Hyvä keskinäinen kontakti on muusikoille orkesterityön A ja O, erityisesti tänä iltana, kun HKO soittaa konserttinsa ilman kapellimestaria.
Hyvä keskinäinen kontakti on muusikoille orkesterityön A ja O erityisesti tänä iltana, kun kaupunginorkesteri soittaa konserttinsa ilman kapellimestaria. Sibeliuksen kuudennen sinfonian kantaesityksessä HKO:n kapellimestarina oli säveltäjä itse. Uuden Suomen kriitikko kuvaili tuolloin sinfonian olevan ”ehjintä, aistikkainta ja kultivoiduinta, mitä Sibelius on luonut, ja mitä tämän kirjoittaja milloinkaan yleensä muistaa kuulleensa.” (20.2.1923)
Jean Sibelius: Sinfonia 6 d-molli op. 104
Jean Sibelius (1865-1957) luonnosteli viidettä ja kuudetta sinfoniaansa samanaikaisesti. Teosten väliset eroavaisuudet eivät voisi olla suuremmat: viides sinfonia on suurieleinen, kuudes sinfonia on sisäänpäinkääntynyt. Viides sinfonia löysi lopullisen muotonsa vasta kolmannessa versiossaan (1919). Tähän verrattuna kuudennen sinfonian (1923) syntyprosessi ei ollut yhtä mutkikas.
Teos sai kantaesityksensä 19.2.1923 Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa säveltäjän itsensä johdolla. Vastaanotto oli lähinnä kohtelias. Vasta vähitellen tajuttiin kyseessä olevan sävellys, joka ei vetoa kuulijaansa itsestäänselvillä ratkaisuilla. Sibelius itse totesi, että siinä missä useat modernit säveltäjät tarjoilevat ”cocktaileja” hän nyt tarjoilee ”raikasta lähdevettä”. Samoilla linjoilla oli yhdysvaltalainen kriitikko Olin Downes, joka monesta poiketen oitis innostui teoksesta: ”Kuudes sinfonia jäänee valoisimmaksi huipuksi, minkä absoluuttisen musiikin ja puhtaan kauneuden apostoli Sibelius on saavuttanut.”
Tästä musiikista ei löydä etsimälläkään romanttista vuodatusta saati modernistista angstia. Kuudennen sinfonian maailma on runollinen, lakoninen ja salaperäinen: asiat kerrotaan vihjailevasti eikä meluten. Musiikki on jatkuvassa prosessitilassa kun lyhyitä aiheita muunnellaan ja tarkastellaan uusista näkökulmista. Orkesterikudos on kuulaan polyfonista. Yksiselitteiset duuri- ja molli-tunnelmat hämärtyvät kun Sibelius käyttää keskiaikaisia kirkkosävellajeja.
Ensimmäisessä osassa (Allegro molto moderato) vuorottelevat valo ja varjo, ilo ja surumieli. Toinen osa (Allegretto moderato) on sävyltään leikittelevä. Loppupuolella Sibelius tuntuu loihtivan esiin maagisen metsän linnunlauluineen. Kolmas osa (Poco vivace) on hetkittäin dramaattinen scherzo. Finaalissa (Allegro molto) musiikki nousee kohti yhä suurempia tunnekuohoja. Mutta lopussa tunnelmat rauhoittuvat, varjot pitenevät.
Christian Holmqvist