Franz Schubert ryyditti kuudennen sinfoniansa italialaisin maustein Rossinin oopperoiden pyyhkäistyä yli Wienin.
Franz Schubert ryyditti kuudennen sinfoniansa italialaisin maustein Rossinin oopperoiden pyyhkäistyä yli Wienin. Puoli vuosisataa aiemmin Mozart ihastui samassa kaupungissa Haydnin sinfonioihin. Theodor Guschlbauer johtaa kaksi sinfoniaa, joiden siemenet kylvettiin hänen kotikaupungissaan. ”Vaughan Williamsin oboekonsertossa on upeita taitteita, joissa voi herkutella äärimmäisillä pianissimoilla”, kertoo illan solisti Hannu Perttilä HKO:n omista riveistä.
Theodor Guschlbauer
Kapellimestari Theodor Guschlbauer (s. 1939, Wien) on pitkällä urallaan johtanut yli sataa tunnettua orkesteria ja yli kahtatuhatta ooppera-, operetti- ja balettiesitystä eri puolilla maailmaa. Guschlbauer päätti monivuotisten orkesterikiinnityksiensä ajanjakson vuoteen 2001, mistä lähtien hän on toiminut yksinomaan vierailevana kapellimestarina.
Theodor Guschlbauer valmistui vuonna 1959 kotikaupunkinsa Wienin perinteikkäästä konservatoriosta, jossa hänen orkesterinjohdon opettajanaan toimi paikallisen musiikkielämän sielunakin tunnettu Hans Swarowsky. Guschlbauer jatkokouluttautui Salzburgin Mozarteumissa Lovro von Matačićin ja Herbert von Karajanin opissa ja oli yksi kuudesta opiskelijasta, jotka Karajan kymmenien ehdokkaiden joukosta valitsi mestarikurssilleen. ”Se oli varsinainen onnenpotku”, on Guschlbauer todennut.
Guschlbauerin uran ensimmäiset kiinnitykset olivat Wienin Volksoperissa ja Salzburgin valtionteatterissa, minkä jälkeen hän toimi useita vuosia kapellimestarina ja oopperanjohtajana Ranskan Lyonissa. Vuosina 1975–1983 Guschlbauer työskenteli Itävallan Linzissä taiteellisena johtajana ja orkesterinjohtajana ja 1983–1997 Ranskan Strasbourgissa filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja Reinin kansallisoopperan taiteellisena johtajana. Saksalaisen Rheinland-Pfalzin valtionorkesterin taiteellisena johtajana Guschlbauer toimi vuosina 1997–2001.
Vuonna 2023 Theodor Guschlbauer kuuluu Strasbourgin konservatorion orkesterinjohdon opettajakuntaan, jossa hänen tehtäviinsä kuuluu aikuisopiskelijoiden ja tohtoriopiskelijoiden ohjaaminen.
Guschlbauerille on myönnetty muun muassa itävaltalainen tieteen ja taiteen kunniaristi, Ranskan kunnialegioonan ritarimerkki sekä Baselin Goethe-säätiön Wolfgang Amadeus Mozart -palkinto.
Theodor Guschlbauer on haltioitunut Mozartin musiikista: ”Tarvittava arsenaali on koossa vasta sitten, kun Mozart sujuu moitteettomasti.”
https://www.rbartists.at/en/artists/theodor-guschlbauer
Hannu Perttilä
Soolo-oboisti Hannu Perttilä on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin oboen äänenjohtajana vuodesta 2015 lähtien. Aikaisemmin hän on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterissa, Tapiola Sinfoniettassa sekä Lappeenrannan kaupunginorkesterissa.
Perttilä on valmistunut Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta, jonka solistisella osastolla hänen opettajinaan toimivat Jouko Teikari ja Jorma Valjakka. Oboensoiton opintonsa hän aloitti kotikaupunkinsa Lappeenrannan musiikkiopistossa Timo Lehtosen ohjaamana. Merkittävänä vaikuttajana urallaan Perttilä pitää myös Helsingin kaupunginorkesterin oboen aikaisempaa äänenjohtajaa Aale Lindgreniä.
Perttilä on soittanut Ralph Vaughan Williamsin konserton oboelle ja orkesterille Lappeenrannan kaupunginorkesterin solistina muutama vuosi sitten. Vaikka Perttilän mielestä solistin ja orkesterin roolit konsertossa ovatkin melko perinteiset, ”solisti soittaa ja orkesteri säestää”, sisältää se hänen mukaansa myös vuoropuhelua, kamarimusiikillisia elementtejä ja silloin tällöin pientä kujeiluakin. Erityisesti häntä puhuttelee runsas pentatonisuus eli viisisävelisen sävelasteikon käyttö. Pentatonisuus muistuttaa illan solistia Etiopiasta, jossa hän on asunut lapsuudessaan ja jota hän pitää suorastaan toisena kotimaanaan: ”Etiopiassa kaikki musiikki on pentatonista”.
