Chloé Dufresne
Ranskalainen Chloé Dufresne on nopeasti tehnyt nimeä yhtenä kiinnostavimmista uuden aikakauden kapellimestareista. Etenkin kilpailumenestyksellä mitattuna hän kuuluu sukupolvensa menestyneimpiin: hän on onnistui nappaamaan maineikkaassa Besançonin kilpailussa vuonna 2021 sekä orkesterilaisten palkinnon, yleisön palkinnon että erikoismaininnan, ja saman vuoden Malko-kilpailussa hänelle myönnettiin kolmossija. Vuonna 2020 hän ylsi finaaliin Siemens-Hallén kansainvälisessä kapellimestarikilpailussa. Hiljattain Dufresne hyväksyttiin Gustavo Dudamel -stipendiaatiksi Los Angelesin filharmonikoihin.
Dufresne kiinnostui orkesterinjohtamisesta jo laulaessaan oopperan lapsikuorolaisena. Hän pääsi esityksissä useasti lavalle ja tarkkaili etenkin takahuoneen monitoreista kapellimestareiden liikehdintää ja sen vaikutusta musiikkiin. Alttoviulun, laulun ja kuoronjohdon opinnot Montpellierin konservatoriossa hän vaihtoi kapellimestariopintoihin Pariisissa, ja vuodesta 2015 vuoteen 2020 Dufresne kuului Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle. Lisäksi hän on opiskellut vuoden ajan Alain Antinoglun johdolla Pariisin konservatoriossa.
”Minulle hyvän kapellimestarin ominaisuudet ovat ihmislähtöisiä, kuten empaattisuus ja kyky kuunnella”, Dufresne on sanonut Angers Nantes’in oopperan haastattelussa. ”Vaikka olisi tarkka korva, pitää tietenkin pystyä näkemään teos kokonaisuutena. Tulin alalle melko myöhään ja kehitin oman johtamistyylini ennen kuin seurasin muita. Minua ovat inspiroineet ennen kaikkea Suomessa tapaamani kapellimestarit, Hannu Lintu, Susanna Mälkki ja opettajani Sakari Oramo.”
Viime vuosina hän on vieraillut esimerkiksi Rouenin ja Montpellierin kansallisoopperoissa, Pariisin kamariorkesterissa sekä Jyväskylä Sinfoniassa. Mielenkiintoisiin mainetekoihin kuuluu myös Ranskan kansallisorkesterin johtaminen Tokion olympialaisten päätösseremonian äänitteellä, kun Marseljeesi soi seuraavien, vuoden 2024 Pariisin olympialaisten kunniaksi. Helsingin juhlaviikoilla 2019 hän johti Lasten Ringin esitykset. Tänään Dufresne debytoi Helsingin kaupunginorkesterin vieraana.
Heini Kärkkäinen
Heini Kärkkäinen kuuluu kotimaisten pianistien tunnetuimpaan luokkaan. Solistina hän on esiintynyt mm. RSO:n, Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin, Orquesta Ciudad de Granadan ja Orchestra della Svizzera Italianon solistina. Kärkkäinen on profiloitunut konserttoharvinaisuuksien ja nykymusiikin esittäjänä, ja kantaesittänyt teoksia esimerkiksi Jouni Kaipaiselta, Mikko Heiniöltä, Magnus Lindbergiltä, Aulis Salliselta ja Olli Koskelinilta. Viime vuosina Kärkkäinen on esittänyt esimerkiksi Antonín Dvořákin ja Clara Schumannin konsertot sekä Bohuslav Martinůn konserton kahdelle pianolle. Helsingin kaupunginorkesterissa hän vieraili viimeksi vuonna 2008 Thomas Agerfeldt Olesenin Piano Concerto Steinfeldin solistina. Laura Netzelin pianokonserton hän esittää tänään ensimmäistä kertaa.
”Säveltäjä oli nimenä minulle tuttu, mutta konserttoa en ollut koskaan kuullut”, Kärkkäinen sanoo. ”Poikkeuksellisesti tutustuin teoksen äänitteeltä, vaikka yleensä aloitan tutkimiseni vain nuottikuvan perusteella. Pidän konsertosta paljon, se sopii taiteilijatyypilleni. Kuulen siinä slaavilaista haikeutta, mutta myös ranskalaista helmeilevyyttä, intohimoa ja runsaasti yksityiskohtia. Siinä on Griegiä, chopinilaista runollisuutta ja Rahmaninoville tyypillistä virtaavuutta, ja silti se on täysin omaperäistä eikä missään nimessä kopioitua musiikkia.”
