Anna ääniaaltojen kihelmöidä, kietoutua ja kutkuttaa.
Anna ääniaaltojen kihelmöidä, kietoutua ja kutkuttaa. Jimmy López Bellidon teos on matka synesteetikon mieleen, jossa ääni nostattaa aistimuksen väristä ja maku tuo mieleen geometrisen muodon. Clara Iannotta puolestaan tuo valokeilaan säveltämisen ja soittamisen fyysisyyden. Minna Leinosen uusi teos, jonka ituna on Kreeta Haapasalon sävelmä Minun leipäni pieniin on pantu, ilmentää taiteen tekemisen vimmaa, voimaa ja paloa. Žibuoklė Martinaitytė haluaa tuoda ihokarvat nostattavia kauneuden kokemuksia nykymusiikkiin.
Janne Nisonen
Janne Nisosen monipuolinen ura on kulkenut viulunsoitonopiskelijasta kamarimuusikoksi ja konserttimestarista kapellimestariksi. Nisonen on suvereeni tulkki minkä tahansa aikakauden musiikille, barokista tämän päivän teoksiin. Tietynlaista verevyyttä ja rouheutta esityksiin tuovat hänen kaustislaiset sukujuurensa: hänen suvussaan on ollut pelimanneja jo monessa polvessa.
Nisonen on johtanut muun muassa Radion sinfoniaorkesteria, Helsingin kaupunginorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Tampere Filharmoniaa, Turun filharmonista orkesteria, Avanti!-orkesteria, Tallinnan Kamariorkesteria ja Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria. Vuosina 2016–2018 Nisonen toimi Pori Sinfoniettan ylikapellimestarina.
Erityisen tärkeitä orkestereita Janne Nisoselle ovat Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, jonka konsertteja hänet istutettiin kuuntelemaan jo pikkupoikana sekä Tapiola Sinfonietta, jonka I konserttimestarina hän on toiminut vuodesta 2007 saakka. Tärkeitä musiikillisia mentoreita Nisoselle ovat olleet viulisti Endre Wolf, pianisti Timo Koskinen ja kamarimusiikin professori Mats Zetterqvist. Orkesterinjohdon saloihin häntä ovat johdatelleet Atso Almila ja Hannu Lintu. Kotona vauhdista pitävät huolen kolme lasta, kaksi kissaa sekä useat keskeneräiset pihaprojektit. Janne Nisosen instrumentti on helsinkiläisen viulunrakentaja Elina Kaljusen vuonna 2018 valmistama viulu.
RAGE Thormbones
RAGE Thormbones on matalilla äänentaajuuksilla esitettävään kokeelliseen nykymusiikkiin erikoistunut yhdysvaltalaisduo. Sen jäsenet Mattie Barbier ja Weston Olencki ovat klassisesti koulutettuja pasunisteja, jotka kumpikin aikanaan loikkasivat uuden musiikin puolelle ja vuonna 2014 löysivät taiteellisen aisaparin toisistaan. Duon musiikki perustuu matalaäänisten vaskipuhaltimien ja elektronisten synteesien sähköisesti vahvistettuun yhdistämiseen. Barbierin ja Olenckin tavoitteena on tuoda vasket valokeilaan perusrakenteensa mukaisina ilmapumppuina ja samalla palauttaa ne akustiseen alkukotiinsa. Soittimet on rohkeasti tempaistu irti huippupuhaltajien otteesta ja roolista, jossa yleisö on niitä tottunut kuulemaan.
Mattie Barbier on muusikko, säveltäjä ja äänitutkija. Hän on erikoistunut kokeellisiin sävelkulkuihin, hälyääniin ja soitintensa fysikaalisten ominaisuuksien venyttämiseen äärirajoilleen. Barbierin matalasti ja väkivaltaisesti ärisevän soiton perusteella onkin sanottu, että äkkiseltään voisi kuvitella taiteilijan esiintyessään purkavan instrumenttiaan osiin. Mattie Barbierin ensisijaisia työkaluja ovat pasuuna, bassotrumpetti sekä eufonium, mutta myös elektroniikka ja säkkipilli kuuluvat hänen vakiokalustoonsa. Barbierin musiikin on arveltu enteilevän postmodernin kamarimusiikin uutta, lähes liturgista muotoa. Hänen on myös sanottu löytöretkeilevän useimmille kuolevaisille saavuttamattomissa instrumentaalisissa äänimaailmoissa. Muusikonuransa ohella Barbier opettaa California Institute of the Arts- ja Los Angeles City College -yliopistoissa.
