Tuhannen sinfonia

Gustav Mahler: Sinfonia nro 8

Gustav Mahler (1860–1911) muistetaan suurten, tai puhujasta riippuen suuruudenhullujen sinfonioiden luojana. Tosin siinä missä monet aikalaiset, kuten yhtälailla jättimäisyyttä ihannoinneet Havergal Brian (1876–1972) ja Jean Louis Nicodé (1853–1919) ovat nykyään tyystin unohdettuja, Mahler onnistui luomaan mammuteistaan historiaan jääviä klassikoita. Mahler jatkoi Richard Wagnerin oopperoiden ja Anton Brucknerin sinfonioiden tiellä paisuttelemalla orkesteria ja lisäämällä tunnetta, ja oli yhtenä tärkeimmistä säveltäjistä saattelemassa romantiikan aikakautta hautaansa. Seuraava sukupolvi oli jo kehittelemässä uutta, riisuttua, loogiseen järjestelmällisyyteen haikailevaa modernismia, jolle viimeistään ensimmäisen maailmansodan jättämä tunnetyhjiö loi otollisen kasvualustan.

Mahlerin kahdeksatta sinfoniaa (1910) voi pitää romanttisen orkesterimusiikin huipentumana. Teokset olivat kasvaneet vuosisatojen ajan melkolailla lineaarisesti. Orkesterit ja konserttitalot olivat paisuneet samaa tahtia. Yleistaitoisista säveltäjä-orkesterinjohtajista oli syntynyt oma ammattikuntansa päätoiminen kapellimestari, joka Mahlerkin oli. Notkeilla liikkeillään ja rautaisella kurillaan hän oli noussut täystyöllistetyksi kapellimestaritähdeksi, joka vain kesälomillaan pystyi uppoutumaan todellisen kutsumuksensa pariin. 

Wienin oopperan ja filharmonikoiden kapellimestarina hän sai myös toteuttaa sinfonisia visioitaan luultavasti vapaammin kuin muut säveltäjät. Münchenin messuhallissa noin 1000 esiintyjän voimin kantaesitetty kahdeksas sinfonia oli silti Mahlerin ainoa todellinen menestysteos sekä viimeinen, jonka esityksen hän sai itse todistaa. Kaksi vuotta myöhemmin syntynyt Das Lied von der Erde esitettiin vasta 1912, samoin kuin yhdeksäs sinfonia (1909); kymmenes jäi keskeneräiseksi.

Kun kolmessa edellisessä, puhtaasti instrumentaalisessa sinfoniassa seikkaili säveltäjä itse ajatuksineen, kahdeksannessa Mahler palaa varhaisten sinfonioidensa universaalien sanomien lähteille. Noin 90-minuuttinen sinfonia jakautuu kahteen päälukuun, joiden tekstit ovat pinnalta eripariset, silti teemoiltaan yhtenäiset: ensimmäinen osa perustuu 800-lukulaiseen helluntain hymniin Veni, creator spiritus ja toinen J. W. Goethen Faust-näytelmän päätöskohtaukseen, jossa ”ikuinen feminiini” tarjoaa lopullisen kirkastumisen. Arvellaan, että teos on kokonaisuudessaan Mahlerin ylistyslaulu vaimolleen Almalle. 

”Voitteko kuvitella sinfoniaa, joka on alusta loppuun laulettu?”, Mahler kirjoitti historioitsija Albert Spechtille. ”Tähän asti olen aina käyttänyt sanoja ja ääniä vain selittävällä tavalla, oikotienä tietyn tunnelman luomiseen, joka sinfonisesti voitaisiin ilmaista vain hyvin pitkällisesti, tiiviisti ja tarkasti; mikä on mahdollista vain sanojen avulla. Tässä taas käytetään ääniä myös instrumentteina: ensimmäinen osa on muodoltaan tiukasti sinfoninen, mutta se on kokonaisuudessaan laulettu. Itse asiassa on outoa, ettei tämä ole tullut kenellekään muulle säveltäjälle mieleen – tämä on todella Kolumbuksen muna, ’puhdas' sinfonia, jossa maailman kaunein instrumentti saa todellisen paikkansa – eikä vain yhtenä soittimena muiden joukossa, sillä sinfoniani ihmisääni on loppujen lopuksi koko runollisen idean kantaja.”

Jaani Länsiö