Saraste & Sibelius

Jean Sibelius: Sinfonia nro 6 d-molli op. 104

Sotavuodet olivat Sibeliukselle monellakin tapaa kuivat. Kutsut ulkomaille tyrehtyivät tyystin, ja koska orkesteritilauksia ei tullut, hän joutui keskittymään pikkukappaleisiin leipänsä pitimiksi. Sotaa seurannut iloinen 1920-luku palautti esiintymiset Pohjoismaissa ja Britanniassa, mikä toi helpotusta talousahdinkoon, mutta myös seitsemän vuotta kestänyt raittiusputki osoitti nyt ruostumisen merkkejä. Päivien ryyppyreissut katkesivat yhtä pitkiin työskentelyjaksoihin, joiden aikana Sibelius ei työhuoneestaan juuri poistunut. Hän oli palannut suurmuodon pariin täydentämällä kuudetta sinfoniaa (1923), jonka luonnoksia hän oli kirjannut ylös jo vuonna 1914 säveltäessään viidettä sinfoniaa. Yhtä aikaa päässä pulppusi jo seitsemäs sinfonia, joka tulisi täydellistämään 1900-luvun kenties merkittävimmän teossarjan. 

Ilman Sibeliuksen sinfonioiden muodostamaa, sittemmin vääjämättömäksi kehityskuluksi kasvanutta sarjaa kuudes sinfonia tuntuisikin orvolta. Teemojen yleensä niin dramaattiset vastavoimat ovat kesyyntyneet, orkestraatio on merkillisen kevyt ja kuulas, ja harmonioiden keskinäiset jännitteet vaipuneet pinnan alle. Vuosi myöhemmin valmistunut seitsemäs ja viimeinen sinfonia paljastaa kuudennen paikan loogisesti viidettä sinfoniaa seuraavana, yhä eteerisempään hamuavana mestariteoksena, joka valmistelee laskeutumista seitsemännen seesteisyyteen.

Viidenteen verrattuna kuudes on muodoltaan perinteisempi, mutta neliosaisuudestaan huolimatta se avautuu enemmin fantasian kuin sinfonian hahmossa, kuten seitsemäs sinfonia. Vaikka osilla on päällisin puolin omat karakterinsa – vapaasti sonaattimuotoinen avausosa, hidas osa, scherzo ja finaali – niiden sävellajisuhteet eivät juuri vihjaa muutokseen, ja osien teematkin sikiävät samasta alkulähteestä. Sibelius totesikin kuudennellaan tarjoilevansa yleisölle juhlajuomien sijasta raikasta lähdevettä. Myöhemmin hän totesi: ”Kuudennesta tulee mieleeni aina ensilumen tuoksu.”

Jaani Länsiö

Gustav Mahler: Vaeltavan kisällin lauluja

Vaikka rakkaus, kuolema, kohtalo ja kadotus kulkevat punaisena lankana halki Gustav Mahlerin (1860–1911) yhdeksän sinfonian, riisutuimmillaan hänen sielunsa soi lauluissa. Olihan hän sydänjuuriaan myöten romantikko: ikuinen haaveilija, ihmiselon traagisuutta värittänyt taivaanrannanmaalari, jonka luomisvimma pulppusi sisäisten myrskyjen raivokkaista aalloista. Itse asiassa monet Mahlerin sinfonioiden tunnetuimmista melodioista syntyivät alunperin orkesterilauluiksi. Silloinkin, kun musiikki soi puhtaasti instrumentaalisena, Mahler tavoittelee runojen syvää symboliikkaa ja ihmisäänen – ”maailman kauneimman soittimen” – sävyjä. 

Mahler sai kapellimestarin paikan vuonna 1882 Kasselin oopperasta, ja rakastui tulisesti sopraano Johanna Richteriin. Salamasuhde paloi loppuun yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta syvältä viiltänyt haava ei ottanut tyrehtyäkseen. Vuosi suhteen päätyttyä Mahler alkoi säveltää omaelämäkerrallista laulusarjaa tuuliajolle päätyneen miehen harhailusta kohtalon karikoilla ja laati laulujen sanat Des Knaben Wunderhorn -kokoelman tyyliin. Kuudesta pianolle ja lauluäänelle syntyneestä laulusta lopulliseen orkesteriversioon päätyi neljä. Kantaesityksen vuonna 1897 Berliinin filharmonioiden kanssa lauloi baritoni Anton Sistermans. 

