HKO Screen -konsertti Yle Areenassa, HKO Screen -sovelluksessa ja Yle Radio 1:ssä.
Viktoria Mullova kutsuu hiljentävien, yksinkertaista kauneutta säteilevien konserttiaarteiden ääreen Arvo Pärtin kolmella kappaleella. Jean Sibeliuksen päiväkirjamerkinnät viidennestä sinfoniasta kertovat sävellystyön hurmiosta: ”Saanut ihanan teeman. Adagion sinfoniaan – maata, matoja ja misääriä, fortissimo ja sordiinoja, paljon sordiinoja. Ja sävelet jumalallisia!!”
Donghoon Shin: The Hunter’s Funeral
Etelä-Koreassa syntynyt, Lontoossa asuva Donghoon Shin (s. 1983) kuuluu nuoren polven nopeasti nouseviin säveltäjänimiin. Soulin yliopistossa ja myöhemmin Lontoon Guildhallissa opiskelleen ja esimerkiksi Peter Eötvösin ja Unsuk Chinin mentoroiman Shinin teoksia ovat tilanneet mm. Los Angeles Philharmonic, Bambergin sinfoniaorkesteri ja London Symphony Orchestra.
Shinin teoksilla usein vastine muissa taiteissa, etenkin kirjallisuudessa. Esimerkiksi Of Rats and Men -teoksessa (2019) Franz Kafkan novellihahmot muuttuvat musiikiksi, kun taas Kafka’s Dream (2018/19) kuvaa Jorge Luis Borgesin kirjoittamaa tarinaa, jonka Kafka saneli tälle unessa. The Hunter’s Funeral (2017) viittaa sekä kuvataiteeseen että Gustav Mahlerin sinfoniaan. ”Eri kulttuurien hautajaismusiikit ovat kiehtoneet minua jo kauan, erityisesti lajityypin ironisuuden vuoksi”, Shin on sanonut. ”Melodiat ja harmoniat mollissa viittaavat suruun, kun taas toistuvat rytmit tuovat mieleen hitaan tanssimusiikin. Tätä ironiaa ovat käsitelleet monet säveltäjät, esimerkiksi Gustav Mahlerin ensimmäisen sinfonian kolmas osa muuttuu hautajaismarssista sarkastiseksi tanssiksi.”
Arvellaan, että Mahler sävelsi marssinsa Moritz von Schwindin puupiirroksen Wie die Thiere den Jäger begraben (1850) mukaan. Kuvassa eläinten surusaattue kantaa metsästäjän hauta-arkkua puiden lomassa. ”The Hunter’s Funeral on minun versioni samasta kuvasta”, Shin on sanonut. ”Teos jakautuu kahteen, tauotta esitettävään osaan. Ensimmäinen osa on tanssillinen, rytmikäs ja svengaava. Tempo hidastuu hidastumistaan, kunnes toinen osa muuttuu surumarssiksi.”
Arvo Pärt: Darf Ich…; Fratres; Passacaglia
Virolainen Arvo Pärt (s. 1935) löysi tyylinsä 1970-luvulla. Sitä ennen hän oli kopioinut Prokofjevin ja Šostakovitšin uusklassismia ja uhmannut neuvostoliittolaisen kulttuurikäsityksen rajoja keskieurooppalaisella dodekafonialla. Sen tien päässä oli taiteellinen umpikuja, josta Pärt etsi ulospääsyä tutkimalla keskiaikaisia paimentolaislauluja, kirkkohymnejä ja renessanssiajan polyfoniaa vuosien ajan.
Löydöksistään Pärt kehitteli niin sanotun tintinnabuli-tyylin, joka yhdistää melodisuuden, kolmisoinnut ja moniääniset kudelmat. Yhdessä ne soivat kuin pieni kello, tintinnabulum. Tekniikallaan Pärt luo teoksiinsa näennäistä ajattomuutta, ja vaikka hänen musiikkinsa kutsuminen minimalistiseksi viittaakin amerikkalaiseen tyyliin, Pärtin aavemainen mystisyys on täysin jäljittelemätöntä.