Kärkkäinen aloitti pianonsoiton 7-vuotiaana, koska hänen isosiskonsa Jaana oli näyttänyt esimerkkiä. Aikuisena hän opiskeli Liisa Pohjolan, Ralf Gothónin ja Jacques Rouvierin johdolla. Ykköspalkinnon hän voitti Ilmari Hannikainen -kilpailussa ja toisen sijan Maj Lind -pianokilpailussa. Konsertoimisen ohella Kärkkäinen opettaa Tampereen ammattikorkeakoulussa ja johtaa musiikkiin ja hyvinvointiin keskittyvää Tampere Chamber Music Festivalia.
”IIman musiikkia minua ei olisi”, Kärkkäinen sanoo. ”Se on niin voimakas sisäinen intohimo. En näe itseäni kokonaisena ilman musiikkia. Minulle tärkeintä on päästä jakamaan tätä tunnetta ja tarjota esityksiä, jotka jättävät jäljen. Musiikilla on kyky tuottaa pysyviä tunnekokemuksia tässä maailmassa, jossa on paljon myös merkityksettömyyttä.”
Jaani Länsiö
Robert Kajanus: Suomalainen rapsodia 1 d-molli op. 5
Robert Kajanus (1856–1933) on jäänyt Suomen musiikin historiaan organisaattorina ja kapellimestarina, joka perusti orkesterin jonka nykyään tunnemme nimellä Helsingin kaupunginorkesteri. Säveltäjänä Kajanus oli jo elinaikanaan paljolti ystävänsä Jean Sibeliuksen varjossa, ja herrojen suhde oli monella tavalla kompleksinen. Toisaalta he saivat toisiltaan vaikutteita, esimerkiksi Kajanuksen varhainen sinfoninen runo Aino (1885) sai Sibeliuksen perehtymään Kalevalaan ja säveltämään Kullervo-sinfoniansa. Mutta väite, jonka mukaan Sibeliuksen ylivertainen nerous olisi saanut Kajanuksen luopumaan urasta säveltäjänä tuskin pitää paikkansa. Totuus on pikemminkin se, että Kajanus – kuten myöhemmin esimerkiksi Leonard Bernstein – keskitti voimansa niin paljon muihin tekemisiin, ettei aikaa säveltämiseen enää usein riittänytkään. Hänen sävyltään perusromanttista sävelkieltään ei kuitenkaan voi verrata Sibeliuksen sävelkieleen.
Kajanuksen tuotanto käsittää orkesterikappaleita, teoksia kuorolle ja orkesterille, kamari- ja pianoteoksia ja yksinlauluja. Nykyään suuri yleisö tuntee häneltä luultavasti ainoastaan yhden teoksen: tehokkaan, toimivan sovituksen Porilaisten marssista.
Kajanus kirjoitti kaksi suomalaista rapsodiaa orkesterille (1881 ja 1886) kun norjalainen Johan Svendsen oli kehottanut Kajanusta käyttämään kansanmusiikkia sävellyksissään. Svendsen itse oli kirjoittanut neljä Norjalaista rapsodiaa. Ensimmäisessä suomalaisessa rapsodiassa (d-molli, op. 5) kuulee muun muassa runosävelmän, ja melodian En voi sua unhoittaa poies. Teos sai kantaesityksensä Dresdenissä vuonna 1881 Kajanuksen johdolla. Suomessa rapsodia esitettiin ensimmäisen kerran helmikuussa vuonna 1883. Se kuului Filharmonisen seuran orkesterin (nyk. HKO) ohjelmistoon sen kuuluisalla konserttimatkalla Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900.
Laura Netzel: Pianokonsertto e-molli op. 84
Suomessa aatelisperheeseen syntynyt ja Tukholmaan lapsena muuttanut Laura Netzel (s. Pistolekors, 1839–1927) loi teini-ikäisenä mainetta pianistina. Uransa aikana hän työskenteli myös säveltäjänä, harpistina, laulajana ja kapellimestarina. Lisäksi hän oli aktiivinen konserttijärjestäjä Tukholmassa ja Pariisissa. Netzel oli tunnettu ja arvostettu nimi eurooppalaisessa musiikkielämässä. Ranskassa hänelle myönnettiin Ordre des Palmes académiques -kunniamerkki.
