Spartacus

Aram Hatšaturjan: Adagio, Aegina-muunnelma ja Bacchanalia baletista Spartacus

Lähes kaikkien neuvostosäveltäjien tapaan myös armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978) joutui taiteilemaan autenttisen äänensä ja puoluejohdon määräysten välillä. Hatšaturjan selvisi kulttuurivainoista silti kollegoitaan vähemmällä, kiitos kansanomaisemman, perinteisemmän sävelkielensä, joka ei haastanut kuulijaa riitasoinnuilla tai pessimismillä. Esimerkiksi Dmitri Šostakovitš, Gavriil Popov ja Aleksandr Mosolov joutuivat silmätikuiksi jo vuodesta 1936 lähtien, kun Hatšaturjan julistettiin formalistina pannaan vasta vuonna 1948 – ja jo samana vuonna hänen musiikkinsa vapautettiin. Asiaa saattoi helpottaa myös hänen vuonna 1943 hankkimansa puolueen jäsenkirja ja isänmaallisiin elokuviin säveltämänsä musiikki.

Hatšaturjan nousi kansainväliseksi nimeksi ensin pianokonsertollaan (1936), jota seurasivat suosikkikonsertot myös viululle (1940) ja sellolle (1946). Nykyään hänet muistetaan parhaiten yksittäisistä irtonumeroista, kuten valssista näytelmään Masquerade (1941) ja sapelitanssista balettiin Gajane (1942). Hatšaturjanin viimeinen suurteos ja kansainvälinen menestys oli baletti Spartacus (1954), jonka jälkeen hän keskittyi opettajan, kapellimestarin ja järjestöjohtajan töihin. 

Spartacus kertoo kolmannesta orjasodasta 73–71 eaa. sekä gladiaattorista, joka johti kymmenien tuhansien orjien joukot kapinaan Rooman valtakuntaa vastaan. Baletista kuullaan kolme osaa: Vuolaasti vellova Adagio tuli tunnetuksi BBC:n draamasarjan Merilinja tunnusmusiikkina, ja kertoo Spartacuksen ja hänen vaimonsa Phrygian rakkaudesta. Lempeän Phrygian vastakohta on Aegina, konsuli Crassuksen himokas, räväkkä ja vallanjanoinen jalkavaimo, joka ostaa Phrygiaan haaremiinsa. Bacchanalia vie Aeginan emännöimiin, dekadenssia tihkuviin juhliin. 

Jaani Länsiö

Alexander Arutiunian: Trumpettikonsertto As-duuri

Alexander Arutiunian (1920–2012) kuuluu Armenian musiikin suuriin nimiin. Arutiunian opiskeli Moskovassa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, mutta palasi kotikaupunkiinsa Jerevaniin rakentamaan maan musiikkielämää. Hän sävelsi etenkin armenialaisiin melodioihin pohjaavaa musiikkia ja toimi Jerevanin filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja konservatorion professorina. Hänelle myönnettiin korkeimpia mahdollisia tunnustuksia, esimerkiksi Stalin-palkinto vuonna 1949, Armenian kansantaiteilijan titteli 1962 ja lopulta Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimi vuonna 1970. 

Armenialaisuuden lisäksi Arutiunianin musiikkia hallitsevat puhaltimet. Hän sävelsi konsertot puhellinkvintetille (1964), huilulle (1980), pasuunalle (1991) ja tuuballe (1992) sekä lukuisia kamariteoksia vaskille. Koko hänen tuotantonsa ylivoimainen ykkönen on konsertto trumpetille (1950), joka kuuluu soittimen keskeiseen repertuaariin tänäkin päivänä. Sillä mitataan myös trumpettikokelaiden tasoa orkestereiden koesoitoissa kaikkialla maailmassa.

Arutiunian sävelsi konserttoa vuodesta 1943 lähtien trumpetisti Zolak Vartasarianille. Tämä kuitenkin kuoli toisen maailmansodan rintamalla, ja teoksen kantaesitti Aykaz Messiayan. Konserton suosiosta on kiittäminen ennen kaikkea Timofei Dokschitzeriä, joka maailmanmaineeseen noustuaan teki paitsi Arutiunianin teoksesta myös trumpetista varteenotettavan solistisoittimen muiden soittimien rinnalle.

Neljäosainen, noin vartin mittainen konsertto esitetään ilman osien välisiä taukoja. Tyylilleen uskollisesti Arutiunian yhdistelee ashik-trubaduurien lauluja show-henkisiin, viihdyttäviin juoksutuksiin. Lyhyt, improvisaatiomainen johdanto Andante vie reippaaseen ja laajaan Allegro energicoon, joka paisutusten päätteeksi vaipuu melankoliseen Meno mossoon. Saumatta alkava Allegro palaa vielä alkutunnelmiin, ennen kuin trumpetti heittäytyy kadenssillaan yli maaliviivan koko orkesteri rinnallaan. 