Weston Olencki on oman määritelmänsä mukaan yhdessä paketissa muusikko, säveltäjä, äänitaiteilija ja miksaaja. Olenckin instrumentteja ovat matalaääniset vaskisoittimet ja muut puhaltimet, erilaiset urut, banjo sekä elektroniikka. Hänen musiikkiaan on kuvailtu haastavaksi ja joskus jopa epämiellyttäväksi, mutta kuitenkin väkeväksi, rehellisen rohkeaksi ja vatsanpohjaa myöten sykähdyttäväksi. Viimeaikaisessa tuotannossaan Olencki on yhdistänyt kokeellisen musiikkinsa ääniä resonoimaan yhdysvaltalaisen maaseudun työtapojen, materiaalien ja kansanomaisten perinteiden kanssa niin räväkkänä aikakoneena, että häntä on eräässä arvostelussa kutsuttu ”hillbilly-frankensteiniksi”. Weston Olencki on työskennellyt residenssitaiteilijana muun muassa Harvardin, New Yorkin, Columbian sekä Princetonin yliopistoissa ja toiminut California Institute of the Arts -taideyliopiston vierailevana taiteilijana.
Barbierin ja Olenckin mukaan kaksikon työskentelyn keskiössä ovat yleinen säheltäminen ja raikkaat oivallukset. Ei siis ihme, että RAGE Thrombonesin tiheässä soundissa soivat eri tavoin muokattujen vaskipuhaltimien kanssa yhteen ja yhdessä kuin valettuina rautakauppareissujen meteli, työpajan taustahäly ja koville kierroksille kuormitettujen tietokoneiden kiihkeä humina.
Jimmy López Bellido: Synesthésie
Perussa syntynyt Jimmy López Bellido (s. 1978) on yksi sukupolvensa kansainvälisesti menestyneimmistä säveltäjistä. Hänen musiikkiaan on esitetty niin amerikkalaisten huippuorkestereiden konserteissa ja kansainvälisillä festivaaleilla kuin Sydneyn oopperatalossa ja Nuorten olympialaisissa. Vuosina 2017–2020 hän oli Houstonin sinfonikkojen kotisäveltäjä.
López opiskeli sävellystä ensin Limassa, ja myöhemmin Helsingissä Veli-Matti Puumalan ja Eero Hämeenniemen johdolla. Hän on lisäksi osallistunut mm. Magnus Lindbergin, Brian Ferneyhough’n, Michael Nymanin ja Betsy Jolasin johtamille mestarikursseille.
Lópezin teoksia on esitetty Suomessa useasti. Keväällä 2014 orkesterikappale Perú Negro sai Suomen ensiesityksensä HKO:n konsertissa Miguel Harth-Bedoyan johdolla. 2018 HKO esitti saman teoksen Klaus Mäkelän johdolla Pohjoismaiden musiikkipäivien avajaiskonsertissa Helsingissä.
Synesthésie (2011) syntyi Ranskan radion tilauksesta. Vuonna 2012 teokselle myönnettiin ensimmäinen palkinto yhdysvaltalaisessa Nicola de Lorenzo -sävellyskilpailussa. Teoksen viisi osaa ottavat lähtökohdakseen ihmisen viisi aistia ja synesteettiset kokemukset, eli sävelen, luvun tai kirjaimen ”näkemisen” tietyn värisenä.
