Susanna Mälkki
Helsingissä syntynyt ja nuoruutensa asunut Susanna Mälkki on kasvanut Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä. Pienenä hän istui orkesterin konserteissa perheensä kanssa, ja nuorena musiikinopiskelijana seurasi tarkasti orkesterimuusikoiden ammattitaitoa ja nautti maailman parhaiden solistien esiintymisistä. Vuonna 2004 hän pääsi ensimmäistä kertaa johtamaan orkesteria, jonka 13. ylikapellimestarina hän aloitti syksyllä 2016.
Mälkin tie kapellimestariksi on kulkenut Sibelius-Akatemian ja Tukholman Edsberg-instituutin selloluokkien kautta. Hän voitti kansalliset Turun sellokilpailut ja nousi Göteborgin sinfoniaorkesterin soolosellistiksi, mutta jo nuorena kytemään jäänyt innostus orkesterinjohtamiseen ohjasi häntä koko ajan kohti kapellimestariopintoja.
Mälkin ensikosketus orkesterinjohtamiseen tuli Tukholmassa orkesterisoitinten opiskelijoista kootun pienyhtyeen kapellimestarina. Toisen kerran Mälkki johti koulun kamariorkesteria Ruotsin radion sinfoniaorkesterin silloisen ylikapellimestarin Esa-Pekka Salosen seuratessa vierestä. Tunne todellisen intohimon löytymisestä oli sinä hetkenä kirkas ja on sitä edelleen.
Mälkin läpimurto tapahtui vuonna 1999 Helsingin juhlaviikoilla, ja ensimmäisen vakiokiinnityksensä hän sai Stavangerin orkesterin musiikillisena johtajana. Maineikkaan nykymusiikkiorkesteri Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana (2006–2013) hän vakiinnutti nimensä aikamme musiikin syvällisenä tulkkina.
Mälkki on johtanut maailman parhaita orkestereita, kuten kaikkia USA:n Big Five -orkestereita, Amsterdamin Concertgebouw’ta, Berliinin filharmonikkoja ja Lontoon sinfoniaorkesteria sekä vieraillut oopperataloissa aina New Yorkin Metropolitanista ja Pariisin oopperasta Milanon La Scalaan ja Wienin valtionoopperaan. Syksyllä 2017 hän aloitti Los Angelesin filharmonikoiden päävierailijana. Musical America -lehti valitsi Mälkin vuoden kapellimestariksi 2017.
Kirill Gerstein
Venäjällä Voronežissa vuonna 1979 syntynyt Kirill Gerstein on viihtynyt pianon ääressä niin kauan kuin hän muistaa. Hänen äitinsä oli muusikko ja opettaja, joka johdatti myös pientä Kirilliä pianonsoiton alkuun. Kipinä musiikkiin syttyi hitaasti, mutta kuultuaan useasti Voronežissa vierailleen Dmitri Baškirovin konsertteja musiikista tuli hiljalleen luonnollinen osa Gersteinin elämää.
Myös jazz kiehtoi Gersteinia alusta saakka. Chick Corean ja Keith Jarrettin kaltaisia pianisteja Gerstein kuuli vain levyltä, mutta se oli sitäkin vaikuttavampi kokemus. Jo 14-vuotiaana Gerstein valittiin Bostoniin Berklee School of Musiciin jazz-linjalle kaikkien aikojen nuorimpana oppilaana. Kesäisin hän opiskeli klassista musiikkia Tanglewoodissa. Koko uraa koskeva valinta tyylisuuntautumisesta oli kuitenkin tehtävä jossain vaiheessa.
”Tunsin, että minun oli tehtävä päätös loppuelämäkseni, ja seikkailu Bachin, Beethovenin, Schubertin ja Rahmaninovin kaltaisten ihmisten luomusten parissa oli lopulta houkuttelevampaa. Uskon, ettei kukaan kykene paneutumaan kumpaankin taidemuotoon yhtä korkealla tasolla, niin sanoakseni. Huomautan kuitenkin, että tein valintani 16-vuotiaana, ja se oli erittäin radikaali päätös”, Gerstein muisteli Examinerille vuonna 2014.
