Pekka Kuusisto kutsuu konserttisaliin raukean, heräilevän faunin sekä muut ranskalaisen impressionismin värittämät taruolennot.
Juhlat instrumenttien kuningattaren kanssa jatkuvat. Ystävykset, säveltäjä Nico Muhly ja urkuri James McVinnie, pitävät kumpikin englantilaisen renessanssimestarin Orlando Gibbonsin musiikista. Muhly punoi oman konserttonsa yhteisen lempisäveltäjän kappaleesta. Pekka Kuusisto kutsuu konserttisaliin raukean, heräilevän faunin sekä muut ranskalaisen impressionismin värittämät taruolennot.
Faunin iltapäivä
Faunin iltapäivä (1894) on musiikinhistoriallisesti paljon merkittävämpi teos kuin sen kymmenminuuttinen kesto antaa ymmärtää. Jos pitäisi tiivistää Claude Debussyn (1862–1918) musiikki neljään tahtiin, kannattaisi kuunnella vain Faunin iltapäivän huokaileva huilusoolo, joka leijailee ensi kevyesti alas, sitten ylös ja lopulta sulautuu harpun kanssa orkesteriin. Kirjailija ja kriitikko Paul Griffiths menee vieläkin tätäkin pidemmälle ja nimeää tämän lyhyen huilusoolon koko modernin musiikin syntyhetkeksi.
Faunin iltapäivästä piti tulla kolmiosainen orkesteriteos, joka perustuu Stéphane Mallarmén vuonna 1875 julkaisemaan samannimiseen runoon. Interludi ja parafraasi-finaali jäivät Debussyltä kuitenkin tekemättä, joten nykyään tuntemamme teos on oikeastaan preludi Faunin päiväpuhteille, johon ei hemaisevista nymfeistä haaveilemisen lisäksi kuulu sen ihmeempiä. Fauni, jonka haaveet eivät toteudu, vaipuu takaisin unimaailman hellään huomaan jatkamaan uinumistaan. Faunin iltapäivä kuluu myös musiikillisesti unenomaisissa merkeissä. Jokainen uusi asia ikään kuin lipuu sisään sulautumalla entiseen kiireettä ja utuisesti, mistä tuli Debussyn koko tyylin ilmiselvin piirre.
Sävellajien ohessa Debussy horjutti rytmistä paksurajaisuutta sekä taitteiden ja jaksojen laatikkoajattelua. Faunin iltapäivä ei toki missään nimessä ole atonaalinen saati täysin sävellajiton, mutta sen myötä tavanomaiset harmoniaratkaisut ja kotisävellajiin purkautumistaan odottavat jännitteet menettivät hitaasti otettaan musiikkiin erottamattomasti kuuluvina pohjaratkaisuina. Kriitikot nimittivät tätä suuntausta maalaustaiteesta tutulla sanalla impressionismi, minkä Debussy itse torjui. Tuloksetta, kuten tiedetään.
Jaani Länsiö
Maurice Ravel: Hanhiemo
Kahdesta 1900-luvun taitteen suuresta ranskalaissäveltäjästä Maurice Ravel (1875–1937) on monessa suhteessa se perinteisempi. Kun Claude Debussy teki kaikkensa kumotakseen vanhat wagneriaaniset valtarakenteet, ajanmukaistaakseen sointukäsitykset ja uudistaakseen musiikin muodot omiin tarkoituksiinsa, Ravel muokkasi vanhasta uutta. Nostalgikkona hän sävelsi valsseja, vaikka ne olivat poistuneet muodista ja imitoi barokkityyliä ennen kuin siitä tuli valtavirtaa. Kaikkia Ravelin lähteitä yhdistää silti se, että ne olivat todistetusti kestäneet jopa satoja vuosia kovaa kulutusta. Ne olivat klassikoita.
Klassikoita olivat myös Hanhiemon (1910) tarinat, vanhat kansansadut, joita olivat kirjoihin ikuistaneet jo esimerkiksi Grimmin veljekset, Madame d’Alnoy ja Charles Perrault. Myös Walt Disney loi niillä myöhemmin elokuvaimperiuminsa. Ravel sävelsi Hanhiemon alunperin viisiosaiseksi, nelikätisesti esitettäväksi pianokappaleeksi, jonka hän omisti ystävänsä pienille lapsille. Kahta vuotta myöhemmin hän laajensi sen alku- ja välisoitoilla yhteensä puolituntiseksi baletiksi orkesterille. Viisiosaisena orkesterisarjana Hanhiemo on yksi esitetyimmistä konserttinumeroista; kokonaisena balettimusiikkina sen kuuleminen on harvinainen tapaus.
Hanhiemon kohtaukset tapahtuvat Prinsessa Ruususen unessa. Alkusoitto johdattelee meidät lumottuun puutarhaan esittelemällä vilaukselta hahmoja, joita kohta tapaamme. Ensimmäisessä ja toisessa kohtauksessa näemme noidutun värttinän ja Prinsessa Ruususen, joka vaipuu satavuotiseen uneen hyvien haltijoiden ympäröimänä. Kolmas kohtaus: Kaunottaren ja Hirviön riitely, jossa on panoksena heidän suhteensa tulevaisuus – Hirviö vakuuttaa Kaunottaren rakkaudestaan ja muuttuu vihdoin siksi komistukseksi, joka hän on kuorensa alla aina ollutkin. Neljäs osa kertoo Pojasta peukalon pituisesta, joka johdattaa metsurin seitsemää lasta metsästä kotiin, mutta huomaa eksyneensä – linnut ovat nokkineet kaikki hänen paluureitilleen ripottelemansa leivänmurut.
Viides osa on baletin kohokohtia, ja perustuu Madame d’Alnoyn kirjoittamaan tarinaan, jossa prinsessa on taiottu rumilukseksi. Hän voi murtaa taian vain kaukana Pagodien maassa, mystisessä Kiinassa. Trumpetin ilmoituksella saavumme jälleen lumottuun puutarhaan. On aamu, linnut laulavat, ja unelmien Prinssi herättää Prinsessa Ruususen ikiunestaan. Matkamme unien maailmassa on päättynyt.
Jaani Länsiö
