Pekka Kuusisto
Pekka Kuusisto on tullut tunnetuksi harvinaisen monipuolisena ja avarakatseisena muusikkona, joka on yhtä kotonaan niin viulukonserttojen solistina kuin vaikkapa elektronisen musiikin maailmassa. 2008 Pekka Kuusisto palkittiin Väinö Tannerin säätiön Tanner-palkinnolla. Palkitsemisen perusteluna mainittiin Kuusiston ”rajojen ylittäminen, avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen kaikkeen hyvään musiikkiin sekä kirkas näkemys musiikista ihmisiä, kulttuureja ja kansakuntia yhdistävänä voimana”. Samanlaisin perustein Kuusisto sai myös Pohjoismaisen musiikkipalkinnon 2013.
3-vuotiaana aloitettu viulunsoiton opiskelu kuljetti Kuusiston Itä-Helsingin musiikkiopistosta Sibelius-Akatemian kautta Indianan yliopistoon. Tärkeimmät opastajat olivat Géza Szilvay, Tuomas Haapanen, Miriam Fried ja Paul Biss. Vuonna 1995 Pekka Kuusisto voitti ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun.
Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin taiteellisena johtajana 2021 oltuaan orkesterin päävierailija vuodesta 2018. Kuusisto on toiminut vuodesta 2016 lähtien ACO (Australian kamariorkesteri) Collectiven taiteellisena johtajana sekä minnesotalaisen Saint Paul Chamber Orchestran taiteellisena partnerina. Hän on ollut Mahler Chamber Orchestran taiteellinen partneri 2019 alkaen, sekä Deutsche Kammerphilharmonie Bremenin ”Artistic Best Friend” vuodesta 2017. Kuusiston taiteellisen työskentelyn keskiössä onkin kamarimusiikillinen yhtyesoitto kamariorkestereiden kanssa ilman varsinaista kapellimestaria. Tällaista solistin ja orkesterinjohtajan tehtävät yhdistävää työtä hän tekee vakituisten orkestereidensa lisäksi säännöllisesti myös mm. Lontoon kamariorkesterin, Irlannin kamariorkesterin, Britten Sinfonian, Ruotsalaisen kamariorkesterin sekä Tapiola Sinfoniettan kanssa.
Viime kausilla Pekka Kuusisto on palannut solistiksi mm. Birminghamin ja Toronton sinfoniaorkestereihin, Skotlannin kamariorkesteriin sekä Helsingin kaupunginorkesteriin, soittanut New Yorkin Filharmonikoiden ja Los Angelesin Filharmonisen orkesterin solistina sekä ja soolokonsertteja mm. Amsterdamin Concertgebouw’ssa ja Lontoon Wigmore-salissa.
Kuusisto on tehnyt menestyksekästä yhteistyötä mm. nykysirkustaiteilija Jay Gilliganin, taiteilija Aamu Songin sekä tanssiteatteri Richard Alston Dance Companyn kanssa. Kuusistolla on myös joukko musiikillisia kokoonpanoja ja yhteistyötä mm. lauluyhtye Rajattoman, Don Johnson Big Bandin, Rinneradion ja yhdysvaltalaisen Salsa Duran kanssa. Säännöllisiin kamarimusiikkipartnereihin kuuluvat mm. Thomas Adès, Anne Sofie von Otter, Bengt Forsberg, Mark Padmore, Olli Mustonen, Ismo Eskelinen ja Nicolas Altstaedt. Kuusisto tekee läheistä yhteistyötä myös monien nykysäveltäjien kanssa. Heistä mainittakoon Nico Muhly, Thomas Adès, Daniel Bjarnason ja Andrea Tarrodi, sekä suomalaisista Uljas Pulkkis, Sauli Zinovjev ja Sebastian Fagerlund.
Syksyllä 2015 Pekka Kuusisto nousi ensimmäistä kertaa myös suurelle teatterilavalle. Suomen kansallisteatterissa esitettiin Kristian Smedsin ohjaama TABU, johon Kuusisto sävelsi musiikin ja toimi yhtenä esiintyjistä. Vuonna 2018 Kuusisto sävelsi, soitti ja nauhoitti yhdessä Samuli Kosmisen kanssa musiikkia uuteen animaatiosarjaan Tove Janssonin Muumeista.