Kun suuntautuminen oli selvä, Gerstein hakeutui soittamaan lapsuutensa idolin Dmitri Baškirovin oppiin Madridiin. Toinen hänen merkittävistä opettajistaan oli Ferenc Rados Budapestissa. Vuonna 2001 koitti suuri läpimurto Gersteinin voitettua Tel Avivin Artur Rubinstein -kilpailun, jonka jälkeen hän on ollut kysytty solistivieras ympäri maailman. Vuonna 2010 hänelle myönnettiin joka neljäs vuosi jaettava, 300.000 dollarin arvoinen Gilmore Artist Award, jonka ovat aiemmin saaneet mm. Leif Ove Andsnes ja Ralf Gothóni.
Gerstein ei silti ole koskaan hylännyt jazz-vainuaan, ja kun hänen Gershwin-levynsä julkaistiin viime keväänä, kriitikot olivat haltioissaan nimenomaan hänen rytmin tajustaan ja jatsarille ominaisesta svengistään, joka on uskollinen Gershwinin alkuperäiselle tyylille.
Seuraa Kirill Gersteinia Twitterissä @KirillGerstein
Charles Ives: Kolme paikkaa Uudessa Englannissa
Amerikkalaisen musiikin isähahmoihin kuuluva Charles Ives (1874–1954) sai odottaa koko elinikänsä – ja vähän ylikin – saadakseen ansaitsemaansa tunnustusta taiteestaan. Vain aikalaiskollegat Gustav Mahler ja Arnold Schönberg etummaisina ymmärsivät hänen erityiset kykynsä. Menestyvän vakuutusyhtiön johtajana Ivesin ei toki elantonsa edestä tarvinnutkaan miellyttää taidekenttää, ja kun hänen arvonsa lopulta huomattiin, hänen suhtautumisensa oli vähintään hapan. “Palkinnot ovat pikkupojille, minä olen jo aikamies”, hän sanoi kieltäydyttyään kolmannesta sinfoniasta saamastaan musiikin Pulitzer-palkinnosta vuonna 1940.
Olihan Ives aikaansa edellä. Teoksissaan hän viljeli usein polyrytmiikkaa, päällekkäisiä sävellajeja, sattumamusiikkia sekä neljäsosasävelaskelia eli mikrotonaalisuutta, joka on jälleen 2000-luvulla noussut nykymusiikin muotiin. Kolme paikkaa Uudessa Englannissa (1903–1929) on hyvä esimerkki ivesilaisesta lainaustekniikasta, jossa sumputetaan tunnettuja kansanlauluja ja sinfonisia teemoja limittäin, lomittain ja päällekkäin, joskus niin ruuhkaksi asti, että joku saattaisi kutsua sitä kakofoniaksi – korrektimpi termi olisi organisoitu kaaos.
New England Symphonyksi toisinaan kutsuttu teos on Ivesin kunnianosoitus hänen koillisamerikkalaisille kotiseuduilleen että Yhdysvaltain sotasankareille. Ensimmäinen osa koetaan Bostonissa, eversti Shaw’n ja hänen mustaihoisista sotilaista koostuvan rykmenttinsä muistomerkillä. Sointumassojen verkkainen liikehdintä kuvaa miesten marssia kohti veristä Fort Wagerin taistelua. Toisessa osassa herätään keskellä vallankumouskenraali Israel Putnamin leiriä, missä itsenäisyyttä juhlivat marssiorkesterit soittavat kilpaa. Päätösosassa ihaillaan Housatonic-jokea, jonka maisemissa Ives vietti häämatkaansa. Osassa kuultavan melodian hän sovitti myöhemmin myös lauluäänelle ja pianolle Robert Underwoodin runoon; tänään siitä kuullaan versio kuorolle ja orkesterille.
