Arvo Pärt: Cantus Benjamin Brittenin muistolle
Virolainen Arvo Pärt (s. 1935) aloitti säveltäjänuransa ensin uusklassikkona ja sitten modernistina. Hänen musiikkinsa herätti vihaa viranomaisissa. Myös henkinen kriisi pakotti hänet pohtimaan tyylin muutosta. Pärt perehtyi keskiajan ja renessanssin musiikkiin ja kehitti 1970-luvun keskipaikkeilla ilmaisun jolle antoi nimen ”tintinnabulismi” (johdettu latinasta: ”pieni kello”). Sitä luonnehtivat tonaalisuus, kolmisointu-aiheet ja kontrapunkti. 1980-luvun alussa Pärt muutti perheineen Berliinin. Samalla hänen musiikkinsa alkoi tulla kansainvälisesti tunnetuksi. Helposti lähestyttävä sävelkieli yhdistettynä korostetun henkiseen sisältöön – Pärt on harras ortodoksi – on tehnyt Pärtistä yhden aikamme harvoista todella suosituista nykysäveltäjistä.
Englantilainen säveltäjä Benjamin Britten kuoli joulukuussa vuonna 1976. Myöhemmin Pärt kertoi: ”Olin vastikään löytänyt Brittenin. Juuri ennen hänen kuolemaansa olin alkanut ihailla hänen musiikkinsa epätavallista kirkkautta – se toi mieleen saman puhtaan kirkkauden jonka löytää Guillaume de Machaut’n balladeista. Olin jo pitkään halunnut tavata Brittenin henkilökohtaisesti – nyt se ei enää ollut mahdollista.” Vuonna 1977 jousiorkesterille ja putkikellolle valmistunut teos Cantus Benjamin Brittenin muistolle sai kantaesityksensä Tallinnassa 7.4.1977 Viron kansallisen sinfoniaorkesterin konsertissa. Kapellimestari oli Eri Klas.
Tunnelmaltaan voimakas Cantus on kaanon, jossa laskevaa a-molli-asteikkoa toistetaan eri pulsseissa samalla kun dynamiikka hiljalleen alkaa kasvaa. Huipennuksessa kaikki jouset soittavat forte forte fortissimo. Kun musiikki yhtäkkiä katkeaa, hiljaisuudessa soi putkikellon yksinäinen a-sävel.
Christian Holmqvist
Maurice Ravel: Couperinin hauta, orkesterisarja
Vuonna 1914 Maurice Ravel (1875–1937) alkoi suunnitella pianosarjaa, jossa inspiraationa toimisi barokin ajan musiikki, etenkin François Couperinin (1668–1733) cembalokappaleet. Sarjan työnimi oli Ranskalainen sarja. Sävellystyö keskeytyi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ravel oli sen verran hintelä, ettei häntä aluksi huolittu sotapalvelukseen, mutta lopulta hän sai työskennellä ambulanssinkuljettajana ja sairaanhoitajana.
Vuonna 1917 Ravel palasi Ranskalaisen sarjan pariin. Otsikoksi vaihtui Le Tombeau de Couperin, Couperinin hauta. Tämä viittaa barokin tombeau-perinteeseen: tombeau on tietyn henkilön soivaksi hautamuistomerkiksi sävelletty teos. Kukin osista on omistettu yhdelle Ravelin sodassa kuolleen ystävän muistolle. Couperinin haudan (1914–17) kantaesitti Marguerite Long Pariisissa huhtikuussa vuonna 1919. Orkesteriversio (1919) sai kantaesityksensä Pariisissa vuoden 1920 helmikuussa. Pasdeloup’n orkesteria johti Rhené-Baton. Pianoversiossa osia on kuusi, mutta orkesteriversiossa Ravel on jättänyt pois osat Fuuga ja Toccata. Säveltäjää moitittiin siitä, että surumusiikiksi teos on sävyltään sangen valoisa. Tähän hän vastasi: ”Kuolleet ovat, ikuisessa hiljaisuudessaan, jo tarpeeksi surullisia”.
Sarjan osat ovat vuolaasti virtaava Preludi (omistettu luutnantti Jacques Charlotin muistolle), kepeä Forlane (omistettu luutnantti Gabriel Delucin muistolle), nostalginen Menuetti (omistettu Jean Dreyfusin muistolle) ja vilkas Rigaudon (omistettu Pierre ja Pascal Gaudinin muistolle).