Pekka Kuusisto oli kesään 2018 saakka, lähes 20 vuotta, Järvenpäässä toimivan Meidän festivaalin taiteellinen johtaja. Hän suunnitteli konserttisarjat myös Hämeenlinnan Verkatehtaaseen 2009-2011, sekä kamariorkesteri Avantin Suvisoiton 2011.
Musiikkitalon kuoro
Syksyllä 2011 perustettu Musiikkitalon Kuoro sai alkunsa kapellimestareiden Hannu Linnun, Jukka-Pekka Sarasteen ja John Storgårdsin aloitteesta. Musiikkitalon Kuoro on noin 90 laulajan sinfoniakuoro, joka muuntuu tarvittaessa myös mies- tai naiskuoroksi. Musiikkitalon Kuoro tekee yhteistyötä Musiikkitalon kaikkien päätoimijoiden; Helsingin kaupunginorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin ja Sibelius-Akatemian kanssa. Taiteellisena johtajana toimi säveltäjä Tapani Länsiö kuoron perustamisesta lähtien aina vuoteen 2017. Kuoron johtajina aloittivat tammikuussa 2017 Nils Schweckendiek ja lehtori Jani Sivén. Kuorolaiset ovat intohimoisia laulunharrastajia. Kuoron ohjelmisto muodostuu pääosin sinfonisista kuoro- ja orkesteriteoksista. Ohjelmistoa suunnitellaan pitkäjänteisesti yhdessä Helsingin kaupunginorkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Kuoron a cappella -ohjelmisto muodostuu suurelle kuorolle sävelletystä musiikista. Pääosin kuoro konsertoi Musiikkitalossa, mutta on esiintynyt myös muualla, kuten Espoon Urkuyö ja Aaria -festivaalilla, Turun Musiikkijuhlilla ja Tammisaaren Kesäkonserttisarjassa. Musiikkitalon Kuoro kasvattaa laulajamääräänsä – seuraa pääsykoeilmoituksia nettisivuilta: www.musiikkitalonkuoro.fi
Pjotr Tšaikovski: Andante cantabile
Pjotr Tšaikovskin (1840-1893) kolmesta jousikvartetosta suosituin on ensimmäinen (D-duuri, op.11). Kvartetto valmistui alkuvuodesta 1871 ja esitettiin ensimmäisen kerran Moskovassa saman vuoden maaliskuussa. Jo kantaesityksessä erityistä huomiota herättänyt toinen osa Andante cantabile perustuu venäläiseen kansansävelmään Vanja istui divaanilla.
Vuonna 1876 kappale esitettiin Leo Tolstoin kunniaksi järjestetyssä juhlakonsertissa. Kirjailija itse oli läsnä. Tolstoi tuli myöhemmin kuuluisaksi kulttuurivihamielisyydellään. Mutta tällä kertaa hän ei murahtanut taiteen olevan tarpeetonta, päinvastoin. Tolstoi liikuttui niin, että purskahti itkuun. Tšaikovski itse suhtautui Andante cantabileen samoin kuin Rahmaninov cis-molli-preludiinsa: kappaleen suosio oli sinänsä mukava asia, mutta toisaalta säveltäjä oli omasta mielestään kirjoittanut parempaakin musiikkia. Tolstoin reaktio sai kuitenkin Tšaikovskin myöhemmin muistelemaan: ”En ole koskaan säveltäjänä ollut niin imarreltu”.
Vuonna 1888 Tšaikovski sovitti Andante cantabilen sellolle ja jousiorkesterille. Versio on tullut tunnetuksi etenkin Mstislav Rostropovitšin esittämänä ja levyttämänä. Kappaleesta on tehty sovituksia myös muun muassa jousiorkesterille, klarinetille, alttoviululle, puhallinyhtyeelle ja neljälle nokkahuilulle. Kaunis melodia ja lyyrinen tunnelma ei analysointia kaipaa. Andante cantabile on, kuten Tšaikovski-tutkija David Brown toteaa, yksinkertainen mutta täydellisesti muotoiltu musiikkikappale.
