Susanna Mälkki
Susanna Mälkki on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2016 lähtien. Musiikillisesti rikkaat vuodet ovat johdattaneet orkesterin ja yleisöt ympäri maailman: oman musiikillisen teemavuotensa ovat saaneet Ranska, Saksa, Yhdysvallat ja Iso-Britannia, Italia, Kaukoitä sekä Venäjä ja slaavilainen musiikkiperintö. Mälkki päättää seitsemän vuoden menestyksekkään ylikapellimestarikautensa kaudella 2022/23 teemaan Suomi ja suomalainen musiikki.
Sukupolvensa arvostetuimpiin kapellimestareihin lukeutuva Mälkki työskentelee säännöllisesti maailman huippuorkestereiden kanssa, joista mainittakoon esimerkiksi Berliinin filharmonikot, Münchenin filharmonikot, Baijerin radion sinfoniaorkesteri, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, Lontoon sinfoniaorkesteri LSO, New Yorkin filharmonikot, LA Philharmonic sekä muut USA:n ”Big 5” -orkesterit.
Oopperan alalla Mälkin kiinnitykset ovat säännöllisesti maailman merkittävimmissä oopperataloissa, kuten Milanon La Scalassa, New Yorkin Metropolitan -oopperassa, Wienin valtionoopperassa ja Pariisin oopperassa. Kaudella 22/23 hän johtaa Kaija Saariahon Innocence-oopperan Lontoon Royal Opera Housessa ja Puccinin Il Tritticon Barcelonan Gran Teatre del Liceussa.
Vuosina 2006-2013 Mälkki toimi säveltäjä Pierre Boulezin kutsusta Ensemble intercontemporainin taiteellisena johtajana Pariisissa, ja hän on johtanut useita aikamme tärkeimpien säveltäjien teosten maailmankantaesityksiä. Helsingin kaupunginorkesteri on Mälkin aikana kokenut ennennäkemättömän kehityksen sekä profiloitunut myös poikkeuksellisen rikkaalla ja monipuolisella ohjelmoinnillaan ja korkealaatuisilla ja palkituilla levytyksillään. Orkesterin ohjelmisto on pitänyt sisältään myös useita merkittäviä ensiesityksiä ja kansainvälisiä yhteistilauksia. Kantaesityksensä ovat Mälkin johdolla saaneet muun muassa Kaija Saariahon Vista, joka on omistettu Mälkille, Felipe Laran Double concerto sekä Enno Poppen FETT. Mälkin aloitteesta syntynyt tilausteosten sarja Helsinki-variaatiot jatkuu ainakin vuoteen 2025 saakka; myös HUOM – historian unohtamat orkesterimusiikit -projekti jatkuu yhteistyössä suomalaisten musiikintutkijoiden ja kustantajien kanssa.
Susanna Mälkki aloitti muusikonuransa sellistinä voittaen Turun sellokilpailut 1994 ja toimi kolme vuotta Göteborgin sinfoniaorkesterin vuorottelevana soolosellistinä. Hänet on palkittu mm. Pro Finlandialla sekä Ranskan Légion d’honneur -kunniamerkillä.
Stuart Skelton, Tristan
Australialainen Stuart Skelton lukeutuu tämän hetken puhutuimpiin sankaritenoreihin. Hän on vakiinnuttanut nimensä etenkin Wagner-spesialistina, jonka tulkintoja on kuultu mm. Berliinin valtionoopperassa, San Franciscon oopperassa, Lontoon Covent Gardenissa, Pariisin oopperassa, Milanon La Scalassa ja Wienin Valtionoopperassa. Tristan kuuluu Skeltonin bravuureihin: hän debytoi roolissa vuoden 2016 Baden-Badenin musiikkijuhlilla Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen kanssa, ja toisti roolin pian Englannin kansallisoopperassa ja New Yorkin Metropolitanissa. ”Wagner on urani ytimessä”, Skelton on sanonut The Guardianille. ”Mielelläni pullistelen wagnerilaisia lihaksiani ja osoitan, että kyse ei ole vain volyymistä ja voimasta.” Hän on laulanut Tristania myös konserttiversiona mm. Verbierin musiikkijuhlilla Daniele Gattin johdolla. Vuonna 2014 Skelton voitti International Opera Awardsissa vuoden mieslaulajan palkinnon.