1870-luvulla Netzel opiskeli sävellystä Wilhelm Heintzen ja Charles-Marie Widorin johdolla. Hän kirjoitti etenkin pianokappaleita, kamarimusiikkia ja lauluja. Vuonna 1897 valmistui Netzelin kunnianhimoisin teos, pianokonsertto e-molli. Teos, tai sen osia, on esitetty kahdella pianolla Pariisissa 1897 ja Berliinissä 1898. Orkesteriversiota ei esitetty säveltäjän elinaikana.
Pianokonsertto sai kantaesityksensä lokakuussa vuonna 2020 Norrköpingin sinfoniaorkesterin konsertissa Ryan Bancroftin johdolla. Solistina oli Peter Friis Johansson. Esitystä varten solisti oli täydentänyt Netzelin käsikirjoituksesta puuttuvan finaalin loppujakson. Perustana oli Klas Eggen tekemä tuore nuottieditio. Kuukautta myöhemmin pianokonsertto esitettiin ensimmäisen kerran Suomessa Saimaa Sinfoniettan konsertissa Mikkelissä. Kapellimestari oli Erkki Lasonpalo ja pianisti Stefan Lindgren. Tässä esityksessä finaalin oli täydentänyt Petteri Nieminen. Kolmiosainen teos liittyy romanttisten pianokonserttojen perinteeseen. Virtuoosinen soolo-osuus kertoo paljon Netzelin kyvyistä pianistina. Sävelkieleltään teos on voimakaspiirteinen ja persoonallinen.
Robert Schumann: Sinfonia nro 3 Es-duuri ”Reiniläinen” op. 97
Syksyllä 1850 Robert Schumann (1810–1856) muutti perheineen Düsseldorfiin, jossa hän oli ottanut vastaan viran kaupungin musiikillisena johtajana. Tuskin hän oli asettunut kaupunkiin kun hän teki matkan Kölniin. Matkasta inspiroituneena Schumann sävelsi Es-duuri-sinfonian joka sai kantaesityksensä Düsseldorfissa 6.2.1851 hänen itsensä johdolla. Vastaanotto oli erittäin positiivinen. Kausi Düsseldorfissa ei kuitenkaan jatkunut yhtä menestyksekkäissä merkeissä. Schumannin työ kapellimestarina ja musiikillisena johtajana alkoi vähitellen saada osakseen rankkaa kritiikkiä ja hän alkoi kärsiä masennuksesta. Helmikuussa vuonna 1854 säveltäjä yritti hukuttautua Reiniin. Hänet saatiin pelastettua, mutta vietiin oitis mielisairaalaan, missä hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin.
Kronologisesti Es-duuri-sinfonia, joka sittemmin sai otsikon Reiniläinen, on Schumannin neljäs sinfonia. Sen nykyinen järjestysnumero johtuu siitä, että Schumann vuonna 1851 teki uuden version kymmenen vuotta aiemmin säveltämästä d-molli-sinfonistaan. Kun se julkaistiin, siitä, ei Reiniläisestä, tehtiin hänen viimeinen sinfoniansa.
Reiniläinen yhdistää romanttista vapaudentunnetta klassiseen muotokieleen: rytmit ja melodiat saavat kulkea omia teitään, mutta sangen tiukkojen rakenteiden puitteissa. Sinfoniassa on epätavallisesti viisi osaa. Tähän ratkaisuun lienee vaikuttanut Beethovenin Pastoraalisinfonia jossa myös on viisi osaa. Molemmat teokset heijastavat luonnon ja tiettyjen maisemien säveltäjässä herättämiä vaikutelmia.
Ensimmäinen osa (Lebhaft) on valoisa ja energinen. Toinen osa (Sehr mäßig) on saanut otsikon Scherzo, mutta on käytännössä rennosti keinuva ländler. Alunperin Schumann oli antanut osalle nimen ”Aamu Reinillä”. Kolmas osa (Nicht schnell) on lyyrisen laulava. Neljäs osa (Feierlich) on vakava, juhlallinen välisoitto, jonka on inspiroinut säveltäjän Kölnin katedraalissa näkemä kulkue. Finaali (Lebhaft) pursuaa elämäniloa.
Christian Holmqvist
