Vieraillessaan Wienissä vuonna 1878 Dvořák kuuli niin hurmaavan esityksen Mozartin puhallinserenadista, että palattuaan kotiin hän inspiroitui säveltämään oman serenadinsa kahdessa viikossa.
Antonín Dvořák: Serenadi puhaltimille op. 44
Tšekkisäveltäjä Antonín Dvořák (1841–1904) teki läpimurtonsa 1870-luvun jälkipuoliskolla toimittuaan vuosia osa-aikaisena säveltäjänä, urkurina ja opettajana. Tämä tapahtui vuonna 1874, kun hän voitti vähävaraisille säveltäjille tarkoitetun kilpailun Wienissä. Palkintojen sijaan tärkeämpää olivat kilpailussa luodut suhteet: tuomariston jäsenet Johannes Brahms ja kriitikko Eduard Hanslick ihastuivat tšekkiläisen musiikkiin ja loivat tämän ympärille verkostoja ja työmahdollisuuksia silkkaa hyvyyttään. Pian Dvořák oli saanut sekä kustannussopimuksen että ilmaista mainosta sanomalehdissä.
Serenadi puhaltimille, sellolle ja kontrabassolle op. 44 syntyi tammikuussa 1878 Dvořákin palattua jälleen yhdeltä Wienin-vierailultaan Prahaan. Matkallaan hän oli kuullut Mozartin Divertimentoja, ja vaikka niiden kokoonpano ja tyyli eivät varsinaisesti olleet enää muotia, Dvořákia niiden sävelet puhuttelivat voimakkaasti. Hän halusi kokeilla taitojaan mozartilaisessa viihdemusiikissa.
Serenadi valmistui lopulta parissa viikossa; ensimmäiseen osan tekemiseen kului vain yksi päivä. Teoksen kokoonpano on nykykatsannosta omituinen – kaksi oboeta, kaksi klarinetta, kaksi fagottia, kolme käyrätorvea, sello ja kontrabasso – mutta vielä 1700-luvulla puhallinorkesterit olivat iltajuhlien vakiosoittajisto. Jousiosuudet Dvořák lisäsi Serenadiin vasta jälkikäteen.
Nimensä mukaisesti iltasoittoa tarkoittava Serenadi on neljäosainen, luonteeltaan kevyt ja helppotajuinen nostalgiamatka 1700-luvun puutarhajuhliin. Ensiosa lienee parodiseksi tarkoitettu slaavilaismarssi barokkihenkisellä vivahteella. Toinen osa menuetti on nimestään huolimatta böömiläinen sousedská-tanssi, jonka keskellä kuullaan ripeä furiant. Kolmas osa imitoi Mozartin Divertimentoa ”Gran Partitaa” jopa hämmentävän tarkasti, ja finaali rientää kohti loppuhuipennusta koukkaamalla ensiosan tunnelmien kautta.
Pjotr Tšaikovski: Serenadi jousiorkesterille C-duuri op. 48
Vuonna 1880 Tšaikovski oli jo menestynyt säveltäjä. Neljä sinfoniaa, konsertot viululle ja pianolle, Rokokoo-muunnelmat sellolle ja orkesterille… Maineen ja kunnian lisäksi hänellä oli avokätinen rahoittaja, leskirouva Nadežda von Meck, jonka kanssa hän kävi vuosien ajan kirjeenvaihtoa tapaamatta tätä koskaan.
Sävellettyään jokseenkin haluttomasti 1812 Alkusoiton Napoleonin kukistamisen vuosipäivän kunniaksi Tšaikovski vetäytyi joutilaaksi, mutta toimettomuus alkoi ahdistaa välittömästi. Musiikkia oli sävellettävä, oli sitä tilattu tai ei. ”Olen kirjoittanut jotain uutta”, hän kirjoitti von Meckille, vaikka uuden teoksen muodosta saati kokoonpanosta ei ollut vielä tietoakaan. Vain parissa viikossa tuo ”jotain” kasvoi viimeistellyksi musiikiksi. Serenadi jousiorkesterille valmistui täydellisesti orkestroituna alle kuukaudessa. ”Alkusoitto on meluisa, mutta olen kirjoittanut sen jokseenkin innottomasti ja rakkaudetta”, Tšaikovski kirjoitti. ”Serenadin olen päinvastoin kirjoittanut todellisesta sisäisestä paineesta; olen sen syvästi tuntenut ja toivon, ettei se ole vailla taiteellisia kvaliteetteja.” Tšaikovski ei tarvinnut lomaa. Hän tarvitsi vapautta.
Serenadin esikuvana on Mozart ja hänen serenadinsa, joskin Tšaikovskin romantiikasta on vaikea erottaa edes jäänteitä sadan vuoden takaisista iltamista. Ensimmäinen osa Laulu sonatiinin muodossa alkaa raskaalla johdannolla, joka teoksen edetessä paljastuu kokonaisuutta yhdistäväksi teemaksi. Mozartin aikana toinen osa olisi ollut tanssittava menuetti; Tšaikovski on korvannut sen istuen nautittavalla valssilla. Kolmas osa Elegia ulosmittaa kaikki slaavilaisen melankolian parhaat piirteet juurta jaksain. Finaaliosassa Tema Russo säveltäjä näyttää kekseliäisyyteensä: arastelevista jousiaiheista kasvaa pian teema, joka kohoaa kerroksittain kohti loppuhuipennusta. Juuri kun kaikki on sanottu, Tšaikovski heittää kuulijat takaisin lähtöruutuun yllättävällä muistutuksella koko teoksen alkutilanteesta – kunnes taas kiihdyttää kohti hurmioitunutta loppua.
Jaani Länsiö