Lise Lindstrom, Isolde
Kaliforniassa syntynyt Lise Lindstrom on tullut tunnetuksi vahvojen, suurta kestävyyttä ja sävyjen skaalaa vaativien naisroolien kannattelijana. Hänen ensimmäisiä suuria roolejaan oli Puccinin Turandot, jolla hän debytoi vuonna 2009 New Yorkin Metropolitanissa, minkä jälkeen hän on laajentanut myös Richard Straussin Salomeen ja Elektraan. Näissä rooleissa hän on valloittanut mm. Wienin, Hampurin, Montrealin ja Verbierin. Erityisesti Lindstrom tunnetaan Wagnerin Brünnhildenä, jota hän on laulanut esimerkiksi Bayreuthissa ja Leipzigissa, ja tulevina vuosina myös Dallas Symphonyn Ring-konserttiproduktioissa. Vuonna 2016 Lindstromille myönnettiin Australian teatterialan korkeimmalle arvostetut Green Room - ja Helpmann-palkinnot hänen ensimmäisistä Ring-esiintymisistään Opera Australiassa.
Lindstrom on jo pitkään toivonut saavansa lisätä myös Isolden roolin repertuaariinsa. Toiveen piti toteutua vuonna 2020 Tokion sinfoniaorkesterin konserteissa, mutta tuolloin esitykset jouduttiin perumaan. Lindstromin debyytti Wagnerin kenties ikonisimmassa roolissa tapahtuu Helsingin kaupunginorkesterissa.
Jenny Carlstedt, Brangäne
Ahvenanmaalla syntynyt mezzosopraano Jenny Carlstedt on laulanut aina – omien sanojensa mukaan jo ennen syntymäänsä. Pikkulapsena hän lauloi mumminsa kanssa, nuorena kirkkokuorossa ja teini-ikäisenä ohjatusti laulutunneilla. Aluksi Carlstedt tosin vieroksui oopperan laulutyyliä, mutta kuultuaan Anne-Sofie von Otterin levyn hän oli täysin myyty. Sibelius-Akatemiassa ja Lontoon Guildhallissa opiskellut Carlstedt nousi suomalaisten tietoon 1990-luvun lopulla menestymällä Timo Mustakallio -kilpailussa ja Lappeenrannan laulukilpailussa, joiden jälkeen hän oli 15 vuotta kiinnitettynä Frankfurtin oopperaan. Hän on vieraillut myös esimerkiksi Savonlinnassa, Glyndebournessa, Hampurin valtionoopperassa, Tanskan Kuninkaallisessa oopperassa ja Chicagon sinfoniaorkesterin solistina. Tänä syksynä Carlstedtia voi kuulla Tarjoilijattaren roolissa Kaija Saariahon oopperassa Innocence Suomen Kansallisoopperassa. Hän tekee ensi keväänä Lontoon Royal Opera Housen debyyttinsä samassa roolissa niinikään Susanna Mälkin johdolla.
Markus Nieminen, Kurwenal
Markus Nieminen on jo yli 20 vuoden ajan kuulunut kotimaisen laulutaiteen arvostetuimpiin baritoneihin. Hän murtautui nopeasti oopperalavojen vakionimeksi 2000-luvun vaihteessa sijoittumalla toiseksi Timo Mustakallio -kilpailussa, voittamalla Pentti Koskimies -liedkilpailun ja Vox Unica -kilpailun sekä lopulta vuoden 2006 Lappeenrannan laulukilpailun. Vuosina 2001–2005 Nieminen kuului Wienin valtionoopperan solistikuntaan ja lauloi siellä mm. Melotin roolin Wagnerin Tristanissa ja Isoldessa. Hän laulaa saman roolin myös vuonna 2003 tehdyllä Deutsche Grammophonin taltioinnilla Christian Thielemannin johdolla. Vuosien aikana Nieminen on vieraillut useasti esimerkiksi Suomen kansallisoopperassa sekä Hampurin valtionoopperassa, Dresdenin Semperoperissa ja Wienin Volksoperissa, ja laulanut mm. Gerd Albrechtin, Philippe Jordanin, Fabio Luisin ja Seiji Ozawan johdoilla.
