Kollegan muistolle sävelletty Cantus on Arvo Pärtin rakastetuimpia sävellyksiä. Maurice Ravel omisti teoksensa maailmansodassa kuolleille ystävilleen.
Uutinen Benjamin Brittenin kuolemasta kosketti Arvo Pärtiä syvästi. Kollegan muistolle sävelletty Cantus on Pärtin rakastetuimpia sävellyksiä. Maurice Ravel puolestaan omisti teoksensa maailmansodassa kuolleille ystävilleen.
Konsertin viimeistä kappaletta varten orkesterijärjestäjät rullaavat lavalle kaksi flyygeliä Labèquen sisaruksille. Ranskalainen barokkimusiikki häivähtelee kummituksen tavoin Nico Muhlyn konsertossa.
Arvo Pärt: Cantus Benjamin Brittenin muistolle
Virolainen Arvo Pärt (s. 1935) aloitti säveltäjänuransa ensin uusklassikkona ja sitten modernistina. Hänen musiikkinsa herätti vihaa viranomaisissa. Myös henkinen kriisi pakotti hänet pohtimaan tyylin muutosta. Pärt perehtyi keskiajan ja renessanssin musiikkiin ja kehitti 1970-luvun keskipaikkeilla ilmaisun jolle antoi nimen ”tintinnabulismi” (johdettu latinasta: ”pieni kello”). Sitä luonnehtivat tonaalisuus, kolmisointu-aiheet ja kontrapunkti. 1980-luvun alussa Pärt muutti perheineen Berliinin. Samalla hänen musiikkinsa alkoi tulla kansainvälisesti tunnetuksi. Helposti lähestyttävä sävelkieli yhdistettynä korostetun henkiseen sisältöön – Pärt on harras ortodoksi – on tehnyt Pärtistä yhden aikamme harvoista todella suosituista nykysäveltäjistä.
Englantilainen säveltäjä Benjamin Britten kuoli joulukuussa vuonna 1976. Myöhemmin Pärt kertoi: ”Olin vastikään löytänyt Brittenin. Juuri ennen hänen kuolemaansa olin alkanut ihailla hänen musiikkinsa epätavallista kirkkautta – se toi mieleen saman puhtaan kirkkauden jonka löytää Guillaume de Machaut’n balladeista. Olin jo pitkään halunnut tavata Brittenin henkilökohtaisesti – nyt se ei enää ollut mahdollista.” Vuonna 1977 jousiorkesterille ja putkikellolle valmistunut teos Cantus Benjamin Brittenin muistolle sai kantaesityksensä Tallinnassa 7.4.1977 Viron kansallisen sinfoniaorkesterin konsertissa. Kapellimestari oli Eri Klas.
Tunnelmaltaan voimakas Cantus on kaanon, jossa laskevaa a-molli-asteikkoa toistetaan eri pulsseissa samalla kun dynamiikka hiljalleen alkaa kasvaa. Huipennuksessa kaikki jouset soittavat forte forte fortissimo. Kun musiikki yhtäkkiä katkeaa, hiljaisuudessa soi putkikellon yksinäinen a-sävel.
Christian Holmqvist
Maurice Ravel: Couperinin hauta, orkesterisarja
Vuonna 1914 Maurice Ravel (1875–1937) alkoi suunnitella pianosarjaa, jossa inspiraationa toimisi barokin ajan musiikki, etenkin François Couperinin (1668–1733) cembalokappaleet. Sarjan työnimi oli Ranskalainen sarja. Sävellystyö keskeytyi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ravel oli sen verran hintelä, ettei häntä aluksi huolittu sotapalvelukseen, mutta lopulta hän sai työskennellä ambulanssinkuljettajana ja sairaanhoitajana.