Kuin jatkuvaa matkaa ja epävakautta alleviivatakseen jokainen laulu alkaa ja päättyy eri sävellajissa. Kun minun kultani viettää häitään soi katkeruuden myrkyttämässä itsesäälissä iloisten välisoittojen muistuttaessa varastetusta onnesta. Kävelin tänä aamuna kedon poikki on sarjan kevyin, pastoraalisävyissä kylpevä onnen ylistys, jonka melodia päätyi lähes sellaisenaan ensimmäisen sinfoniaan (1888). Kolmannessa, sarjan traagisimmassa ja uhmakkaimmassa laulussa Minun rinnassani on hehkuva veitsi vaeltaja haikailee paitsi kadotetun onnen myös oman kuolemansa perään. Neljännessä, niin ikään ensimmäisen sinfonian materiaaliksi päätyneessä laulussa  Kultani kaksi sinistä silmää kohtaloonsa alistuva haaksirikkoinen poistuu näyttämöltä kaikkensa antanteena, kaikkensa menettäneenä.

Jaani Länsiö

Hugo Wolf: Harfenspieler I, II ja III

Neljä kuukautta Mahleria vanhemman Hugo Wolfin (1860–1903) tarina muistuttaa lähes täsmällisesti Robert Schumannin traagista, romantikon prototyypiksi vakiintunutta kohtaloa. Schumannin tavoin myös Wolf oli pianon ihmelapsi, säveltäjänä rohkeasti tulevaisuuteen kurottanut radikaali, jonka epävakaan tunne-elämän tahdittama sävellysvimma aaltoili maanisen ja depressiivisen välillä. Sapekkailla musiikkiarvosteluillaan ja konventioita uhmanneilla harmonioillaan hän hankki paitsi ihailijoita myös vihamiehiä, ja kun nuorena bordellista tarttunut syfilis myöhemmällä iällä puhkesi, myös Wolf koetti paeta tuskaisia harhojaan hukuttautumalla. Viimeiset vuotensa Wolf riutui mielisaaraalassa. 

Wolf piti säveltaiteen korkeimpana saavutuksena oopperaa ja suurimpana esikuvanaan Richard Wagneria. Hän ei kyennyt silti tuottamaan kuin yhden näyttämöteoksen, oopperan Der Corregidor (1895), vaan jatkoi Franz Schubertin ja Schumannin kehittämää saksalaisen liedin perintöä. Hän tosin hyödynsi ja kehitti Wagnerin radikaalia sointukäsitystä edelleen. Wolfia voikin pitää yhtenä Arnold Schönbergin johtaman Wienin toisen koulukunnan tärkeimmistä esikuvista, siltana romantiikan ja modernismin välissä.

Vuosina 1888–89 Wolf sävelsi 50 laulua Johann Wolfgang von Goethen teksteihin. Hän valikoi varta vasten hänen edeltäjiensä käyttämiä tekstejä kuin todistaakseen taitonsa; että hän pystyy porautumaan kollegoitaan syvemmälle Goethen psykologisiin kerroksiin. Yhden kokonaisuuden muodostavassa, kromatiikkaa ja epävakautta tulvivissa Harfenspieler-lauluissa Wolf nokittelee Schubertin ja Schumannin suuntaan. Laulut rakentavat muotokuvan melankoliaan vaipuneesta harpunsoittajasta, jonka toisteinen, lähes pakkomielteinen näppäily tekee yksinäisyydestä konkretiaa Goethen romaanissa Wilhelm Meisterin oppivuodet (1795-96).

Jaani Länsiö

Jean Sibelius: Sinfonia nro 7

Vuosina 1923–24 Jean Sibelius (1865–1957) eli hankalia aikoja. Yhä ankarammaksi äitynyt itsekritiikki teki säveltämisestä työlästä, ja samalla alkoholiakin kului enemmän kuin mitä ramppikuumeen ja käsien vapinan hoitoon olisi tarvinnut. Silti mieli tuotti teoksia niin, että hitaan ja huolellisen mietiskelyn jälkeen itse kirjoitustyö sujui puitteet huomioon ottaen yllättävän joutuisasti. 

Seitsemäs sinfonia (1924) oli muhinut säveltäjän päässä kymmenen vuoden ajan. Tuolloin hän oli merkinnyt viidennen sinfonian luonnoksiin adagio-aiheen, joka päätyi sittemmin seitsemänteen sinfoniaan. Samoihin aikoihin kaavailtu kolmiosaisen sinfonian musiikillinen elämänriemu ja elinvoima sekä finaalirondo sen sijaan eivät koskaan partituuriin saakka päässeet, sillä Sibeliuksella oli sittenkin mielessään jotain paljon mielenkiintoisempaa: yksiosainen Fantasia sinfonica, joka vasta vuosi kantaesityksen jälkeen sai sinfonisen järjestysnumeronsa seitsemän.