Brindley Sherratt, Kuningas Marke
Englannin Lancashiressa syntynyt Brindley Sherratt on kypsynyt hitaasti mutta varmasti oopperamaailman arvostetuimpiin kuuluvaksi bassoksi. Hän aloitti trumpetistina ja lauloi 15 vuotta BBC:n kuorossa. Soololaulajaksi hän pyrki vasta 36-vuotiaana, mikä olisi missä tahansa muussa rekisterissä liian myöhäistä. ”Joku oli sanonut, että minulla on oopperalaulajan ääni, että kannattaisi ainakin yrittää”, hän on muistellut Opera Wirelle. ”Sitä varten oli astuttava ulos kuoromaailmasta, ja aloitin tämän ihmeellisen matkan. Tuntui kuin olisin heittäytynyt tyhjän päälle. Minulla oli tuuria – ja jonkin verran lahjakkuuttakin.”
Sherratt pysytteli ensimmäiset vuotensa lyyrisemmässä repertuaarissa, kuten Verdin Sparafucilena ja Montanona. Kuluneen yli 10 vuoden aikana hän on tarttunut yhä tiukemmin saksalaisiin, raskaisiin bassorooleihin, kuten Richard Straussin Paroni Ochsiin, Wagnerin Gurnemanziin ja Hageniin. Sherratt vierailee säännöllisesti New Yorkin Metropolitanissa, Chicagon Lyric Operassa sekä Hampurin ja Wienin valtionoopperoissa. Kuningas Markea Sherratt on esittänyt esimerkiksi vuonna 2021 Glyndebournen oopperajuhlilla.
Roland Liiv, Melot
Virolainen tenori Roland Liiv lienee useimmille tuttu Suomen Kansallisoopperan monista produktioista. Viron Musiikkiakatemiassa Ervin Kärvetin ja Jaakko Ryhäsen johdolla opiskellut Liiv on laulanut vuosia myös Kansallisoopperan kuorossa ja esiintynyt mm. Vaasan oopperassa, Ranskan Baugéssa, Tallinnassa Viron Kansallisoopperassa sekä Tartossa ja Pärnussa. Vuonna 2004 hänelle myönnettiin arvostettu Viron teatteriyhdistyksen musiikkipalkinto rooleistaan Carl Maria von Weberin Taika-ampujassa sekä Benjamin Brittenin Pienessä Nokipojassa. Tällä kaudella Liiv esiintyy Suomen Kansallisoopperassa W.A. Mozartin Taikahuilussa ja Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä.
Richard Strauss: Metamorfoosit
Natsihallinto ensin kohotti ja sitten murskasi Richard Straussin (1864–1949) uran. Ilman mahdollisuutta kieltäytymiseen hänet nimitettiin valtiollisen kulttuuriohjelman korkeimmille paikoille, ja vain parin vuoden jälkeen hänet sysättiin alas niskassaan ei-toivotun henkilön leima. Maineensa ryvettäneenä Strauss joutui sinnittelemään yhtäältä juutalaissympatioidensa ja toisaalta natsimenneisyytensä puristuksissa koko sodan ajan ja vähän sen jälkeenkin. Hänen inspiraationsa mureni raunioiksi samaa tahtia kuin kotikaupunkia Müncheniä pommitettiin, eikä uusissa teoksissa ollut sitä kipinää, jolla hän oli kohonnut maailman ehkä tunnetuimmaksi säveltäjäksi.
Talvella 1945 pommit murskasivat Wienin Valtionoopperan, saksalaisen taiteen ja kulttuurin korkeimpien saavutusten kruunun. Talon, joka oli pitänyt Straussin perintöä yllä vielä sodankin aikana: ”Ihmiskunnan historian karmein ajanjakso on tulossa päätökseensä”, Strauss uskoutui päiväkirjalleen. ”Kahdentoista vuoden hirviömäinen välinpitämättömyyden ja kulttuurinvastainen valtakausi suurimpien rikollisten otteessa, minkä aikana Saksan 2000-vuotinen kulttuurin evoluutio koki lopullisen tuhonsa.” Seuraavana päivänä Strauss päätti koota sekalaisista luonnostelmistaan yhden yhtenäisen teoksen, joka sai pian nimen Metamorfoosit.