Neljässä osassa orkesterista käytetään vain jokin tietty soitinryhmä. Ensimmäinen osa käsittelee kosketusta, ja pääosassa ovat rummut. Toinen osa käsittelee hajua jousisoitinten avulla, kolmas osa makua puupuhaltimien avulla. Kuuloaistia kuvataan vaskilla ja metallisilla lyömäsoittimilla. Viimeiselle osalle López on antanut näön sijaan otsikon Visio. Säveltäjä kertoo: ”Valitsin sanan ’visio’, koska se vihjaa ilmestymiseen, jonkin paljastumiseen – vaikutelma, jonka olen yrittänyt saada esiin antamalla lopultakin kaikkien soitinryhmien soittaa yhdessä. Lisäksi osa paljastaa koko sävellyksen soinnullisen pohjarakenteen.”
Clara Iannotta: where the dark earth bends
Roomassa syntynyt ja Berliinissä asuva Clara Iannotta (s. 1983) on opiskellut sävellystä Milanossa ja Pariisissa sekä Harvardissa. Muun muassa Ensemble Intercontemporain, Klangforum Wien, Münchener Kammerorchester ja WDR-orkesteri ovat tilanneet ja esittäneet häneltä teoksia. Vuonna 2013 hänelle myönnettiin arvostettu Ernst von Siemens -säveltäjäpalkinto. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt Bludenzer Tage zeitgemäßer Musik -festivaalin taiteellisena johtajana. Iannotta on kirjoittanut etenkin kamari- ja yhtyeteoksia ja ollut mukana luomassa audiovisuaalisia esityksiä ja installaatioita.
Kahdelle pasuunalle ja orkesterille sävelletty where the dark earth bends (2022) on syntynyt Südwestrundfunk-radioyhtiön tilauksesta Donaueschingen musiikkipäiville. Teos on kirjoitettu Weston Olenckin ja Mattie Barbierin muodostamalle RAGE Thrombones -pasuunaduolle. Illan konsertissa where the dark earth bends saa kantaesityksensä.
Iannotta kertoo: ”Musiikkini on aina ollut oman minän intiimiä tutkiskelua. Äänet ja soinnit menevät syvemmälle kuin sanat; ne opettivat minulle kuka olin, mitä minusta tulisi. Vuonna 2020 sairastuin ja minun oli pakko muuttua. Säveltäminen ei enää ollutkaan toisinaan vaikeaa, fokusoitua tutkimustyötä, vaan tunsin olevani tuuliajolla. Tiedän etten voi kirjoittaa samaa musiikkia kuin ennen, mutten vielä tiedä mitä minusta tulee tai millaiseksi musiikkini muuttuu.
where the dark earth bends käsittelee kaikkea eikä mitään. Se kerää palasia tulevaisuudesta, jostakin mistä en vielä tiedä yhtään mitään. Olen koonnut mahdollisuuksia jotka saattavat olla minun, tai jonkun muun. Sadonkorjuuta, jossa ei ole mitään mieltä. Merkittävä kiitos kuuluu Weston Olenckille ja Mattie Barbierille. He osallistuivat soolo-osuuksiensa kirjoittamiseen ja olivat epäröimättä valmiita hyppäämään kanssani junaan, joka matkaa ei-mihinkään.”
Minna Leinonen: Vimma
Minna Leinonen (s. 1977) opiskeli sävellystä mm. Veli-Matti Puumalan, Jouni Kaipaisen ja Eero Hämeenniemen johdolla. Hän työskentelee pedagogina ja Rondo-lehden kolumnistina. Viime vuonna hän aloitti neljä vuotta kestävän kauden Tampere Biennalen taiteellisena johtajana.
Leinonen on kirjoittanut orkesteri-, kamari- ja vokaaliteoksia sekä soolokappaleita. Häntä inspiroivat kirjallisuus, luontoaiheet ja arkipäivä. Esimerkiksi jousiorkesteriteos Kaarne (2017) pohjaa aarniometsien äänimaisemaan. Hanna Weseliuksen romaaniin perustuva liikeooppera Alma! (2020) kertoo naisen asemasta ja taiteen ja arjen vuorovaikutuksesta.