Koska kahdeksatta sinfoniaa ei koskaan ole saatu tutkittavaksi saati kuultavaksi, kulminoituu Sibeliuksen alati etsimä sinfoninen tiiviys ja teemojen taloudellinen käyttö seitsemänteen sinfoniaan. Viimeistään siinä Sibelius pystyi kristallisoimaan ajatuksensa, jonka hän esitti kuuluisassa keskustelussaan Gustav Mahlerin kanssa jo vuonna 1907. Mahlerin, jättimäisten sinfonioiden erikoismiehen mukaan sinfonian tuli sisältää koko maailma, kun taas Sibeliuksen ideaalissa sinfonia noudattaa ”sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä”. 

Vain yksiosaisena ja jatkuvasti kehittyvänä, yksinkertaisesta alkuidusta valtavaksi verkostoksi kehittyvänä teoksena seitsemäs poikkeaa kaikista edeltävistä sinfonioista merkittävästi. Se myös lienee Sibeliuksen koko tuotannon arvoituksellisin ja täten tutkituin teos, ja ainakin se on herättänyt kapellimestarien ja kollegoiden mielikuvituksessa mitä syvällisimpiä mietteitä.

”Se on kuin parahdus, koko musiikkikirjallisuuden alakuloisin C-duuri. Ei ole toista teosta, joka päättyessään C-duuriin tuntuu kuin maailmanlopulta”, on Simon Rattle todennut. Kriitikko Olin Downes kuuli siinä ”kaikesta epäoleellisesta puhdistettua kauneutta”. Sanaleikkeihin erikoistunut Leif Segerstam taas näkee sinfonian lopun - re,do,si,do (”Valmis? Katsokaa!”) haasteena ja suuntaviittana nuoremmille kollegoille. 

Ainakin Sibelius itse oli sinfonian lajityypistä kaiken oleellisen jo sanonut. Kahdeksas sinfonia ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Jaani Länsiö

Christian Gerhaher

Baritoni Christian Gerhaher (synt. 1969) on saksalainen lied-, konsertti- ja oopperalaulaja, joka yli neljännesvuosisadan ajan kestäneellä taiteilijanurallaan on maailmanlaajuisesti vakiinnuttanut asemansa kaikilla keskeisillä konsertti- ja oopperaestradeilla. Gerhaher on haluttu esiintyjä, joka yhtä lyhyttä kotimaan kiinnitystään lukuun ottamatta on toiminut yksinomaan vierailevana taiteilijana. Gerhaher on Münchenin musiikki- ja teatterikorkeakoulun professori sekä Lontoon Royal Academy of Music -korkeakoulun vieraileva professori.

Christian Gerhaherille on myönnetty lukuisia merkittäviä palkintoja ja tunnustuksia, joista tuoreimpia ovat saksalaisen Mainzin tiede- ja kirjallisuusakatemian jäsenyys (2024) sekä nimitys sveitsiläisen Zürichin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi (2023). Yhdessä pitkäaikaisen duopartnerinsa pianisti Gerold Huberin kanssa Gerharer sai vuonna 2023 Robert-Schumann-Preis-palkinnon heidän levytettyään Schumannin kaikki 299 liediä. Yli kolme vuosikymmentä kestäneen yhteistyönsä myötä Gerhaherin ja Huberin on useissa yhteyksissä todettu kohottaneen liedmusiikin suorastaan ennenkuulumattomalle tasolle.

Laulua Christian Gerhaher alkoi opiskella 1990-luvulla muiden opintojensa ohella. Gerhaherin laulunopettajia olivat Paul Kuën ja Raimund Grumbach, minkä lisäksi hän osallistui esimerkiksi Dietrich Fischer-Dieskaun, Inge Borkhin ja Elisabeth Schwarzkopfin mestarikursseille.

Toiselta koulutukseltaan Christian Gerhaher on lääketieteen tohtori, joka väitöskirjassaan tarkasteli diagnostisten ja terapeuttisten rannetähystysten tuloksia. Koronaviruspandemian aikaan hän kyseenalaisti esittäviin taiteisiin kohdistuneita kokoontumisrajoituksia julkisuudessa terävästikin.

Zürichin yliopiston julkaiseman kunniatohtoripromootiota varten laaditun esittelyn mukaan professori, tohtori, kunniatohtori Gerhaheria voi hyvällä syyllä pitää ”sanan varsinaisessa merkityksessä ’oppineena’ muusikkona”.

Jukka-Pekka Saraste

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan. 

Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.

Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.

Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.

Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.

www.jukkapekkasaraste.com