Vaikka teoksen nimi viittaa biologiseen muodonmuutokseen, ja on ilmeisesti perua J.W. von Goethen vuonna 1790 julkaistusta samannimisestä teoksesta, sävellyksen teemat itsessään eivät muuta muotoaan. Nimen onkin liityttävä ulkomusiikilliseen muutokseen; kuolemaa, tuhoa ja hävitystä seuraavaan uudesti syntymiseen. Teos valmistui vain 18 päivää ennen Hitlerin kuolemaa ja pian koittavaa rauhaa. Teos herätti myös Straussin kuolleista. Metamorfooseista tuli Straussin niin kutsutun ”taiteellisen intiaanikesän” ensimmäinen valmistunut teos, jota seurasivat mm. oboekonsertto ja Neljä viimeistä laulua.
Musiikillisesti Metamorfoosit perustuu viidelle perusainekselle, joita Strauss kuorruttaa lainauksilla Beethovenin Eroica-sinfonian hitaasta osasta sekä teemasta, jonka juuret löytyvät esimerkiksi Bachin g-mollifuugasta viululle, Beethovenin Kohtalonsinfoniasta ja Mozartin Jupiter-sinfoniasta – saksalaisen musiikin maaperän syvimmistä kerroksista.
Richard Wagner: Toinen näytös oopperasta Tristan ja Isolde
Hyvän säveltäjän erottaa suuresta säveltäjästä usein vain se, että jälkimmäinen pakottaa kuulijan kyseenalaistamaan käsityksiään taiteesta. Mikä on musiikkia? Missä menee hyvän maun raja? Saako näin edes säveltää? Claude Debussyn Faunin iltapäivä (1894) horjutti oman aikansa harmonioita ja muotoja. Igor Stravinskyn Kevätuhri (1913) repi kuulijakunnat ensin kahtia, sitten se nostettiin lähes yksimielisesti 1900-luvun merkkiteoksiin. John Cagen pelkistä tauoista koostuva 4’33’’ (1952) herätti suurta paheksuntaa, sitten yhtä suurta ihmetystä ja ihailua – ehkä musiikki voi olla sattumanvaraisia hälyääniä, joita säveltäjä ei ole esitykseen kirjoittanut.
Vaikka myös Richard Wagner (1813–1883) sävelsi nimensä musiikin historiaan Nibelungin sormuksella ja muilla jättimäisillä oopperoillaan, hänenkin taiteellinen läpimurtonsa alkoi eräänlaisesta skandaalista. Kesäkuun 10. päivänä 1865 Münchenin kansallisteatterissa päivänvalon näki ooppera Tristan ja Isolde, vuosikymmenen suurin musiikillinen tapaus. Kaikkien oli omin silmin ja korvin saatava todeta, mistä puhutaan, ja vieläpä niin intohimoisin sanankääntein.
Pianisti-säveltäjä Clara Schumann kutsui oopperaa elämänsä vastenmielisimmäksi kokemukseksi, kriitikkosäveltäjä Hector Berlioz luonnehti sitä kromaattiseksi vaikerrukseksi. Vuosia myöhemmin Wagnerin musiikille omistetussa pyhätössä Bayreuthissa vieraillut kirjailija Mark Twain taas tunsi olevansa ainoa selväjärkinen hullujen joukossa, kuin kerettiläinen taivaassa. Tristan ja Isolde oli totisesti suuruudenhullun filosofisäveltäjän tyhmänrohkea kokeilu, joka siirsi neron ja hullun määritelmää taas pykälän verran toiseen suuntaan – puhujasta riippuen.
