Sinfonie singulière

Jan Söderblom

Jan Söderblom (s. 1970) on suomalainen viulisti ja kapellimestari. Varhain alkaneiden solistitehtävien lisäksi konserttikiertueet Uusi Helsinki -kvartetin jäsenenä sekä kiinnostus orkesterissa soittamista kohtaan loivat pohjan Söderblomin monipuoliselle ja innovatiiviselle uralle.

Opinnot Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla vuosina 1997–2001 johtivat intensiiviseen työskentelyyn suomalaisten ja ulkomaisten eturivin orkestereiden kanssa. Söderblom on johtanut muun muassa Radion sinfoniaorkesteria, Tampere Filharmoniaa, Sinfonia Lahtea, Tapiola Sinfoniettaa sekä Avanti!-kamariorkesteria. Ulkomaisten vierailujen myötä tutuksi ovat tulleet esimerkiksi Skotlantilainen kamariorkesteri, Lausannen kamariorkesteri, Leipzigin MDR-sinfoniaorkesteri, Tanskan kansallinen kamariorkesteri sekä Norjan radion sinfoniaorkesteri.

Viulistina Söderblom on konsertoinut kotimaisten orkesterien lisäksi muun muassa Ruotsin radion ja Norjan radion sinfoniaorkesterien, Helsingborgin sinfoniaorkesterin sekä Japanin filharmonisen orkesterin solistina. Myös vierailevan konserttimestarin tehtävät kuuluvat Söderblomin monipuoliseen toimenkuvaan.

Vuonna 2021 Söderblom nimitettiin Suomalaisen kamariorkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Samassa tehtävässä hän vastaa myös Tammisaaren kesäkonserttien, Kauniaisten musiikkijuhlien sekä Inkoon Meri ja musiikki -festivaalien ohjelmasta. Vuodesta 2014 lähtien Jan Söderblom on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin ensimmäisenä konserttimestarina.

Söderblom perheineen asuu Fiskarsin taiteilija- ja käsityöläisyhteisössä.

https://jansoderblom.fi/

Isabelle Faust

Isabelle Faust (s. 1972) on muuntautumiskykyinen viulisti, joka käyttää sekä moderneja että historiallisia soittimia, ja jonka laaja repertuaari ulottuu barokkimusiikista nykysäveltaiteeseen.

Saksalaissyntyinen Faust tuli tunnetuksi voitettuaan kansainväliset Leopold Mozart- ja Paganini -viulukilpailut. Sittemmin Faust on esiintynyt huippuorkestereiden ja -kapellimestareiden kanssa ympäri maailmaa. Hänen yhteistyökumppaneihinsa ovat kuuluneet esimerkiksi Andris Nelsons, Claudio Abbado, John Eliot Gardiner, Daniel Harding, Philippe Herreweghe, Jukka-Pekka Saraste, Klaus Mäkelä ja Robin Ticciati.

Faustin monipuolisuus näkyy hänen ohjelmassaan konserttikaudella 2022–2023. Kamarimusiikin saralla hänellä on soolokonsertteja ja yhteistyöhankkeita, joissa mukana on esimerkiksi monivuotinen duotoveri, pianisti Alexander Melnikov. Nykymusiikissa Faust kantaa kortensa kekoon soittamalla maailmankantaesityksissä. Konserttikautensa kohokohdiksi hän on nimennyt ainakin esiintymiset Wienin sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin sekä Oslon ja Berliinin filharmonikkojen kanssa.

HKO:n konsertissa Isabelle Faustia kuullaan samassa roolissa kuin vuonna 2009 hänen debytoidessaan Berliinin filharmonikkojen edessä: Robert Schumannin viulukonserton solistina. Konserttoa on pidetty levottomana, ja sen on jopa päätelty kuvastavan säveltäjänsä mielen järkkymistä. Faustin paneutuneen tulkinnan ansiosta on kuitenkin arveltu, että kyseessä voisikin ensisijaisesti olla Schumannille luonteenomainen, uusia ilmaisukeinoja luotaava sävellyskokeilu. Esityksen kiinnostavuutta lisää, että Isabelle Faust itse on sanonut Schumannin konserton kuuluvan ehdottomiin suosikkiteoksiinsa.