Christian Holmqvist
Benjamin Britten: An American Overture
Toisen maailmansodan ensimmäiset laukaukset repivät jo horisonttia, kun Benjamin Britten (1913–1976) ja hänen miesystävänsä, tenori Peter Pears pakkasivat laukkunsa Amerikan-matkalle vuonna 1939. Lähtökohdat olivat mitä mainioimmat: Muunnelmat Frank Bridgen teemasta -teos oli kirinyt edeltä Uuden mantereen musiikkipiireihin, viulukonsertto oli viimeistelyä vaille valmis ja tilauksia Amerikan parhailta orkestereilta alkoi sadella pian säveltäjän rantauduttua. Kriitikot asettuivat kuitenkin poikkiteloin. Poliittisesti arveluttavaan ajankohtaan, Japanin keisarin kunniaksi sävelletty Sinfonia da Requiem, operetti Paul Bunyan ja laulusarja Les Illuminations saivat kaikki kylmän vastaanoton.
Lopulta vain kolmevuotiseksi jäänyt aika Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli koettelemus, sillä uupuneeseen Britteniin iski koti-ikävän lisäksi akuutti ammattitauti, tyhjän partituurin kammo. Tuotannon tyrehtymisen on täytynyt olla traumaattista – niinkin voimakkaasti, että kun Clevelandin orkesterin tilauksesta syntynyt An Occasional Overture (1941) löytyi arkistoista 1970-luvulla, Britten ei myöntänyt koskaan kirjoittaneensa moista teosta. Hän oli jopa tehnyt myöhemmin tekemänsä alkusoiton samalla nimellä, aivan kuin korvatakseen vanhan teoksensa muistot uusilla ja paremmilla. Vasta käsiala-analyysi sai hänet tunnustamaan isyytensä, mutta silti teos pantiin odottamaan kantaesitystään aina vuoteen 1981 – Brittenin kuoleman jälkeen – nimellä Amerikkalainen alkusoitto.
Kanadalaisen karnevaalin (1939) tapaan Amerikkalainen alkusoitto kumartaa syvästi Brittenin ystävälle Aaron Coplandille, jonka tyyli oli 1930-luvulla noussut synonyymiksi yhdysvaltalaiselle musiikille. Alkusoiton orkesterisointi on poikkeuksellisen väljä, asteleva basso ja vaskifanfaarit kumpuavat muistumia marssiorkestereista, ja avoimien kvinttien ja kvarttien vyörytys lienee tyylitelty nyökkäys amerikkalaisen sointi-ihanteen suuntaan.
Jaani Länsiö
Nico Muhly: In Certain Circles
Amerikkalainen Nico Muhly (s. 1981) on tehnyt menestyksekkään uran niin taidemusiikin kuin popin parissa. Hän opiskeli sävellystä Juilliard School of Musicissa New Yorkissa John Coriglianon ja Christopher Rousen johdolla. Hän on julkaissut studioalbumeja ja tehnyt yhteistyötä muun muassa Björkin, Philip Glassin, rockyhtye Grizzly Bearin ja Esa-Pekka Salosen kanssa. Muhlyn tuotannosta löytää orkesteriteoksia, kolme oopperaa, soolokonserttoja sekä kuoroteoksia. Hän on myös kirjoittanut musiikkia elokuviin ja TV-sarjoihin. Tilausteoksia on syntynyt muun muassa Britten Sinfonialle, Metropolitanin oopperalle ja Guggenheimin taidemuseolle.
In Certain Circles kahdelle pianolle ja orkesterille (2020) syntyi New Yorkin filharmonikkojen, Düsseldorfin sinfonikkojen, Pariisin filharmonikkojen ja Royal Liverpool Philharmonic -orkesterin tilauksesta. Teos on kirjoitettu ja omistettu Katia ja Marielle Labèquelle, jotka kantaesittivät teoksen Pariisissa 6.6.2021. Pariisin orkesteria johti Maxim Emelyanychev.
Muhly kertoo: ”Ensimmäinen osa sisältää pienen katkelman Rameaun kappaleesta l’Enharmonique. Rameaun sävelmä nousee silloin tällöin pintaan, sitten se taas katoaa näkyvistä. Kaikissa osissa toistuu hyvin yksinkertainen ele: vaskien ensimmäisen osan ensimmäisessä tahdissa voimallisesti esittämä nouseva sekunti-intervalli.
Toinen osa kostuu kahdesta tanssiosasta, jotka ovat sarabande ja gigue. Yritin käyttää hyväkseni tietojani ranskalaisesta barokkimusiikista luodakseni jotakin itselleni uutta, nimittäin musiikkia, joka enemmän tai vähemmän noudattaa jo olemassa olevan muotoratkaisun rytmin sääntöjä. Siinä missä sarabande on melko notkea, gigue on alleviivatun mekaaninen ja hieman epävakaa.
Kolmannen osan alussa pianot ovat suhteessa toisiinsa täysin eri rytmimaailmoissa. Musiikki leikkaa nopeasti pimeästä valoon, rosoisista rytmeistä yksinkertaisiin, herkästä sangen väkivaltaiseen. Jokainen leikkisä hetki katkeaa johonkin vakavaan ja mekaaniseen.”