Arnold Schönberg: Pianokonsertto op. 42
Arnold Schönbergin (1874–1951) merkitys koko länsimaisen taidemusiikin kehitykselle on mittaamaton. Varhaisissa teoksissaan hän pysytteli vielä tukevasti myöhäisromanttisessa tyylissä sävellajeineen ja tunneilmaisujen musiikkillisine vastineineen, mutta 1900-luvun edetessä Schönbergin teoksiin ilmestyi vieraita säveliä niin paljon, että lopulta duurien ja mollien ylivalta mureni – ensin säveltäjän omasta musiikista ja vähitellen melkein kaikesta eurooppalaisesta taidemusiikista. Oppilaidensa Alban Bergin ja Anton Webernin kanssa Schönberg muodosti niin sanotun Wienin toisen koulukunnan, jonka tavaramerkki oli kaikkien 12 sävelen systemaattinen käyttö niin, ettei teoksille voinut enää mieltää sävellajia. Täten Schönbergin nimiin on pantu romantiikan ajan päättäminen ja uuden musiikin synnyttäminen.
Silti Schönberg ei malttanut hylätä kaikkia romantiikkaa määrittäneitä ilmiöitä, ei ainakaan teoksia tehdessään. Pianokonsertonkin luonnoksissa on jokaisen neljän osan alussa ohjelmallinen, omaelämäkerrallinen otsikko. ”Elämä oli niin helppoa… yhtäkkiä viha purkautui… vaikeat olosuhteet oli luotu… mutta elämä jatkuu.” Epäilemättä lopulliseen versioon päätyessään otsikoita olisi tulkittu Hitleriä Amerikkaan paenneen juutalaisen selviytymistarinana, mutta vannoutuneena modernistina Schönberg pitäytyi ideaalissaan: musiikin piti itsessään, ilman selityksiä, riittää teoksen kantavaksi rakenteeksi. Silti otsikoita on vaikea jättää huomiotta.
NBC:n radiokonsertissa kantaesitetty pianokonsertto op. 42 (1942) on oppikirjaesimerkki 12-sävelmusiikista, jossa valittu sävelrivi kiertelee ja kääntyilee alusta loppuun. Sävelten keskinäiset suhteet saavat musiikin silti kuulostamaan paljon sävellajikeskeisemmältä kuin se onkaan. Konsertto esitetään ilman osien välisiä taukoja. Pianon esipuhe esittelee rivin neljä ilmenemismuotoa valssina. Orkesteri vastaa pianistin kutsuun tarjoamalla vähitellen yhtä tasaväkisemmän partnerin. Pirullinen scherzo pamahtaa päälle vaskien voimakkailla esiintuloilla. Adagiossa puhaltimet ja matalat jouset käyvät kaksinlaulua pianon kerätessä puhtia soolokadenssiinsa. Päätösosan rytmeissä schönbergiläinen svengi paahtaa kohti yllättävää loppusointua.
Jean Sibelius: Dryadi ja Tanssi-intermezzo
Raikkaasti lepattavaksi metsän lehdeksi ja kiehtovaksi luontokuvaksi tutkijoiden nimittämä Dryadi sekä sen seuraksi liitetty Tanssi-intermezzo kuuluvat Jean Sibeliuksen (1865-1957) vähemmän tunnettuihin mutta sitäkin hienompiin pikkuteoksiin orkesterille. Toisistaan poikkeavista ilmiasuistaan huolimatta kummankin teoksen tunnelmassa voi kuulla Sibeliuksen mieltymyksen 1900-luvun alussa eurooppalaista musiikkia ja erityisesti Debussyn pastellisävyjä värittäneeseen symbolistiseen taidesuuntaukseen.