https://www.nordicartistsmanagement.com/artists/isabelle-faust-violin

Fredrik Pacius: Alkusoitto oopperaan Kaarle-kuninkaan metsästys

Fredrik Paciuksen (1809–1891) Kaarle-kuninkaan metsästys kuuluu suomalaisen oopperataiteen kulmakiviin. Ensimmäinen Suomessa sävelletty ooppera on kolminäytöksinen, Sakari Topeliuksen ruotsinkieliseen librettoon pohjautuva draama. Kantaesitys Helsingissä maaliskuussa 1852 oli täydellinen menestys. Teos osui ajan hermolle; meneillään oli romantiikan ja isänmaallisen idealismin leimaama kausi. Ooppera esitettiin yhdeksän kertaa täysille katsomoille, ja esitysten lopuksi laulettiin yhteislauluna Maamme. Suomenkielinen ensiesitys tapahtui Viipurissa 1905.

Kaarle-kuninkaan metsästyksen tyylillisiä esikuvia ovat Weberin, Bellinin, Verdin ja Donizettin oopperat. Teos on romanttinen pelastusooppera Fidelion tapaan naispuolisine sankareineen. Sen musiikkia leimaavat korkeatasoinen käsityötaito ja aito melodinen keksintäkyky. Alkusoittoa on pidetty Paciuksen parhaana orkesterisävellyksenä, ja se on säilynyt ohjelmistossa nykypäiviin saakka. Tyypilliseen tapaan alkusoitossa esitellään oopperan keskeisiä teemoja.

Hampurissa syntynyt Pacius opiskeli Kasselissa viulunsoittoa Ludwig Spohrin ja musiikin teoriaa Moritz Hauptmannin johdolla hankkien erittäin perusteellisen koulutuksen. Uransa alkuvaiheessa hän esiintyi konserttiviulistina tekemällä kiertueita lähinnä Pohjois-Saksassa. Pacius valittiin Tukholman hovikapelliin viulistiksi 1828. Helsinkiin hänet kutsuttiin 1834, ja hän hoiti Helsingin yliopiston musiikinopettajan virkaa 1835–1867. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1860.

Pacius oli Helsingin musiikin keskushenkilö aluksi viulistina. Myöhemmin hän toimi lisäksi kapellimestarina, organisaattorina ja säveltäjänä ja sai ansioistaan kunnianimen ”Suomen musiikin isä”. Paciusta voidaan pitää pääkaupungin orkesteri- ja kuoroelämän varsinaisena alkuunpanijana. Hänen musiikkinsa pysyvin arvo on lyyrisessä tuotannossa. Suomalaisen kansallistunteen sekä Topeliuksen ja Runebergin innoittamana hän loi kuolemattomimmat melodiansa.

Robert Schumann: Viulukonsertto d-molli WoO 23

Robert Schumannin (1810–1856) nopeasti heikentynyt mielenterveys johti itsemurhayritykseen helmikuussa 1854. Hänen on arveltu kärsineen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Vuonna 1853 valmistuneen viulukonserton kohtaloon tällä sairaskertomuksella oli melkoinen vaikutus. Schumann oli ajatellut teosta viuluvirtuoosi Joseph Joachimille, joka myöhemmässä kirjeenvaihdossaan ounasteli teoksen heijastelleen tekijänsä heikkenevää henkistä tilaa.

Konsertto sai Joachimilta hylkytuomion. Todellinen syy lienee ollut se, että Joachim ei saanut soolo-osuutta kunnolla hallintaansa. Hän kuitenkin palasi konserton pariin soittaen sen yksityisesti läpi Clara Schumannin kanssa 1855. Yhdessä Brahmsin kanssa he tulivat sille kannalle, että konsertto on epäonnistunut ja jätetään julkaisematta.

Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi 1930-luvulla Preussin kansalliskirjastosta. Unkarilainen viuluvirtuoosi Jelly d’Aranyi, jonka äiti oli Joachimin sisarentytär, suunnitteli konserton kantaesitystä. Juutalaissyntyisenä hänen ei sallittu esiintyä Saksassa, joten teos kuultiin ensi kertaa Georg Kulenkampfin soittamana Berliinissä 1937. Kuullussa versiossa oli Paul Hindemithin lyhennyksiä ja soolostemman perusteellisia editointeja. Alkuperäisversio kuultiin samana vuonna New Yorkissa Yehudi Menuhinin vastatessa soolo-osuudesta.

Viulukonserton yleisilmeessä on nähty ylimaallisia piirteitä; säveltäjä alkaa olla jo osittain rajan tuolla puolen. Avaus on romanttisen myrskyinen, mutta kokonaisvaikutelmaa pehmentää herkkä sivuteema. Näiden kahden aiheen välisen kontrastin pohjalle osa pitkälti rakentuu. Hidas osa on tavattoman intiimi pieni tunnelmapala. Finaali on kirjoitettu poloneesipoljentoon ja sisältää runsain mitoin solistista akrobatiaa.

Konsertto on jäänyt harvinaisuudeksi. Clara Schumannin, Brahmsin ja Joachimin tyly tuomio konsertosta oli kiistaton erehdys. Teos kestää vallan hyvin vertailun aikakauden muiden mestareiden tuotosten kanssa ja ansaitsisi paikan kantaohjelmistossa.

Franz Berwald: Sinfonia nro 3 C-duuri "Sinfonie singulière"

Ruotsin merkittävimmän 1800-luvun sinfonikon, Franz Berwaldin (1796–1868) varsin omintakeista tyyliä on joissakin yhteyksissä pidetty skandinaavisen musiikin kantamuotona. Nielsenin, Griegin ja Sibeliuksen musiikki olisi tämän ajatuksen mukaan velkaa Berwaldille. Perustelut ovat yleensä melko hataria. Ilmeisesti Berwaldin tyylillisissä erikoisuuksissa on nähty pohjoista sävyä. Hänen musiikkinsa voisi kuitenkin paremmin olla rinnastettavissa aikakauden eurooppalaisiin romantikkoihin, kuten Berlioz ja Mendelssohn.

Berwald ennätti kuulla neljästä sinfoniastaan elinaikanaan vain ensimmäisen, Sinfonie sérieusen vuonna 1843. Kolmas, 1845 valmistunut Sinfonie singulière (yksinkertainen/kummallinen sinfonia) sai kantaesityksensä vasta 60 vuotta myöhemmin. Berwaldin parhaana ja myös ensimmäisenä skandinaavisen orkesterimusiikin mestariteoksena pidetty sinfonia on rakenteeltaan kolmiosainen. Perinteisestä neliosaisuudesta puuttuvan scherzon leipominen Adagion sisään on osoitus säveltäjän erikoislaatuisesta, myös muotorakenteisiin ulottuvasta tyylistä.

Avausosa on rakenteeltaan melko perinteinen sonaattiallegro; soinnutus ei sen sijaan etene aivan tavanomaisia latuja. Juuri harmonia lienee Berwaldin kaikista tyylipiirteistä omaperäisin. Kaunis, laulava Adagio on ensiosan tavoin oikullinen soinnunkäytöltään. Suurin yllätys on kuitenkin scherzon alkujysähdys kaiken idyllin keskellä. Finaalin avaus on erittäin dramaattinen. Osa päättyy jännittävien vaiheiden kautta suureen triumfiin C-duurissa.

Tukholmassa syntynyt Franz Berwald kuului tunnettuun muusikkosukuun. Nuoruuden viulistinvakanssi hovikapellissa vaihtui oleskeluun Berliinissä, missä hän tuloksetta yritti läpilyöntiä oopperasäveltäjänä. Uusi avaus oli ortopedia, ja tällä alalla Berwald onnistui luomaan menestyksekkään klinikan. Palattuaan Ruotsiin hän joutui jälleen turvautumaan siviilitöihin lasitehtaan ja sahan päällikkönä. Tukholman konservatorion sävellyksen professoriksi hänet valittiin 1867. Tässä toimessa Berwald ennätti toimia vain vuoden ennen poismenoaan. Nykyään hänen musiikkinsa kuuluu kantaohjelmistoon erityisesti Pohjoismaissa.

Pekka Miettinen