Leonidas Kavakos valloitti ensin suomalaisyleisön ja sitten muun maailman. Voittoisasta Sibelius-viulukilpailusta tuli kuluneeksi tänä keväänä 40 vuotta.
Kun New Yorkin filharmonikkojen muusikot saivat torstai-iltana päätökseen Šostakovitšin ensimmäisen viulukonserton, he tekivät jotain, mitä eivät yleensä tee: antoivat aplodit solistille.” (New York Times, 5.5.2023) Leonidas Kavakos valloitti ensin suomalaisyleisön ja sitten muun maailman. Voittoisasta Sibelius-viulukilpailusta tuli kuluneeksi tänä keväänä 40 vuotta. ’Vapaa mutta onnellinen – frei aber froh’ oli nuoren Johannes Brahmsin motto, johon hän palasi 50-vuotiaana kolmannen sinfoniansa ensisävelissä F–As–F.
Dmitri Šostakovitš: Viulukonsertto nro 1 a-molli op. 99
Siitä lähtien kun Dmitri Šostakovitš (1906–1975) julistettiin pannaan vuonna 1936, hänen jokainen sävellyksensä joutui erityistarkkailun kohteeksi. Oli onnenkauppaa, mikä hyväksyttiin, mikä tuomittiin: seitsemäs sinfonia ”Leningrad” (1941) nosti Šostakovitšin juhlituksi kansainväliseksi ilmiöksi, sitä seuranneita sinfonioita epäiltiin valtionpilkasta. Viulukonsertto a-molli (1948) oli jo valmistumassa, kun vuosikymmenen ajan kiristynyt silmukka sulkeutui: kulttuurisihteeri Andrei Ždanov määräsi Šostakovitšin mustalle listalle Aram Hatšaturjanin, Sergei Prokofjevin ja muiden ”formalistien” seuraksi. Konserttien lisäksi Šostakovitš menetti virkansa Moskovan ja Leningradin konservatorioissa.
Viiden vuoden ajan Šostakovitš rustaili lähinnä patrioottisia kantaatteja ja propagandaelokuvien musiikkeja täyttääkseen velvollisuutensa sosialistiselle realismille. Intiimimpää musiikkia syntyi pöytälaatikkoon parempia aikoja varten. Koko tämän ajan hän myös korjaili konserttoa viulisti David Oistrakhin avustuksella. Ei tiedetä, miten ajan henki ja ulkoiset paineet vaikuttivat konserttoon, mutta ainakin kolmannesta osasta Passacagliasta tuli poikkeuksellisen raskas ja henkilökohtainen ja finaalista osoittelevan iloluontoinen. Sekä Ždanov että Stalin olivat jo kuolleet, kun viulukonsertto sai kantaesityksensä vuonna 1955 Oistrakhin soittaessa Leningradin filharmonikoiden solistina. Vain kaksi kuukautta myöhemmin Oistrakh otti konserton kiertueelleen Yhdysvaltoihin, ja siitä tuli valtava menestys.
Sosialistisen realismin mittareilla viulukonsertto oli tulenarkaa materiaalia. Se on melankolinen ja nostaa hitaat osat keskiöön. Ensiosa on tumma, vakavamielinen nocturne, kuin yksinäisen valituslaulu tyhjyydessä. Villisti tanssiva scherzo taas muistuttaa paikoin juutalaista klezmeriä, jota antisemitistinen neuvostojohto olisi tuskin sulattanut. Passacaglia raahautuu surumarssin tavoin kohti solistin alati kiihtyvää kadenssia, joka johtaa tauotta sirkustemppuja vilisevään finaaliin. Alkuperäisessä versiossa finaali jatkuu suoraan viulun motiivilla, mutta tarinan mukaan Oistrakh pyysi Šostakovitšia antamaan solistille edes sen verran lepoa, että ehtii pyyhkiä hiet otsaltaan.
Jaani Länsiö
Johannes Brahms: Sinfonia nro 3
Musiikin jättiläisten vastakkainasettelu veteli viimeisiään Johannes Brahmsin (1833–1897) säveltäessä kolmatta sinfoniaansa. Piirit olivat silti vielä jakaantuneet kahtia uudistusmielisiin sävelrunoilijoihin, jotka Lisztin ja Wagnerin hengessä puskivat kromaattista, riitasointujakaan kaihtamatonta ohjelmamusiikkia sekä konservatiiveihin, jotka seisoivat perinteisten harmonioiden ja absoluuttisen musiikin takana. Brahms lukeutui jälkimmäisiin.
Romantikkojen sodaksi kutsuttu kärhämä tuntuu meidän aikanamme käsittämättömältä kiihkoilulta taidefilosofisista kysymyksistä, mutta vielä Wagnerin kuoltuakin tämän kannattajat rynnivät Brahmsin kolmannen sinfonian (1883, op. 90 F-duurissa) kantaesitykseen nujakoimaan. Brahms halusi sinfonioillaan nousta suoraan Beethovenin tyylilliseksi jälkeläiseksi välittämättä siitä, että ihanteet olivat muuttuneet vuosikymmenten mukana. Hänen nostalgisia pyrkimyksiään pönkittivät Robert Schumannin kannustavat arvostelut, mutta korkeiden odotusten hintana oli lähes sietämätön itsekritiikki. ”Ette voi kuvitella, miltä tuntuu kuulla jättiläisen askelet takanaan”, Brahms parahti täysin mittakaavattomista paineistaan. Yli 20 vuotta hautunut ensimmäinen sinfonia sai lisänimen Beethovenin kymmenes. Kapellimestari Hans Richter julisti kolmannen sinfonian Brahmsin Eroicaksi – ilman minkäänlaista temaattista yhteyttä Beethovenin vastaavaan.
Maineestaan huolimatta Brahms pystyi kolmannessaan luomaan jotain uutta. Sinfonia on poikkeuksellisen seestynyt, tiivistetty ja täysin yhtenäinen teemoiltaan, eivätkä sen enempää tempot kuin äänenvoimakkuudet käy äärirajoilla. Jokainen osa päättyy hiipuen, mikä oli ennenkuulumatonta, ja koko teos hengittää samaa duurin ja mollin välistä ilmaa, joka jo ensimmäisissä tahdeissa huoahtaa pääteeman nousevana molliterssinä ja laskevana julistuksena. Pääteemassa kuullaan myös yksi Brahmsin tuotannon harvoista ohjelmallisista viittauksista: F-As-F on hänen ikuisen poikamiehen mottonsa nuottikuva, ’frei aber froh’ (vapaa mutta onnellinen). Kumpikin väliosa on lyyrinen ja pidättyväinen; sinfonioiden reipas scherzo siis puuttuu. Finaali on jälleen duurin ja mollin kamppailua, mutta loppua kohden valo voittaa ja ensiosan pääteema jää kaikumaan kuin muistuman lailla.
Jaani Länsiö
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
