Säveltäjä Hector Berlioz kielsi yhdistämästä urkuja ja sinfoniaorkesteria. Tänä iltana kumotaan modernin sinfoniaorkesterin isän ohjeet kahteen kertaan!
”Urut ja orkesteri ovat kumpikin kuninkaita, tai pikemminkin: toinen on keisari ja toinen paavi.” Säveltäjä Hector Berlioz kielsi jyrkästi yhdistämästä urkuja ja sinfoniaorkesteria. Tänä iltana kumotaan modernin sinfoniaorkesterin isän ohjeet kahteen kertaan! Urkusinfonia on Camille Saint-Saënsin suosituimpia teoksia. Samy Moussan A Globe Itself Infolding on kerännyt kunnian kannuksia maailman merkittävimmillä konserttilavoilla.
Samy Moussa: A Globe Itself Infolding uruille ja orkesterille (2014)
Kanadalainen, Berliinissä asuva Samy Moussa (s.1984) kuuluu nuoremman sukupolven esitetyimpiin säveltäjiin. Hän on toiminut mm. Toronton sinfoniaorkesterin residenssisäveltäjänä ja työskentelee läheisesti myös Montrealin sinfoniaorkesterin kanssa. Hänen teoksiaan ovat tilanneet mm. Kuninkaallinen Concertgebouw’n orkesteri, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Los Angeles Philharmonic. Kaudella 2024–2025 Moussa toimii Helsingin kaupunginorkesterin residenssisäveltäjänä.
Moussan sävelkieli kaihtaa 1900-luvun lopun postmodernistisia tehokeinoja. Päinvastoin, Moussa pitäytyy tonaalisissa, uusromantiikkaa ja minimalismia lähentelevissä soinneissa, joissa voi kuulla myös elokuvamusiikista tuttua tarinallisuutta ja suuruutta. Nämä elementit ilmenevät esimerkiksi sinfoniassa Concordia (2019), viulukonsertossa Adrano (2019), pasuunakonsertossa Yericho (2024) sekä tänään kuultavassa teoksessa A Globe Itself Infolding (2014). Sen kantaesitti urkuri Jean-Willy Kunz Montrealin sinfoniaorkesterin kanssa Kent Naganon johdolla. Teoksen nimi viittaa William Blaken runoon The Nature of Infinity (Ikuisuuden luonne). Se kuvaa matkaa kohti pyörteen silmää, jossa kaikkeudesta tulee yhtä.
Moussa on kertonut lähestyneensä teosta kuin pianokonserton osaa. Kymmenenminuuttisella matkalla urut ja orkesteri solmivat yhteyden, jossa äänilähdettä on paikoin mahdotonta tunnistaa erilliseksi itsekseen. Aluksi urut soivat omalakisesti, erillään orkesterin kutsusta, kunnes se lyhyen soolonsa saattelemana liittyy luontevaksi osaksi orkesteria ja dramaattisiin paisutuksiin yltyvää sointimassaa. Näistä kasvaa mullistuksia, joihin Blaken runoon viittaava otsikkokin johdattelee.
Jaani Länsiö
Dmitri Šostakovitš: Sellokonsertto nro 1 Es-duuri op. 107
Ainakin kaksi asiaa mahdollistivat Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) ensimmäisen sellokonserton valmistumisen. Ensin virtuoosisellisti Mstislav Rostropovitš ilmestyi Moskovan musiikkikuvioihin 1940-luvulla esittämällä Sergei Prokofjevin aikoinaan soittokelvottomaksi julistetun sellokonserton. Tästä rohkaistuneena Prokofjev palasi sellon pariin säveltämällä uuden ja entistäkin vaikeamman teoksen nuorelle supertähdelle. Sinfonia Concertantesta (1952) tuli kantarepertuaarin kenties haastavin sellokonsertto ja Šostakovitšin ilmiselvä innoittaja.
Toiseksi vuonna 1953 Josif Stalin kuoli. Johtajat keskittyivät taistelemaan vallasta ja jättivät taiteilijoiden suitsimisen vähemmälle huomiolle. Šostakovitš pystyi ensimmäistä kertaa lähes 30 vuoteen allekirjoittamaan sävellyksensä sanoman suoraselkäisesti, ilman pakotettua ideologiaa. Siinä missä Prokofjev joutui piilottamaan Sinfonia Concertanteen Stalinin kritisoinnin, Šostakovitšilla ei ollut moiseen enää tarvetta. Propagandan sijasta hän saattoi toteuttaa villeimmät unelmansa nyt vapaasti ja vieläpä välittämättä solistinsa teknisistä tai emotionaalisista rajoituksista – niitä ei Rostropovitšilla tiettävästi ollut.