Hannu Perttilä on kertonut arvostansa täyteläistä, rohkean ilmaisuvoimaista ja iloisen valoisaa oboen soittoa. Vaughan Williamsin konserton soolo-osuuden Perttilä katsoo istuvan oboelle aivan täydellisesti. ”Monesti oboistit soittavat pienesti ja ujosti, mutta oboen soitto voi olla reilua ja rohkeaa”, Perttilä on sanonut. ”Soittamisen ilo on tärkeintä!”
W.A. Mozart: Sinfonia nro 25 g-molli ”Pieni"
Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) sävellysten sielunelämä jäi monelta osin mysteeriksi siitä huolimatta, että hänen kirjeenvaihtonsa on hyvin säilynyt ja teosluetteloon jääneet aukot on pystytty paikkaamaan. Sävellysten syntyajankohdat, esittäjät ja esityspaikat ovat tiedossa, saatuja rahasummiakin on voitu päätellä melko tarkasti, mutta teosten inspiraatiosta Mozart puhui vain harvoin, eikä hän sanallakaan paljastanut esimerkiksi syitä tiettyjen sävellajien valitsemiselle.
Tiedetään, että Mozart vältteli mollisävellajeja halki uransa: noin 27 pianokonsertosta vain kaksi on mollissa, samoin noin 23 jousikvarteton joukosta löytyy vain kaksi mollikvartettoa. Sinfonioita Mozart sävelsi yhteensä nelisenkymmentä, joista jälleen vain kaksi syntyi mollisävellajeihin. Ne tunnetaan yleisesti ”suurena g-mollina” (nro 40) ja ”pienenä g-mollina” (nro 25), mutta taustatiedot ovat tuskin edes hatarien spekulointien varassa.
Ilmeisin selitys tiettyjen sävellajien suosimiselle ja mollien välttämiselle on käytännöllinen: Mozart ei jättänyt asioita sattuman varaan. Duuriin säveltäminen oli helpompaa, nopeampaa ja täten taloudellisempaa; hänen ystävänsä Joseph Haydninkin yli sadasta sinfoniasta vain kymmenisen syntyi mollisävellajeihin. Vaikka kiihkeä g-mollisinfonia (1773) tuskin siis symboloi itseään suurempaa ilmiötä, musiikillisesti se harppaa aivan eri sfääreihin kuin yksikään Mozartin edellisistä sinfonioista ja osoittaa poikkeuksellista kypsyyttä vasta 17-vuotiaalta säveltäjältä.
Ensiosan esikuva lienee Haydnin g-mollisinfonia (nro 39), joka niin ikään perustuu voimakkaalle rytmiselle jännitteelle ja unisonossa esitellylle materiaalille. Keinuva toisen osa Andante laulaa jousten ja fagottien duettona. Menuetin kehystaitteet synkistelevät jälleen g-mollissa barokkimaisen ilmeikkäästi, mihin keskitaite vastaa puhaltimilla nyt duurissa, sovinnaisesti. Finaali palauttaa vahvat muistot ensiosan kiihkosta.
Ralph Vaughan Williams: Konsertto oboelle ja jousiorkesterille a-molli
Englantilainen Ralph Vaughan Williams (1872–1958) oli täysverinen kansallisromantikko; kiihkeämpi kuin Jean Sibelius Suomessa, Edvard Grieg Norjassa tai Antonín Dvořák Tšekissä. Hänen missionaan oli kehittää tunnistettava, nationalistinen sävelkieli, joka huokuisi täyttä englantilaisuutta niin hengessä, harmonioissa, melodioissa kuin mielikuvissa. Hän uskoi, että kansanmusiikin vaikutteita ei kuulunut piilotella väleihin ja rakoihin, vaan niitä oli pidettävä ylpeästi esillä.
Vaughan Williams imi vaikutteita englantilaisen musiikin esi-isiltä, kuten William Byrdiltä, Orlando Gibbonsilta ja Henri Purcellilta. Toinen inspiraationlähde oli maaseutujen vehreät nummet ja päättymättömät peltomaisemat. Melkein kaikissa hänen teoksissaan on jälkiä niistä sadoista kansanlauluista, joita hän oli keräillyt vuosisadan alussa ympäri maaseudun pikkukyliä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Vaughan Williamsin musiikkia voikin kuvailla nostalgiseksi.
