jo esiintyi television kykyohjelmassa harvinaislaatuisena poikana, joka soittaa harppua. Ceyssonin levytyskatalogiin kertynyt jo 13 albumia, joista kiitellyimpiin kuuluu vuonna 2016 Aparté-merkillä julkaistu Mozartin kaksoiskonsertto huilisti Philippe Berndoldin kanssa.
Jaani Länsiö
Dmitri Kabalevski: Ilveilijät
Kun niin sanottu reaalisosialistinen tyyli vielä hallitsi neuvostoliittolaista taidetta, pidettiin lännessä herkästi taantumuksellisena kaikkea sellaista venäläistä musiikkia, joka ei tavoitellut avantgarden kärkeä. Tämän ajattelun harhapäätelmä on, että vain ”uusin” tyyli on arvokasta, vaikka ilmaisuvoimaista ja puhuttelevaa taidetta voi tehdä usealla eri tavalla ja tyylillä, samanaikaisesti. Sävelsihän Sibeliuskin 7. sinfoniansa samaan aikaan kun Edgard Varèse jo organisoi hälyjä musiikiksi.
Yksi tästä ajattelusta pahimmin kärsineistä säveltäjistä on Dmitri Borisovitš Kabalevski (1904–87), jonka usein suoraviivainen musiikki on yleisölle helppotajuista. Eipä ihme, että Kabalevski on Suomessakin harvinaisuus konserttiohjelmistoissa, paitsi musiikkiopistoissa, sillä säveltäjän tuotannossa on valtavasti helppoja, pedagogiseen käyttöön sopivia teoksia. Aivan paitsiossa ei Kabalevskikaan tosin ollut, sillä lännessä hänen musiikkiaan esittivät alusta pitäen monet kaikkein jumaloiduimmat taiteilijat, kuten Horowitz, Toscanini tai Ashkenazy, mutta ymmärrettävästi hän on jäänyt uudistusmielisempien maanmiestensä varjoon.
Noin varttitunnin mittainen Ilveilijät opus 26 kuuluu Kabalevskin esitetyimpiin teoksiin. Se on säveltäjän vuonna 1940 laatima kuplivan ilakoiva orkesterisarja paria vuotta vanhemmasta musiikistaan, jonka hän sävelsi Mark Danielin lastennäytelmään Keksijä ja ilveilijät. Tarinan keksijä oli kirjapainotaidon isä Johannes Gutenberg ja ilveilijät tätä seuraava teatteriseurue. Kymmenosaisen sarjan jaksot ovat lyhyitä tansseja, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat myös hyvin nopeita.
Sergei Prokofjev kertoo muistelmissaan, että 1930-luvun puolivälin Neuvostoliitossa oli kova kysyntä lapsille suunnatulle musiikille, ja hänen oma vastauksensa tähän oli Pekka ja susi. Kabalevski kirjoitti Ilveilijät samaan tarpeeseen, ja selvää sukulaisuutta näiden musiikkien välillä onkin: sarjan jaksossa Marssi on jopa suora sitaatti Pekasta ja sudesta, kun toisena osana kuultava vikkelä galoppi taas iskee selvästi silmää Dmitri Šostakovitšille.
Kalevi Aho: Konsertto huilulle ja harpulle
Korona-ajan rajoitukset ovat rusikoineet muusikoita ja säveltäjiä kovakouraisesti. Kalevi Aholtakin esityksiä on peruuntunut tusinoittain, myös lukuisia kantaesityksiä. Peruutuksia on riittänyt siksikin, että Aho (s. 1949) lienee työteliäin ja siten myös tuotteliain tuntemani säveltäjä. Uusia teoksia on syntynyt koko pandemian ajan.
Konsertto huilulle ja harpulle kuuluu siirtyneisiin teoksiin, sillä se oli alunperin Flanderin sinfoniaorkesterin tilaus huilisti Marina Piccininille ja harpisti Anneleen Lenaertsille, ja kantaesityksen oli määrä tapahtua Belgian Gentissä. Pandemia rikkoi tuon suunnitelman, jolloin Helsingin kaupunginorkesteri tuli pelastamaan hankkeen tulemalla toiseksi tilaajaksi, sillä soolohuilisti Niamh McKenna halusi palavasti soittaa tämän konserton.