Hildur Guðnadóttir: Vishnaja Pamyat
Islantilainen Hildur Guðnadóttir (s. 1982) on syntynyt musikaaliseen ympäristöön: isä on säveltäjä ja klarinetisti, äiti oopperalaulaja ja veli Agent Fresco -rockyhtyeen jäsen. Guðnadóttir opiskeli aluksi Reykjavikin musiikkiakatemiassa ja myöhemmin selloa ja sävellystä Islannin taideakatemiassa ja Berliinin taideyliopistossa.
Guðnadóttir on tehnyt yhteistyötä usean yhtyeen, kuten suomalaisen Pan Sonicin, kanssa. Legendaarisen Jóhann Jóhannssonin kanssa hän toteutti soololevyn Without Sinking (2009). Suuren yleisön tietoisuuteen Guðnadóttir nousi musiikilla Todd Phillipsin ohjaamaan ja Joaquin Phoenixin tähdittämään elokuvaan Joker (2019). Se sai Oscarin parhaasta elokuvamusiikista sekä mm. Golden Globe-palkinnon ja Venetsian elokuvajuhlien Paras ääniraita -palkinnon. Samaan aikaan Guðnadóttir loi mainetta myös musiikillaan HBO-kanavan televisiosarjaan Chernobyl (2019). Sarja on ollut arvostelumenestys kautta maailman, ja musiikille on myönnetty mm. BAFTA- ja Grammy-palkinto.
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta vuonna 1986 kertova sarja kuvattiin suljetussa liettualaisessa ydinvoimalassa. Sinne matkusti myös Guðnadóttir, joka yhdessä Chris Watsonin kanssa äänitti paikan äänimaisemia. Niiden perusteella syntyi televisiosarjan usein synkkä akustinen maailma. Viimeinen jakso huipentuu kuitenkin epilogiin, jonka aikana kuoro esittää Guðnadóttirin sovituksen ortodoksisesta hymnistä Vishnaja Pamyat (Ikuinen muisto).
Guðnadóttir on kertonut: ”Vishnaja Pamyat on perinteinen ukrainalainen hautajaislaulu. Sitä lauletaan kun joku Ukrainassa tai Venäjällä kuolee, se on perinteinen tapa jättää edesmenneelle hyvästit. Tein sovituksen joka sitten äänitettiin Ukrainassa. Laululla on siellä voimakas merkitys. Siellä tiedetään millä tavalla se on laulettava.” Illan konsertissa teos saa Suomen ensiesityksensä.
Christian Holmqvist
Arvo Pärt: Fratres
Virolainen Arvo Pärt (s. 1935) löysi tyylinsä 1970-luvulla. Sitä ennen hän oli kopioinut Prokofjevin ja Šostakovitšin uusklassismia ja uhmannut neuvostoliittolaisen kulttuurikäsityksen rajoja keskieurooppalaisella dodekafonialla. Sen tien päässä oli taiteellinen umpikuja, josta Pärt etsi ulospääsyä tutkimalla keskiaikaisia paimentolaislauluja, kirkkohymnejä ja renessanssiajan polyfoniaa vuosien ajan.
Löydöksistään Pärt kehitteli niin sanotun tintinnabuli-tyylin, joka yhdistää melodisuuden, kolmisoinnut ja moniääniset kudelmat. Yhdessä ne soivat kuin pieni kello, tintinnabulum. Tekniikallaan Pärt luo teoksiinsa näennäistä ajattomuutta, ja vaikka hänen musiikkinsa kutsuminen minimalistiseksi viittaakin amerikkalaiseen tyyliin, Pärtin aavemainen mystisyys on täysin jäljittelemätöntä.
Fratresista on tehty jo 17 sovitusta eri kokoonpanoille. Versio sooloviululle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille alkaa ikiliikkujamaisena etydinä, mutta vetäytyy pian hartaasti hiipiviksi harmonioiksi ja niiden muunnelmiksi. Espanjalaista, 1600-luvulla kehittynyttä muunnelmamuotoa muistuttava Passacaglia perustuu laskevan bassolinjan ja nousevan diskanttilinjan herättämille jännitteille.