Jaani Länsiö

Jean Sibelius: Pan ja Kaiku, tanssi-intermezzo nro 3 op. 53a 

Jean Sibelius (1865–1957) tunnetaan sinfonioistaan ja sävelrunoistaan, mutta säveltäjänä hän oli myös kuin nykyaikainen sisällöntuottaja – jokaisesta teoksesta ei pitänytkään tulla kuolematonta, kansallista monumenttia vaan tilanteeseen sopivaa käyttömusiikkia. Näitä säveltäjät olivat kautta vuosisatojen tehneet ammattitaitonsa ja elintasonsa ylläpitämiseksi suuria tilauksia odotellessa. 

Tällaisiksi välitöiksi voidaan laskea mm. Musik zu einer Szene (1904) ja siitä muokattu Tanssi-intermezzo nro 2 sekä Pan ja Kaiku (1906), joka sai alaotsikon Tanssi-intermezzo nro 3. Edellinen esitettiin Helsingin filharmonisen seuran (nykyisen Helsingin kaupunginorkesterin) varainkeruukonsertissa. Jälkimmäisellä taas kerättiin varoja uuden konserttitalon rakentamiseksi. Sellainen saatiin vasta vuonna 1930 Helsingin konservatorion, nykyisen Sibelius-Akatemian yhteyteen.

Metsän jumala Pan ja nymfi Echo ovat Kreikan mytologian hahmoja. Kirjailija Longus kuvaa kaksikkoa näytelmässä Dafnis et Khloe: Echo torjuu Panin lähestymisyritykset, mistä suivaantuneena Pan määrää paimenet repimään Echon kappaleiksi. Äiti maa Gaia hautaa Echon raajat, mutta hänen lauluäänensä jää elämään. 

Ei ole varmaa, mitä kohtaa myytistä Sibeliuksen Pan ja Kaiku esittää, mutta kantaesityksen kriitikon mukaan musiikki säesti tanssikohtausta, jossa kaksikko seisoo mäenlaella ja ihastelee laaksossa tanssivia nymfejä. Musiikillisesti tanssi-intermezzon voi jakaa karkeasti kahteen: tunnelmalliseen, herkissä soinneissa humisevaan alkuosaan sekä tanssilliseen, hurjiin purkauksiin yltyvään jälkiosaan. 

Jaani Länsiö

Claude Debussy: La mer

Lähes koko keskieurooppalainen taidekenttä uskoi, että Richard Wagnerin teoriat ja tyyli tulisivat jäämään musiikin korkeimmaksi kehitysasteeksi, vaikka hän oli kuollut vuosikymmeniä aiemmin. Wagnerin leimallisesta saksalaisuudesta huolimatta jopa ranskalaissäveltäjät Claude Debussyn (1862–1918) johdolla ihannoivat hänen romanttista mahtipontisuuttaan. 

Debussyn osalta villitys loppui kuin seinään vuonna 1899 Pariisin maailmannäyttelyssä. Hän kuuli ensimmäistä kertaa kaukoaasialaista musiikkia. Vaikka Debussy oli jo vuoden 1878 maailmannäyttelyssä tutustunut pohjoisafrikkalaisiin kahvilayhtyeisiin ja nauttinut Venäjällä vieraillessaan sikäläisten säveltäjien innostuksestä Lähi-idän melodioihin, mikään ei ollut tehnyt samanlaista vaikutusta kuin vietnamilaisten, indonesialaisten ja kambodžalaisten muusikoiden esitykset. Niissä hän kuuli ”meren musiikin, tuulessa havisevat lehdet ja tuhannet muut pienet äänet.” 

Näiden pohjalta Debussy kehitteli sävelkielen, jota nimitettiin impressionismiksi vastoin hänen toiveitaan, termi kun on lainattu kuvataiteista. Myös maalauksilla oli silti ohittamaton vaikutus Debussyn musiikkiin. Ei vähiten teokseen La mer (1905), jonka partituurin kansilehteen on painettu japanilaisen Hokusain puupiirros Suuri aalto Kanagawan edustalla. Lisäksi häntä inspiroivat Joseph Turnerin meriaiheiset maalaukset.

Debussy nimitti La merin osia ”sinfonisiksi luonnoksiksi”, mutta teosta voi pitää ehtana sinfoniana. Ensimmäinen osa ”Merellä aamusta keskipäivään” heijastelee sadepilvien peittämää horisonttia, joka avautuu päivän valjetessa. Toinen osa ”Aaltojen leikki” on pärskehtelevä välisoitto, jota sinfoniassa nimitettäisiin scherzoksi. Myrskyisää päätösosaa ”Tuulen ja aaltojen vuoropuhelua” on pidetty myös Debussyn sekasortoisen rakkauselämän kuvauksena. 

Kantaesitys Pariisissa petti yleisön ja kriitikoiden odotukset. Musiikissa ei kuultu aitoa merellisyyttä, jota oli tapana kuvata valtavilla orkesteripauhuilla. Seuraavatkaan esitykset eivät tilannetta muuttaneet, ja esimerkiksi kriitikko Henry Krehbiel kutsui Debussyn valtamerta sammakkolammikoksi. Vasta Lontoon-ensiesitys vuonna 1908 sinetöi La merin historian mestarillisimpien saavutusten joukkoon.

Jaani Länsiö