Konsertin kolme viulukappaletta Darf Ich… (Saisinko… 1995/1999), Fratres (Veljet, 1977) ja Passacaglia (2003/2007) eivät alun perin muodosta kokonaisuutta, mutta yhdessä esitettyinä ne muodostavat eräänlaisen konserton, jonka emotionaalinen huippukohta on kymmenenminuuttinen Fratres.
Vain alle kolmeminuuttinen Darf Ich… alkaa keskeytyvällä kysymyksellä, mutta myös vastaukset tuntuvat jäävän ilmaan kummittelemaan. ”Se on kuin satukirjan lause: ‘ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti’”, Pärt on sanonut. ”Tarina jättää muiston, etkä osaa sanoa oliko se unta vai totta. Tämä tarina on sävelletty suuren mestarin muistolle ja omistettu hänelle.” Pärt tarkoittanee viulisti Yehudi Menuhinia (1935–1999).
Fratresista on tehty jo 17 sovitusta eri kokoonpanoille. Versio sooloviululle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille alkaa ikiliikkujamaisena etydinä, mutta vetäytyy pian hartaasti hiipiviksi harmonioiksi ja niiden muunnelmiksi. Espanjalaista, 1600-luvulla kehittynyttä muunnelmamuotoa muistuttava Passacaglia perustuu laskevan bassolinjan ja nousevan diskanttilinjan herättämille jännitteille.
Jean Sibelius: Sinfonia nro 5 op. 82
Musiikinhistorian suurista nimistä Jean Sibelius (1865–1957) lienee kauimpana tyypillisestä nerosta. Ensimmäiset merkittävät teoksensa hän sävelsi vasta reilusti yli kaksikymppisenä, viimeisetkin jo kuusikymppisenä, ja melkein jokainen niistä vaati useita korjauskertoja, sijaistoimintoja, päihteitä ja masennuskausia valmistuakseen.
Viidennen sinfonian (1915–1919) Sibelius kantaesitytti kolme kertaa, kolmena eri versiona ennen siirtymistään kuudennen sinfonian pariin. Jokaisesta versiosta Sibelius teki edellistä tiivistetymmän. Isoimmat otsarypyt tulivat finaalin loppunoususta, jonka mahtipontinen teema kurottaa kohti huippua koskaan sitä saavuttamatta. Sibelius ratkaisi ongelman katkaisemalla huipentuman poikki kuin kuudella kirveeniskulla leikaten. Tulkinnat eleen symboliikasta vaihtelevat. Toiset kuulevat vuoren huipulla odottavan jyrkänteen, toiset umpikujaan ajautuneen säveltäjän epätoivoiset nyrkiniskut.
Sibeliuksen ”muhkeaksi juhlanäytelmäksi” kuvailtu viides sinfonia kuuluu vaskipuhaltajien bravuureihin aina alkutahtien ydinteemasta joutsenparven lennosta inspiroituneeseen finaaliin. Joutsenteema on löytänyt tiensä myös pop-hitteihin, kuten Strawberry Switchbladen Since Yesterdayhin ja The First Classin Beach Babyyn. Jo yksin finaalinsa turvin viides kilpailee Sibeliuksen suosituimman sinfonian tittelistä toisen sinfonian kanssa, tosin tutkijat tuntuvat arvostavan viidettä taiteellisesti vielä sitäkin korkeammalle sen innovatiivisen muodon tähden.
Jälkikäteen on helppo nimetä viides sinfonia osaksi luonnollista jatkumoa, jolla Sibelius kurotti sinfonia toisensa jälkeen kohti katkeamattoman virran illuusiota. Varhaisempien sinfonioiden karkeammin leikkautuvat teemat ja itsenäistä elämää viettäneet osat liittyivät toisiinsa vielä kupruilevin saumoin. Viidennessä Sibelius otti harppauksen kohti täydellistä yhtenäisyyttä, joka jatkoi kehitystään pian kuudennessa ja huipentui vuonna 1924 yksiosaiseen seitsemänteen sinfoniaan.
Jaani Länsiö