Vuonna 1910 syntynyt Dryadi on vain viisiminuuttinen sävelruno, johon Sibelius sai idean helmikuisilla hiihtoretkillään. Dryadi kuvailee kreikkalaisen mytologian metsänhaltijaa, mutta pitkäjännitteisen tarinallisuuden sijaan se aukeaa katkelmallisesti ja luo tunnelmaa hienovireisillä sävyillä sekä äänenvärien vähittäisillä vaihdoksilla. Loppua kohden palaset alkavat yhdistyä toisiinsa tanssilliseksi päätösjaksoksi ja hiljaa hiipuvaksi lopuksi. Dryadi kantaesitettiin Oslossa lokakuussa 1910 samassa konsertissa kuin In Memoriam. Samoihin aikoihin valmistunut näytelmämusiikki Pélleas ja Mélisande op. 46, neljäs sinfonia sekä Bardi ovat vähintäänkin kaukaista sukua Dryadin usvaisille haavekuville.
Tanssi-intermezzo valmistui alunperin jo vuonna 1904 nimellä Musiikkia näytelmäkohtaukseen, ja se julkaistiin vasta myöhemmin Dryadin seurana itsenäisenä teoksena. Intermezzo, joka suoraan käännettynä tarkoittaa välisoittoa, saa Sibeliukselta poikkeuksellisen kepeän, lähes huolettoman käsittelyn. Unenomaisesta johdannosta muutaman harjoituslähdön jälkeen täyteen vauhtiin innostuvaa ilottelua on pidetty Sibeliuksen viihdyttävimpiin kuuluvana teoksena.
George Gershwin: Rhapsody in Blue
Tammikuun 3. päivänä 1924 George Gershwin (1898–1937) oli ystävineen pelaamassa biljardia, kun hänen silmiinsä osui lehtimainos: ”Orkesterinjohtaja Paul Whiteman järjestää konsertin Abraham Lincolnin syntymäpäivänä 12. helmikuuta. George Gershwin valmistelee jazz-konserttoa, Irving Berlin synkopoitua sävelrunoa…” Muutenhan tilanteessa ei olisi ollut mitään outoa, mutta Gershwinille oli unohdettu kertoa, että häneltä oli tilattu teos – viiden viikon päähän! Paul Whiteman, ’jazzin kuninkaaksi’ kutsuttu kapellimestari tyynnytteli säveltäjää kertomalla, että valmiiksi tarvitaan vain pianoversio – orkestroija Ferde Grofé sovittaisi sen teatteriorkesterille.
Junamatkallaan Bostoniin Gershwin sai neronleimauksen. Hän säveltäisi virtuoositeoksen pianolle ja orkesterille, American Rhapsodyn, jossa rautateiden jatkuva metallinen jyske kuvaisi metropolien mielettömyyttä, amerikkalaista tarmoa, kansojen sulatusuunia ja musiikillista kaleidoskooppia. Viime metreillä teos sai nimen Rhapsody in Blue kuvataiteilija James McNeill Whistlerin maalauksen Arrangement in Grey and Black mukaan.
Whitemanin konsertti oli odotettu tapaus, mutta nimekkäistä säveltäjistä huolimatta yleisö – joukossa mm. Fritz Kreisler, John Philip Sousa, Sergei Rahmaninov ja Leopold Stokowski – sähköistyi vain Gershwinin teoksesta. Tosin jotkut kriitikot, etupäässä Wagner-tuntija Lawrence Gilman olivat happamia. ”Kuinka kuluneita, velttoja ja perinteisiä melodiat ovatkaan… kuinka sentimentaalista ja sisällötöntä on harmonioiden käsittely…” Syy tuomioon lienee, että teos valmistui konserttiin vain suuntaa-antavana raakileena Gershwinin improvisoidessa enimmät piano-osuudet. Nykymuotoisena se kuultiin vasta painettuna versiona, jota hän ehti esittää yli sata kertaa. Amerikkalaista junamatkaa kuvaavasta teoksesta on tullut mm. Disneyn Fantasia 2000 -animaation ja Woody Allenin Manhattan-elokuvan myötä newyorkilaisuuden soiva symboli.
Rhapsody in Blue on perinteisen rapsodian tapaan teos, jossa improvisatoriset jaksot ja vastakkaiset tunnelmat vuorottelevat jyrkästi vaihdellen. Rhapsodyssa yhdistyvät sekä ragtime, kuubalaiset rytmit, charleston että tietenkin jazz.
Jaani Länsiö
