Ylösnousemus

Gustav Mahler: Sinfonia nro 2 ”Ylösnousemus”

Gustav Mahler (1860–1911) oli historian viimeisiä täysromanttisia säveltäjiä, joka vei sinfoniamuodon mahdollisuudet äärimmilleen ja monen mielestä ylikin. Mahler ei silti uudistanut sinfoniaa täysin yksin ja tyhjästä, vaan jatkoi Anton Brucknerin perintöä paisuttamalla sinfonian kokoa ja pitkittämällä jännitettä entisestään. Romantiikan loppuaika oli otollista maaperää mammuttimaiselle musiikille, mutta vain Mahler onnistui luomaan jättiläisistään historian horjutusta kestäviä monumentteja. Esimerkiksi suursinfonioita tehneet Havergal Brian (1876–1972) ja Jean Louis Nicodé (1853–1919) ovat jääneet tyystin unohduksiin. 

Mahlerin ensimmäinen sinfonia ”Titaani” (1889) oli tunnin kestoisena vielä normaalikasvuinen teos. Jo toisessa sinfoniassaan (1887–1894) säveltäjä astui uusille mantereille, ei vain sinfonian keston, vaan myös esityskoneiston ja tunneskaalan osalta. Kantaesityksessä pelkästään puhaltajia oli peräti 42, lisäksi tulivat urut ja lyömäsoittimet sekä suuri jousisto puhumattakaan sekakuorosta ja kahdesta laulusolistista. Toisella sinfonialla Mahler teki vastineensa 70 vuotta aiemmin valmistuneelle Beethovenin yhdeksännelle sinfonialle, jota harva oli rohjennut haastaa. Mahler karsasti sinfonioihin liitettyjä ohjelmia ja lisänimiä, mutta toisen sinfonian lisänimeksi on vakiintunut Ylösnousemus. Sana on poimittu loppukuoron tekstistä.

Toisen sinfonian sävellystyö kesti yli kuusi vuotta. Tänä aikana Mahler menetti vanhempansa ja sisarensa sekä paranteli ensimmäisen sinfonian murskakritiikistä kolhiintunutta itsetuntoaan. Sinfonian osat syntyivät alun perin yksittäisiksi teoksiksi; Mahler julisti teoksen sinfoniaksi vasta, kun kaikki osat finaalia lukuun ottamatta olivat valmiina. Lopulta osien summasta tuli kuin teoksen omaa syntyhistoriaa peilaava selviytymiskamppailu, jonka loppu lunastaa kärsimykset – musiikki kulkee kuoleman porteilta kohti ikuista elämää: hautajaismarssista ylösnousemukseen.

Ensimmäinen osa Allegro maestoso valmistui itsenäiseksi sinfoniseksi runoksi Todtenfeier (hautajaisjuhlat). Äärimmäisen tumma, pahaenteinen surulaulu ilmentää elämän myrskyjä ja kuoleman lopullisuutta. Mahlerin liitettyä Todtenfeierin sinfonian ensiosaksi hän kirjoitti sen perään viiden minuutin hiljaisen hetken ikään kuin puhdistavaksi riitiksi ennen seuraavaa osaa. Nykyesityksissä taukoa kunnioitetaan harvoin. Toinen osa tarjoaa hautajaismarssille aurinkoisen vastakohdan leppoisalla maalaistanssilla tempossa Andante moderato.

Seuraavat kaksi osaa perustuvat Mahlerin rakastamaan kansanrunosarjaan Des Knaben Wunderhorn (Pojan ihmetorvi), johon hän sävelsi yhteensä noin 20 laulua. Kolmas osa, virtaileva scherzo on laajennettu ja puhtaasti orkestraalinen versio samaan aikaan syntyneestä laulusta Antonius Padovalainen saarnaa kaloille. Myös neljäs osa Urlicht (alkuvalo) valmistui alun perin pianolle ja lauluäänelle.

Mahlerin säveltäessä finaalia kuolema kävi jälleen hänen lähipiirissään. Nyt hän menetti hyvän ystävänsä, historian ensimmäiseksi ammattikapellimestariksi kutsutun Hans von Bülowin (1810–1894). Mahler järkyttyi syvästi. Hän koki tuonpuoleisuuden, iankaikkisuuden ja jumalallisuuden kysymykset nyt niin läheisiksi, että halusi sinfoniansa tarjoavan vastauksia ja lohtua. Finaalista tuli selvästi kaksijaksoinen; sen alkupuoli kehittelee ja muistelee jo aiemmin kuultuja teemoja kuin elämää kertaavana filminauhana ja tuo uusia esille uusiakin. Loppupuolella kuoro ja solistit yhtyvät lauluun ikuisesta elämästä Friedrich Gottfried Kloppstockin runotekstin sanoin. Jos herkkä Urlicht-aaria lupaa pieniä valonpilkahduksia synkkyyteen, koko jättimäisen esittäjistön uljas loppunousu katkoo elämän ja kuoleman kahleet ikuisesti syrjään universaalin valon kirkastamana. 

Jaani Länsiö

Jukka-Pekka Saraste

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan. 

Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”

Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.

Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.

Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.