Jaani Länsiö
Andrea Tarrodi: Paradisfåglar
Andrea Tarrodi (s.1981) on eräs menestyneimmistä ruotsalaisista nykysäveltäjistä. Hän on opiskellut musiikkia Tukholmassa, Piteåssa ja Perugiassa. Sävellysopettajista mainittakoon Jan Sandström, Pär Lindgren, Jesper Nordin ja Marie Samuelsson. Hän teki läpimurtonsa vuonna 2010 orkesteriteoksella Zephyros. Ruotsin radiossa hän oli nimikkosäveltäjänä vuosina 2011–2013 ja Västerås Sinfoniettassa vuosina 2013–14. Vuosina 2019–21 hän oli Pohjoismaiden kamariorkesterin nimikkosäveltäjä.
Tarrodi on kirjoittanut ennen muuta kamari- ja vokaalimusiikkia. Tuotantoon kuuluu myös orkesteriteoksia ja soolokonserttoja sekä taidemaalari Sigrid Hjerténistä kertova ooppera Sigrid H. Ensimmäinen pianokonsertto Stellar Clouds sai Ruotsin kustantajien palkinnon vuonna 2018. Dahlkvist-kvartettenin CD Tarrodi String Quartets palkittiin samana vuonna Grammis-palkinnolla. Vuonna 2020 Tarrodi oli ensimmäinen ruotsalainen naissäveltäjä, jolta kantaesitettiin teos Last Night of the Proms -konsertissa Lontoossa.
Tarrodi on synesteetikko, eli hän kokee musiikin visuaalisesti. ”Eri sävelillä ja soinnuilla on oma värinsä”, hän on kertonut BBC Music Magazine-kotisivulla. ”Nuorena emmin, ryhtyäkö maalariksi vai säveltäjäksi.” Visuaalinen lähtökohta leimaa myös jousiorkesteriteosta Paradisfåglar (Paratiisilinnut) joka sai kantaesityksensä Musica Vitae -kamariorkesterin konsertissa syksyllä 2008. Västerås Sinfoniettan tilauksesta Tarrodi teki myöhemmin orkesteriversion, joka sai kantaesityksensä Västeråsissä syksyllä 2013. Paradisfåglar syntyi, kun Tarrodi katsoi Sir David Attenborough’n televisiosarjaa Planet Earth (Planeettamme Maa, 2006). Tarrodia inspiroi sarjan jakso, jossa esiteltiin Oseaniassa esiintyvä lintulaji. Illan konsertissa värikkään impressionistinen kappale saa Suomen ensiesityksenä.
Antti Auvinen: Stabat Tiger Mater
Antti Auvinen (s. 1974) on saanut aseman eräänä kaikkein mielenkiintoisimmista suomalaisista säveltäjistä. Hänen musiikistaan löytää tuoreita näkökulmia modernistisen perinteeseen, metallimusiikin aggressiivista energisyyttä ja tarkkailijan reflektiota. Auvinen haluaa, että musiikki ottaa kantaa ja herättää tunteita. Läpimurtoteos Junker Twist (2015) käsittelee äärioikeistolaisuutta, kuorokappale Obviously Foreign Infantry (2015) yhdistää dadaistisen manifestin sotapropagandaan ja Turbo Aria (2017) lähti liikkeelle pakolaiskriisistä. Uskonnollisesta väkivallasta kertova ooppera Autuus (2015) sai vuoden 2016 Teosto-palkinnon. Auvisen arsenaaliin kuuluu myös aikamme teknologia. Esimerkiksi Cantus fresco disco (2020) yhdistää orkesterimusiikkia videokuviin. Auvinen on Suomen säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja.
