Rekistereitä

Claude Debussy: Faunin iltapäivä

Faunin iltapäivä (1894) on musiikinhistoriallisesti paljon merkittävämpi teos kuin sen kymmenminuuttinen kesto antaa ymmärtää. Jos pitäisi tiivistää Claude Debussyn (1862–1918) musiikki neljään tahtiin, kannattaisi kuunnella vain Faunin iltapäivän huokaileva huilusoolo, joka leijailee ensi kevyesti alas, sitten ylös ja lopulta sulautuu harpun kanssa orkesteriin. Kirjailija ja kriitikko Paul Griffiths menee vieläkin tätäkin pidemmälle ja nimeää tämän lyhyen huilusoolon koko modernin musiikin syntyhetkeksi. 

Faunin iltapäivästä piti tulla kolmiosainen orkesteriteos, joka perustuu Stéphane Mallarmén vuonna 1875 julkaisemaan samannimiseen runoon. Interludi ja parafraasi-finaali jäivät Debussyltä kuitenkin tekemättä, joten nykyään tuntemamme teos on oikeastaan preludi Faunin päiväpuhteille, johon ei hemaisevista nymfeistä haaveilemisen lisäksi kuulu sen ihmeempiä. Fauni, jonka haaveet eivät toteudu, vaipuu takaisin unimaailman hellään huomaan jatkamaan uinumistaan. Faunin iltapäivä kuluu myös musiikillisesti unenomaisissa merkeissä. Jokainen uusi asia ikään kuin lipuu sisään sulautumalla entiseen kiireettä ja utuisesti, mistä tuli Debussyn koko tyylin ilmiselvin piirre. 

Sävellajien ohessa Debussy horjutti rytmistä paksurajaisuutta sekä taitteiden ja jaksojen laatikkoajattelua. Faunin iltapäivä ei toki missään nimessä ole atonaalinen saati täysin sävellajiton, mutta sen myötä tavanomaiset harmoniaratkaisut ja kotisävellajiin purkautumistaan odottavat jännitteet menettivät hitaasti otettaan musiikkiin erottamattomasti kuuluvina pohjaratkaisuina. Kriitikot nimittivät tätä suuntausta maalaustaiteesta tutulla sanalla impressionismi, minkä Debussy itse torjui. Tuloksetta, kuten tiedetään.

Jaani Länsiö
 

Nico Muhly: Register

Yhdysvaltalainen Nico Muhly (s.1981) edustaa nykyaikaisen säveltäjän monipuolisuutta, jossa genrejen rajat ovat näkymätön käsite, joiden sisällä voi työskennellä niin Philip Glassin ja Esa-Pekka Salosen kuin Björkin ja Grizzly Bearin kanssa. Hänen juurensa ovat silti taidemusiikissa: ”sama kuin olisin kotoisin Nebraskasta”, Muhly on verrannut, ”se vain nyt on niin, mutta ei se estä tekemästä uraa missä tahansa muuallakin.”

Register (2017) syntyi Los Angelesin fiharmonikoiden ja taiteellisen johtajan Gustavo Dudamelin, Southbank Centren ja Philadephian orkesterin tilauksesta. Muhlya inspiroi myös hänen pitkäaikainen kollegansa ja ystävänsä, urkuri James McVinnie, joka soitti teoksen kantaesityksen Walt Disney Hallissa helmikuussa 2018 James Conlonin johdolla. 

Muhly kertoo aina pitäneensä urkuja syntetisaattorin esiasteena, jolla pystyy yhtälailla manipuloimaan ääntä äkillisillä tunnelman ja rekisterin vaihdoksilla. ”Kuten puheessakin, sävyä ja tyyliä voi muuttaa joko hienovaraisesta tai häiritsevästi”, Muhly sanoo. ”Teoksessa urut ja orkesteri työskentelevät rinnakkain ja vastakkain vilkkaassa ja intiimissä keskustelussa, jossa on äkillisiä sivuhuomautuksia ja nopeita suunnanmuutoksia.” 