Tänä iltana saa kantaesityksensä HKO:n Helsinki-variaatiot -sarjaan tilattu orkesteriteos Vimma (2022). Leinonen kertoo: ”Lähdin etsimään impulssia eri lähteistä, tarkoituksenani tutustua itselleni uusiin esikuviin. Hain materiaalia Susanna Välimäeltä ja Nuppu Koivistolta, Äänellä itkijät ry:ltä ja Suomen Kansanmusiikkiliitolta ja Heikki Laitiselta. Eniten minua lopulta puhutteli kansanmuusikko Kreeta Haapasalon elämä ja musiikki. En lakkaa ihmettelemästä sitä vimmaa, sitkeyttä ja paloa, joka ajoi väsymättömän 11-lapsisen perheen äidin kiertämään Suomen suuriruhtinaskuntaa ja naapurimaita esiintyvänä taiteilijana. Kansantaiteilijan matkoja seurattiin ja hänen menestyksestään iloittiin.
Kaustislaisen Haapasalon sävellys Minun leipäni pieniin on pantu 1850-luvun alusta kosketti minua aikana, jolloin pandemian eriasteiset sulut vaikeuttivat myös taiteilijoiden toimeentuloa, mutta joka on yhteiskunnallisesti ajankohtainen myös tätä teoskuvausta kirjoittaessa. Sävellyksestä on useita versioita; Haapasalo ei ollut kuullutkaan, että sävellyksellä pitäisi olla lopullinen muoto ja omistaja. Laulu ripottautuu pitkin orkesteriteosta pieniin pilkotuiksi aiheiksi. Halusin myös tuoda melodian (tai sen variantin) ehjänä esiin teoksen puolivälissä – hieman värittyneenä, jatkuvuutta ilmentävänä sovituksena.”
Žibuoklė Martinaitytė: Saudade
Liettualainen Žibuoklė Martinaitytė (s. 1973) opiskeli musiikkia Kaunasissa ja Vilnassa. Tämän jälkeen hän opiskeli kansainvälisillä mestariluokilla mm. Bogusław Schaefferin, Brian Ferneyhough’n, Jonathan Harveyn, Magnus Lindbergin ja Michael Jarrellin johdolla. Vuonna 2010 orkesteriteos Thousand Doors to the World voitti Liettuan säveltäjäliiton sävellyskilpailun ja kantaesitettiin osana Vilnan kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia. Vuonna 2020 Martinaitytėlle myönnettiin Guggenheimin säätion apuraha ja Liettuan kansallinen kulttuuri- ja taidepalkinto. Säveltäjä asuu nykyään New Yorkissa.
Martinaitytėn tuotannossa on orkesteri-, kamari-, vokaali- ja yhtyeteoksia sekä Hermann Hessen tunnettuun romaanin perustuva kamariooppera Arosusi. Säveltäjä on kiinnostunut sointien piilomerkityksistä: ”Haluan esittää merkittäviä eksistentiaalisia kysymyksiä ja jokaisella uudella teoksella löytää vastauksia. Sävellys muuttaa jotakin niin säveltäjässä kuin kuulijassa.”
Liettuan säveltäjäliiton tilaama orkesterikappale Saudade (2019) sai kantaesityksensä Vilnassa Liettuan kansallisen sinfoniaorkesterin konsertissa Karolis Variakojisin johdolla lokakuussa 2019. Vuonna 2021 Ondine julkaisi Saudaden ensimmäisen levytyksen. CD sisältää myös muita Martinaitytėn orkesterikappaleita.
Teos on saanut ideansa portugalin sanasta ’saudade’ joka merkitsee mm. syvää nostalgiaa ja kaipuuta. Se voi ilmaista myös sisäisen tyhjyyden tunnetta. Säveltäjä kertoo: ”Filosofisena konseptina saudade tarkoittaa ’nostalgiaa nostalgiaa kohtaan’, meta-nostalgiaa, kaipuuta kaipuuseen. Kuten runoilija Florbela Espanca sen ilmaisee: ’kaipaan kaipuuta joka minulta puuttuu’. Minulle henkilökohtaisesti tämä ajatus symboloi kaikkea mikä on alkanut kasautua sisälleni isäni kuoltua ja muutettuani Yhdysvaltoihin. Kuluneen vuosikymmenen aikana elämääni on monella tavalla värittänyt kaipuu.”
Christian Holmqvist