Illan konsertissa kantaesitetään Helsinki-variaatiot -sarjaan tilattu teos Stabat Tiger Mater. Sen lähtökohtana on toiminut kaksi teosta, Toivo Kuulan Stabat Mater vuodelta 1915 ja Aarre Merikannon Olympiafanfaari vuodelta 1939. Auvinen kertoo sävellyksensä otsikon viittaavan Kuulan teokseen ja sen tekstiin, joka käsittelee lastaan surevaa äitiä. Sana ’tiger’ taas viittaa kuuluisaan ruotsalaiseen propagandakampanjaan toisen maailmansodan ajalta. ”En svensk tiger”, sanottiin, eli ruotsalainen on fiksu ja vaikenee eikä paljasta kotirintaman tapahtumia muille. Mutta samaan aikaan Ruotsi myi aseita Saksaan – ja vaikeni siitä.
Olympiafanfaarin käyttö liittyy tällaiseen vaikenemiseen kulttuurin, erityisesti vuoden 2022 talviolympialaisiin ja länsimaiden löysään suhtautumiseen urheilutapahtuman järjestämiseen ihmisoikeuksia polkevassa Kiinassa. Kaiken vaikeuden rinnalla musiikissa on kuitenkin myös vaikkapa urheilutapahtumaan assosioituvaa ”absurdia hurmosta”, joka ”ikään kuin pyyhkii pois kaiken merkityksellisen”. Auvinen lisää: ”Musiikillinen materiaali, Kuula ja Merikanto, on teoksessa hyvin tunnistamattomassa muodossa. Se oli tavoite, en halunnut laittaa suoraa sitaattia.”
Igor Stravinsky: Psalmisinfonia
Igor Stravinskyn (1882–1971) 1920-luvulla alkanut ns. neoklassinen kausi osoittautui vaikutusvaltaiseksi. Stravinskyn esimerkin innoittamana monet muut säveltäjät hakivat inspiraatiota klassismista ja barokista. Kun Stravinsky imitoi Lullyä baletissa Apollo tai teki modernin version Haydnin ja Mozartin serenadeista Serenadissa pianolle tulos oli paradoksi. Musiikin esikuvan saattoi kyllä hahmottaa, mutta silti sävellys oli täysin tunnistettavaa Stravinskya.
Eräs uusklassisen kauden hienoimmista teoksista on vuonna 1930 sävelletty Psalmisinfonia kuorolle ja orkesterille. Teos syntyi kapellimestari Sergei Koussevitskyn tilauksesta Bostonin sinfoniaorkesterin 50-vuotisjuhlia varten ja sai kantaesityksensä Brysselissä joulukuussa 1930 Ernest Ansermetin johdolla. Bostonissa teos esitettiin ensi kertaa pari päivää myöhemmin.
Stravinsky oli 1920-luvulla kokenut uskonnollisen herätyksen. Hän alkoi rukoilla, käydä jumalanpalveluksissa ja tutustua uskonnollisiin kirjoituksiin. Hän myös tutki Raamattua. Psalmisinfonia heijastaa Stravinskyn tarvetta ilmaista ortodoksista uskoaan musiikin keinoin.
Teoksessa uusklassista ovat esimerkiksi viittaukset renessanssin ja barokin kontrapunktiin, sekä tietysti objektiivinen sävy: musiikki ei ole romanttisen subjektiivista vaan kurinalaisen ekspressiivistä. Orkesterin kokoonpanosta säveltäjä on jättänyt pois viulut ja alttoviulut. Tämä antaa musiikille hyvin erityisen, tummahkon sävyn. Psalmisinfonian otsikon Stravinsky selitti näin: ”Tämä ei ole sinfonia johon olen ottanut mukaan psalmeja laulettavaksi, päinvastoin. Olen ’sinfonisoinut’ psalmien laulamisen.”
Teoksessa on kolme tauotta esitettävää osaa. Ensimmäinen osa (Psalmi 38) on kiihkeä ja hermostunut. Toinen osa (Psalmi 39) kuvaa kääntymystä uskoon. Finaali (Psalmi 150) on ylistyslaulu Jumalalle. Lopussa soi hidas hymni, jonka Stravinskyn mukaan pitäisi soida kuin se ”olisi taivaasta annettu”.
Christian Holmqvist