Yksiosainen Register jakaantuu kolmeen sointukierron ympärille. Ensimmäinen kasvaa ja nousee paikoin uhkaavasti. Toinen on kirkas ja laskeva. Kolmas on ”kimalteleva ikiliikkuja jonka geneettinen perimä löytyy Orlando Gibbonsin (1583–1625) g-molli Pavanesta”. Englantilainen Gibbons oli renessanssiajan säveltäjä, jota Muhly kuvaa hänen ja McVinnien ikuiseksi rakkaudeksi. ”Nykyaikaisten urkujen voimasta huolimatta teos päättyy vilkaisuun kohti jakobiiniläistä aikaa. Jouset soivat ilman vibratoa ja urut ovat pienimmässä, hillityimmässä rekisterissään.”

Jaani Länsiö 

Maurice Ravel: Hanhiemo

Kahdesta 1900-luvun taitteen suuresta ranskalaissäveltäjästä Maurice Ravel (1875–1937) on monessa suhteessa se perinteisempi. Kun Claude Debussy teki kaikkensa kumotakseen vanhat wagneriaaniset valtarakenteet, ajanmukaistaakseen sointukäsitykset ja uudistaakseen musiikin muodot omiin tarkoituksiinsa, Ravel muokkasi vanhasta uutta. Nostalgikkona hän sävelsi valsseja, vaikka ne olivat poistuneet muodista ja imitoi barokkityyliä ennen kuin siitä tuli valtavirtaa. Kaikkia Ravelin lähteitä yhdistää silti se, että ne olivat todistetusti kestäneet jopa satoja vuosia kovaa kulutusta. Ne olivat klassikoita. 

Klassikoita olivat myös Hanhiemon (1910) tarinat, vanhat kansansadut, joita olivat kirjoihin ikuistaneet jo esimerkiksi Grimmin veljekset, Madame d’Alnoy ja Charles Perrault. Myös Walt Disney loi niillä myöhemmin elokuvaimperiuminsa. Ravel sävelsi Hanhiemon alunperin viisiosaiseksi, nelikätisesti esitettäväksi pianokappaleeksi, jonka hän omisti ystävänsä pienille lapsille. Kahta vuotta myöhemmin hän laajensi sen alku- ja välisoitoilla yhteensä puolituntiseksi baletiksi orkesterille. Viisiosaisena orkesterisarjana Hanhiemo on yksi esitetyimmistä konserttinumeroista; kokonaisena balettimusiikkina sen kuuleminen on harvinainen tapaus. 

Hanhiemon kohtaukset tapahtuvat Prinsessa Ruususen unessa. Alkusoitto johdattelee meidät lumottuun puutarhaan esittelemällä vilaukselta hahmoja, joita kohta tapaamme. Ensimmäisessä ja toisessa kohtauksessa näemme noidutun värttinän ja Prinsessa Ruususen, joka vaipuu satavuotiseen uneen hyvien haltijoiden ympäröimänä. Kolmas kohtaus: Kaunottaren ja Hirviön riitely, jossa on panoksena heidän suhteensa tulevaisuus – Hirviö vakuuttaa Kaunottaren rakkaudestaan ja muuttuu vihdoin siksi komistukseksi, joka hän on kuorensa alla aina ollutkin. Neljäs osa kertoo Pojasta peukalon pituisesta, joka johdattaa metsurin seitsemää lasta metsästä kotiin, mutta huomaa eksyneensä – linnut ovat nokkineet kaikki hänen paluureitilleen ripottelemansa leivänmurut. 

Viides osa on baletin kohokohtia, ja perustuu Madame d’Alnoyn kirjoittamaan tarinaan, jossa prinsessa on taiottu rumilukseksi. Hän voi murtaa taian vain kaukana Pagodien maassa, mystisessä Kiinassa. Trumpetin ilmoituksella saavumme jälleen lumottuun puutarhaan. On aamu, linnut laulavat, ja unelmien Prinssi herättää Prinsessa Ruususen ikiunestaan. Matkamme unien maailmassa on päättynyt.

Jaani Länsiö