Wagner kirjoitti itse oopperansa libreton, joka perustuu keskiaikaiseen kelttilegendaan kielletystä rakkaudesta. Isolde ja hänen palvelijattarensa Brangäne purjehtivat ritari Tristanin ja tämän palvelijan Kurwenalin kanssa Cornwalliin, missä Isolde on määrätty avioon kuningas Marken kanssa. Matkalla Tristan ja Isolde nauttivat lemmenjuomaa ja rakastuvat tulisesti. Tämä ei tietenkään sovi, sillä Isolde on Marken sotasaalis ja Tristan tämän veljenpoika.
Toinen näytös tapahtuu kuivalla maalla ja Marken linnassa. Kuningas miehineen on lähtenyt metsälle, Isolde ja Brangäne ovat jääneet linnaan. Isolde määrää merkiksi jättämänsä soihdun sammuksiin, jotta Tristan tietää livahtaa hänen kamariinsa. Brangäne kuitenkin varoittaa Isoldea, sillä hän on huomannut ritari Melotin tarkkailleen Tristanin toimia epäilevästi. Isolde on kuitenkin vakuuttunut Melotin olevan Tristanin ystävä ja sammuttaa soihdun.
Tristan saapuu Isolden syleilyyn laulaakseen dueton yölle ja rakkaudelle, ja kuolemalle, joka lopulta voisi heidät yhdistää. Linnanmuurille vartioimaan jäänyt Brangäne varoittaa nuoria aamun sarastamisesta, mutta turhaan. Marke, Melot ja Kurwenal palaavat retkiltään vain löytääkseen Tristanin ja Isolden lemmenhuumassa. Veljenpoikansa toimista järkyttynyt kuningas Marke laulaa monologin syvästä surusta, jonka Tristan on petoksellaan aiheuttanut. Tristan aavistaa jo kohtalonsa ja pyytää Isoldea liittymään mukaansa pimeyden valtakuntaan. Isolde suostuu. Ritari Melot haavoittaa Tristania miekallaan, ja sankari kaatuu Kurwenalin käsivarsille tekemään hidasta kuolemaa.
Tristanin ja Isolden toinen näytös on oopperan dramaattinen ja musiikillinen keskipiste. Etenkin tässä Wagner onnistui luomaan jotain niin uutta ja järkyttävää, että kuulijoiden turvallisuudentunne oli peruuttamattomasti horjunut; melkeinpä konkreettisesti. Siinä missä konventioihin nojannut musiikki oli vain ajoittain käväissyt riitaisissa dominanttisoinnuissa palatakseen pian tuttuun kotisävellajiin, Tristan ja Isolde perustuu jatkuvalle jännitteelle, joka ei tunnu palaavan mihinkään. Harmoniat ovat aina matkalla, lepäämättä koskaan. Soinnut virittyvät kohti äärimmäistä jännitettä, ja juuri kun kuulija odottaa huojentavaa hengähdystä kotisävellajissa, seuraakin uusi, kiristävämpi harmonia. Yksittäisten numeroiden sijaan saamme eteemme levottomasti liikkuvien sointujen virran.
Tristanin ja Isolden musiikillinen perusaines kuullaan jo ensimmäinen näytöksen alkusoitossa niin sanotulla Tristan-soinnulla, jonka purkautuminen sopusointuun jää puolitiehen. Aihe toistuu koko oopperan ajan ja se lienee koko musiikinhistorian tutkituin ja kiistellyin paritahtinen. Kyse ei kuitenkaan ole Wagnerin turhamaisuudesta saati puhtaan teoreettisesta temppuilusta äänten ominaisuuksilla. Päinvastoin, jatkuvan jännitteen idea kuuluu olennaisesti Tristanin ja Isolden tarinaan, jossa rakastavaiset eivät koskaan tunnu löytävän yhteistä säveltä, rakkauden täyttymystä, kotisatamaa. Tällä fyysisellä ja psykologisella tempulla Wagner venytti näyttämöllä koetut toivottomuuden tunteet myös katsomon puolelle. Vasta, kun odotusta on viritetty neljän tunnin ajan, pääparin rakkaus täydellistyy yhteiseen suudelmaan ja lopulliseen kuolemaan. Koko oopperan helpotus löytyy H-duurista, mutta toisen näytöksen päätös jää tästä vielä kauas.
Jaani Länsiö