Konsertto oboelle ja jousiorkesterille (1944) syntyi Vaughan Williamsin lapsuuden kodissa Surreyssa, Lontoon liepeillä. Kun vain muutaman kymmenen kilometrin päässä pommit murjoivat pääkaupunkia, Vaughan Williams keskittyi säveltämiseen ja puutarhanhoitoon, eivätkä sodan kauheudet päässeet tunkeutumaan musiikkiin. Aivan kuin hän varta vasten välttelisi viittauksia kaikkialla ympäröivään todellisuuteen, täsmälleen kuin samoihin aikoihin syntyneessä viidennessä sinfoniassa. Teoksen kantaesitys tosin piti siirtää myöhemmäksi Lontoon pommitusten vuoksi.
Oboe on konserton kiistattomassa pääosassa lähes jatkuvalla, paimensävelmiä muistuttavalla melodioinnillaan. Ensiosan maltilliset orkesteriosuudet maalailevat yhtälailla luonnon- kuin mielenmaisemia, joiden yhteinen nimittäjä on seesteisyys. Lyhyt toinen osa nostaa vaihdetta vain pykälän verran, kevyen ilmavaksi tanssiksi. Taas uuteen tempoon kohoava Finaali on scherzo, joka syntyi alunperin viidennen sinfonian väliosaksi. Hetkittäiset intohimon purskahdukset kutsuvat milloin valssin, milloin virtuoosisten oboejuoksutusten pyörteisiin ja lopulliseen levon hetkeen.
Franz Schubert: Sinfonia nro 6 C-duuri ”Pieni”
Franz Schubert (1797–1828) olisi halunnut tulla tunnetuksi sinfonikkona, turhaan. Kymmenet kamariteokset, sadat yksinlaulut ja pianokappaleet jyräsivät alleen kaikki hänen orkesteriteoksensa. Schubert oli toki aikansa suosituimpia marginaalisäveltäjiä, jonka sävellyskonsertit ”Schubertiadit” keräsivät kyllä vannoutuneita faneja, mutta suuren yleisön kiinnostus olisi vaatinut orkesterikentän laajaa hyväksyntää ja säännöllistä esitystoimintaa Wienin suurissa saleissa. ”En ole pelkkä laulusäveltäjä, kuten typerässä sanomalehdessä sanotaan ja kuten typerät ihmiset juoruilevat”, hän manasi.
Schubert ehti työskennellä yhteensä 13 sinfonian parissa, mutta vain seitsemän tuli täysin valmiiksi. Tunnetuin niistä jäi – paradoksaalisesti – keskeneräiseksi, eikä yhtäkään Schubertin sinfonioista tiettävästi kuultu julkisessa konsertissa hänen elinaikanaan. Ensimmäinen sinfoniaesitys koettiin vasta pari viikkoa säveltäjän kuoleman jälkeen 14. joulukuuta 1828 Wienin Musiikinystävien seuran konsertissa. Alkuperäisen ohjelman mukainen ”Suuri” C-duuri-sinfonia (nykyään nro 7) kai osoittautui soittajille liian vaikeaksi, ja orkesteri päätyi esittämään ”Pienen” C-duuri sinfonian (1818) sen sijasta. Seuraavia Schubertin sinfoniakonsertteja saatiin odottaa vielä kymmeniä vuosia.
Sinfonia nro 6 C-duuri ”Pieni” ottaa ison harppauksen pois viiden edeltävän sinfonian kamarillisuudesta kohti laajennetun orkesterin ilmaisuvoimaa. Tästä syystä Schubert nimesi teoksen alunperin ”Suureksi”. Hengeltään se pitäytyy silti kevyen klassismin raameissa – johdannon alkupamauksissa kuuluvat Ludwig van Beethovenin painavat askeleet, mutta jatko hyppää häpeilemättä aikansa viihdemusiikin peräaaltoihin: toinen osa Andante keinuu kuin Joseph Haydnin hitaat osat ja laulaa kuin Gioachino Rossinin duetot; Schubertin oma laulullisuuskaan ei silti ole kaukana. Scherzon mallina lienee Beethovenin neljä vuotta aiemmin valmistuneen seitsemännen sinfonian kolmas osa. Finaalin aitoschubertilaiset sävellajiseikkailut raivaavat tyylilainaukset pysyvästi taka-alalle.
Jaani Länsiö