Näistä aineksista syntyi sellokonsertto nro 1 op. 107 Es-duurissa (1959), jota pidetään Sinfonia Concertanten ohella sellon yhtenä särmikkäimmistä koetinkivistä. Vaikka se on yksi suurimmista sellokonsertoista, sen soitinnus on kevyt. Vaskisoittimet loistavat poissaolollaan, lukuun ottamatta käyrätorvea, joka peesaa solistia kuin silmäkulmassa heiluva varjo.
”Konsertto on jaettu kahteen suureen osaan”, Šostakovitš kirjoitti, ”avausosaan, ja kolmeen seuraavaan osaan ilman taukoja soitettuna. Näistä muodostuu kokonaisuus yhtenäisine teemoineen ja kuvineen.” Kolmas osa on pyhitetty lähes kuusiminuuttiseksi sellon soolokadenssiksi. Heti ensiosan Allegretto alussa hän tekee selväksi, mistä teoksessa on kyse: Sello ilmoittaa kahdesti neljän sävelen tunnistettavan motiivin, joka teoksen edetessä muuntuu muotoon D-Es-C-H. Tämä on Dmitri Šostakovitšin tuotannossa usein toistuva musiikillinen allekirjoitus.
Jaani Länsiö
Camille Saint-Saëns: Sinfonia nro 3 ”Urkusinfonia”
Camille Saint-Saëns (1835–1921) aloitti uransa Mozartin veroisena ihmelapsena; hän debytoi viisivuotiaana soittamalla Beethovenin viulusonaatin ja vain 10-vuotiaana osasi soittaa kaikki Beethovenin pianosonaatit – ulkomuistista. Silti päästyään 13-vuotiaana Pariisin konservatorioon hän otti pianon sijasta pääaineekseen urut, koska niillä olisi helpompi työllistyä. Heti valmistuttuaan Saint-Saëns saikin paikan Saint-Merrin kirkon kanttorina. Neljä vuotta myöhemmin hänet pestattiin yhteen Pariisin pääkirkoista, La Madeleineen, jossa hän työskenteli 20 vuotta. Urkumusiikista tuli hänen tuotantonsa merkittävä sivuhaara.
Säveltäjänä Saint-Saëns oli historiallinen poikkeus. Hänen elämänsä kattoi käytännössä koko romantiikan kauden: hän on saattanut kuulla niin Frédéric Chopinin kuin Igor Stravinskyn teosten kantaesityksiä. Edelläkävijänä hän sävelsi vuonna 1908 musiikin elokuvaan Guisen herttuan salamurha ja tallensi soittoaan myös filminauhalle ja äänilevyille. Tästä huolimatta aikalaiset ilkkuivat häntä vanhoilliseksi, pinnalliseksi, viihteelliseksi ja – mikä pahinta – saksalaistyyliseksi, ”Ranskan Mendelssohniksi”. Esimerkiksi Claude Debussy sanoi: ”Kammoan sentimentaalisuutta, enkä saa mielestäni, että sen nimi on Saint-Saëns.”
Kolmas sinfonia avec orgue (1886) saattaa olla elämäkerrallinen. Saint-Saëns oli vuosia aiemmin menettänyt kaksi lastaan vain kuuden viikon sisällä, minkä seurauksena hänen avioliittonsa särkyi. Kenties Saint-Saëns halusi sinfonialla katsoa menneeseen niin yleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla: sinfonia oli Ranskassa käytännössä kuollut muoto, jota Saint-Saënskin oli kartellut jo lähes 30 vuotta. Yhtäältä virtuoosisissa, toisaalta hartaissa piano- ja urkuosuuksissa kuuluu omakohtaisuus.
Royal Philharmonic Societyn tilausteos sai kantaesityksensä Lontoon St. James’ Hallissa säveltäjän johdolla toukokuussa 1886. Puoli vuotta myöhemmin se kuultiin Pariisissa hiljattain kuolleen Franz Lisztin muistolle omistettuna. ”Annoin sille kaikkeni”, Saint-Saëns sanoi. ”Mitä olen tällä saavuttanut, en enää koskaan tule saavuttamaan.” Sinfonia jäikin Saint-Saënsin viimeiseksi, mutta se raivasi tien useille ranskalaisille, jotka ilman Saint-Saënsin esimerkkiä tuskin olisivat uskaltaneet säveltää sinfoniaa.
Jaani Länsiö