Christian Holmqvist
Katia ja Marielle Labèque
Katia ja Marielle Labèque ovat kansainvälistä mainetta niittänyt pianoduo, jonka soittoa on luonnehdittu saumattomaksi. Ranskalaissisarukset Katia (s. 1950) ja Marielle (s. 1952) Labèque aloittivat pianonsoiton opiskelun jo muutaman vuoden ikäisinä ja valmistuttuaan maineikkaasta Pariisin konservatoriosta vuonna 1968 he keskittyivät nelikätiseen ja kahdelle pianolle kirjoitettuun ohjelmistoon.
Maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen Labèquen sisarukset nousivat 1980-luvulla heidän kahden pianon Rhapsody in Blue -levytyksensä myytyä yli puoli miljoonaa kopiota. Vuonna 2005 sisarukset keräsivät yli 33 000 kuulijaa esiintyessään yhteisessä gaalakonsertissa kapellimestari Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen kanssa. Muita Labèque-duon kanssa soittaneita tunnettuja kokoonpanoja ovat esimerkiksi Alankomaiden Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri, Baijerin radion sinfoniaorkesteri, Chicagon sinfoniaorkesteri, Clevelandin orkesteri, Dresdenin valtionorkesteri, Leipzigin Gewandhaus-orkesteri, Lontoon filharmoninen orkesteri, Lontoon sinfoniaorkesteri, Los Angelesin filharmonikot, Pariisin orkesteri ja Wienin filharmonikot.
Uransa alkuvaiheista lähtien Katia ja Marielle Labèque ovat soittaneet klassisen pianorepertuaarin lisäksi nykymusiikkia, ja Helsingin kaupunginorkesterin kanssa sisarukset vastaavat nimenomaisesti heitä varten sävelletyn In Certain Circles -konserton Suomen ensiesityksestä. Konserton kirjoittaneen Nico Muhlyn lisäksi duon säveltäjäkumppaneita vuosien varrella ovat olleet muun muassa Thomas Adès, Louis Andriessen, Luciano Berio, Pierre Boulez, Bryce Dessner, Philip Glass, Osvaldo Golijov, György Ligeti ja Olivier Messiaen.
Ison-Britannian johtavan sanomalehden The Timesin mukaan Labèquet osoittivat ”erehtymätöntä herkkyyttä ja virtuoosimaista raivokkuutta” esiintyessään Barbicanin taidekeskuksessa kesäkuussa 2024. Lehden mukaan sisarusten pianoduo on ”telepaattinen”.
Pekka Kuusisto
Pekka Kuusisto (s. 1976) on Suomen tunnetuimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä muusikoita. Konserttikauden 2024/25 avajaiskonsertin myötä Kuusisto aloitti toisen kautensa Helsingin kaupunginorkesterin päävierailijan tehtävässä sekä ohjelmistoa suunnittelevan taiteellisen johtotiimin jäsenenä. HKO:n konserteissa Kuusistoa kuullaan kapellimestarina, viulusolistina ja niin sanottuna liidaajana eli viulua soittavana eikä tahtipuikkoa käyttävänä orkesterinjohtajana.
”Yksi konserttikautemme tavoitteista on leikkiä Musiikkitalon entistäkin paremmalla, urkujen kypsentämällä akustiikalla”, Kuusisto kertoo. ”Uutuudenherkkä kuunteleminen tuottaa punnittua ääntä, ja näin kokemuksemme kasvavat syvemmiksi. Tarjoamme pitkää kaarta ja välähdyksiä, sekä turvaa että hulinaa. Orkesteriapparaatti on koe, jossa satakunta ihmistä haaveineen ja säröineen pyrkii saavuttamattomaan.”
Muusikkoperheessä varttunut Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana. Kuusiston solistiura käynnistyi toden teolla hänen voitettuaan kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun 1995. Siitä lähtien työt ovat kutsuneet kiihtyvään tahtiin kaikille mantereille eri puolille maailmaa. Vakituiset työpaikat sijaitsevat tällä hetkellä Helsingin lisäksi Oslossa (Norjalainen kamariorkesteri), Bremenissä (Deutsche Kammerphilharmonie) ja San Franciscossa (San Franciscon sinfoniaorkesteri).
Pekka Kuusisto on tunnettu rohkeudestaan ja innovatiivisuudestaan ja hänen repertoaarinsa ulottuu kansanmusiikista klassisen kautta genrerajoja pakenevaan musiikkiin. Kuusisto yhdistää, luo uutta ja liikkuu laajasti eri taiteenaloilla uudistaen myös konserttitraditioita sekä muusikoiden ja yleisön vuorovaikutusta väheksymättä tradition kovaa ydintä, esimerkiksi instrumentalistina tai – yhä useammin – kapellimestarina.
Kuusiston käytössä oleva viulu on Antonio Stradivari ”Scotta” (1709), joka on lainassa yksityiseltä taholta Tarisio-huutokauppakamarin kautta.