Vuonna 1917 Ravel palasi Ranskalaisen sarjan pariin. Otsikoksi vaihtui Le Tombeau de Couperin, Couperinin hauta. Tämä viittaa barokin tombeau-perinteeseen: tombeau on tietyn henkilön soivaksi hautamuistomerkiksi sävelletty teos. Kukin osista on omistettu yhdelle Ravelin sodassa kuolleen ystävän muistolle. Couperinin haudan (1914–17) kantaesitti Marguerite Long Pariisissa huhtikuussa vuonna 1919. Orkesteriversio (1919) sai kantaesityksensä Pariisissa vuoden 1920 helmikuussa. Pasdeloup’n orkesteria johti Rhené-Baton. Pianoversiossa osia on kuusi, mutta orkesteriversiossa Ravel on jättänyt pois osat Fuuga ja Toccata. Säveltäjää moitittiin siitä, että surumusiikiksi teos on sävyltään sangen valoisa. Tähän hän vastasi: ”Kuolleet ovat, ikuisessa hiljaisuudessaan, jo tarpeeksi surullisia”.
Sarjan osat ovat vuolaasti virtaava Preludi (omistettu luutnantti Jacques Charlotin muistolle), kepeä Forlane (omistettu luutnantti Gabriel Delucin muistolle), nostalginen Menuetti (omistettu Jean Dreyfusin muistolle) ja vilkas Rigaudon (omistettu Pierre ja Pascal Gaudinin muistolle).
Christian Holmqvist
Benjamin Britten: An American Overture
Toisen maailmansodan ensimmäiset laukaukset repivät jo horisonttia, kun Benjamin Britten (1913–1976) ja hänen miesystävänsä, tenori Peter Pears pakkasivat laukkunsa Amerikan-matkalle vuonna 1939. Lähtökohdat olivat mitä mainioimmat: Muunnelmat Frank Bridgen teemasta -teos oli kirinyt edeltä Uuden mantereen musiikkipiireihin, viulukonsertto oli viimeistelyä vaille valmis ja tilauksia Amerikan parhailta orkestereilta alkoi sadella pian säveltäjän rantauduttua. Kriitikot asettuivat kuitenkin poikkiteloin. Poliittisesti arveluttavaan ajankohtaan, Japanin keisarin kunniaksi sävelletty Sinfonia da Requiem, operetti Paul Bunyan ja laulusarja Les Illuminations saivat kaikki kylmän vastaanoton.
Lopulta vain kolmevuotiseksi jäänyt aika Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli koettelemus, sillä uupuneeseen Britteniin iski koti-ikävän lisäksi akuutti ammattitauti, tyhjän partituurin kammo. Tuotannon tyrehtymisen on täytynyt olla traumaattista – niinkin voimakkaasti, että kun Clevelandin orkesterin tilauksesta syntynyt An Occasional Overture (1941) löytyi arkistoista 1970-luvulla, Britten ei myöntänyt koskaan kirjoittaneensa moista teosta. Hän oli jopa tehnyt myöhemmin tekemänsä alkusoiton samalla nimellä, aivan kuin korvatakseen vanhan teoksensa muistot uusilla ja paremmilla. Vasta käsiala-analyysi sai hänet tunnustamaan isyytensä, mutta silti teos pantiin odottamaan kantaesitystään aina vuoteen 1981 – Brittenin kuoleman jälkeen – nimellä Amerikkalainen alkusoitto.
Kanadalaisen karnevaalin (1939) tapaan Amerikkalainen alkusoitto kumartaa syvästi Brittenin ystävälle Aaron Coplandille, jonka tyyli oli 1930-luvulla noussut synonyymiksi yhdysvaltalaiselle musiikille. Alkusoiton orkesterisointi on poikkeuksellisen väljä, asteleva basso ja vaskifanfaarit kumpuavat muistumia marssiorkestereista, ja avoimien kvinttien ja kvarttien vyörytys lienee tyylitelty nyökkäys amerikkalaisen sointi-ihanteen suuntaan.
Jaani Länsiö