Ja että kyseessä on nimenomaan konsertto ei ole sattumaa. Kalevi Ahosta on kehkeytynyt tällä vuosituhannella kukaties maailman johtava konserttosäveltäjä, sillä tätä kirjoittaessani hänen teosluettelossaan on jo 37 konserttoa! Ennen vuotta 2000 niitä oli vain kolme, ja Aho tunnettiin etenkin lukuisista sinfonioistaan, joista moni syntyi tiiviissä yhteydessä Sinfonia Lahden kanssa.
Konserttosäveltäminen ei ole ollut itsetarkoituksellista, vaan kumulatiivinen prosessi: yhä useampi muusikko on mieltynyt Ahon sävelkieleen, ja on siten halunnut tilata itselleen konserton. Aho ei ole myöskään kaihtanut harvinaisempia soolosoittimia. Hänen konserttonsa eivät ole pikaisia säveltäjän ”terveisiä” esittäjille, vaan poikkeuksetta suurimuotoisia ja kunnianhimoisia taideteoksia. Niitä myös esitetään runsaasti.
Reilun puolen tunnin mittainen konsertto huilulle ja harpulle valmistui kesällä 2020. Teoksen neliosaisuus viittaa sinfonisuuteen (perinteisempi konserttomuoto käsittää kolme osaa: nopean, hitaan ja nopean), ja konsertto onkin luonteeltaan sangen sinfoninen. Sooloinstrumentit ovat toki hallitsevassa roolissa, ja tästä syystä orkesterin tekstuuri on enimmäkseen ohuehkoa, vaikka sekin saa välillä äänekästä sanottavaa, varsinkin teoksen kahdessa keskimmäisessä osassa. Muutoin teosta leimaa Aholle tyypillinen soittimellinen eloisuus, jossa vilkkaat ja lyyriset sävyt täydentävät toisiaan.
Sergei Prokofjev: Sinfonia 7
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokous yllätti vuonna 1948 hyökkäämällä ”formalisteiksi” syytettyjä säveltäjiä vastaan. Hyökkäys sinänsä ei yllättänyt, olihan koko valtakunta orwellilainen painajainen, vaan lähinnä se rajuus, jolla Stalin halusi puhdistaa taiteen ”länsimaisesta saastasta”. Nimeltä mainitut formalistit olivat Dmitri Šostakovitš, Sergei Prokofjev ja Aram Hatšaturjan. Sosialistisesta realismista, uusyksinkertaisuudesta, tuli nyt ainoa sallittu tyyli, jolla säveltäjä saattoi kansaa palvella. Kansanviholliseksi leimautuminen merkitsi varmaa tuhoa, joten tuon trion henki oli löyhässä.
Sergei Prokofjeville tämä merkitsi katastrofia. Ei siinä kylliksi, että säveltäjä oli hiljattain kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahasti, ettei siitä oikeastaan koskaan toipunut. Nyt hänen piti kuuliaisesti alkaa kirjoittaa uusiksi suuria mestariteoksiaan, jotta ne eivät joutuisi kokonaan pannaan. Sen on täytynyt olla kulmikkaaksi ja konfliktihakuiseksi kuvatulle säveltäjälle tuskaa.
Seitsemäs sinfonia op. 131 tulee nähdä tätä taustaa vasten. Se on tietysti kummajainen varhaisempaan, provokatiiviseen ja kontroversielliin Prokofjeviin verrattuna. Teos valmistui suurelta osin sairaalan vuoteella vuonna 1952 ja jäi Prokofjevin viimeiseksi.
Sinfonian avaava Moderato antaa suuntaviivat uusklassisen ja romanttisen sävelkielen välimaastoon asettuvalle musiikille. Prokofjevin onnistui kuitenkin löytää värejä hieman yksinkertaisemmastakin paletista. Sisältö ei kenties ole yhtä painavaa kuin säveltäjän 5. sinfoniassa, mutta näissä tyylirajoissa Prokofjevin huikea ammattitaito tulee esiin.
Allegretto-osa on vinhaa vauhtia kiitävä, leikkisä scherzando. Se tuo mieleen vanhojen uutisfilmien taustamusiikin, mutta palvelee kuitenkin sinfonista kokonaisuutta. Andante espressivo on sinfonian laulava hidas osa, joka luo mainion kontrastin sitä ympäröiville osille, sillä sinfonian finaali (Vivace) alkaa myös reippaana laukkana. Lyömäsoittimet värittävät sen intoutunutta etenemistä, kunnes loppua kohden aukeava hymnimäinen melodia nostaa sinfonian lopullisesti kuin irti maasta.
Osmo Tapio Räihälä
