Lauri Kankkunen

Minua on joskus huumorilla kutsuttu Lempäälän lahjaksi orkesterille, mutta omasta mielestäni olen enemmän tamperelainen kuin lempääläläinen. Asuin 10-vuotiaaksi Tampereella ja senkin jälkeen kävin Tampereen konservatoriossa sellotunneilla. Jalkapalloseurani oli silti Lempäälän kisa. Ei minusta koskaan ammattilaisjalkapalloilijaa olisi tullut, mutta laji on minulle edelleen rakas. Futiksesta sanotaan monesti, että parasta paikan päällä, minusta se pätee konsertteihinkin.

Minulla on ollut elämäni aikana neljä tärkeää sellonsoitonopettajaa, jotka vaikuttivat siihen, että minusta tuli sellisti. Aloitin sellonsoiton Tampereella 5-vuotiaana ja vuotta myöhemmin opettajakseni tuli Kaarle Husgafvel. Soittotunneille oli aina kiva mennä, ja meitä oli monia oppilaita, jotka kiritimme toisiamme. 13-vuotiaana siirryin Pauli Heikkiselle, jonka kanssa rakensimme teknisen pohjan soittamiselle. Seuraavaksi vuorossa olivat opinnot Sibelius-Akatemiassa Martti Rousin oppilaana. Hänen tunneillaan opin luottamaan itseeni soittajana. Neljäs tärkeä opettaja elämässäni on norjalainen Truls Mørk. Hän on yksi sukupolvensa tärkeimpiä sellistejä. Hänen soittotunneillaan sain vielä uudestaan tarkastella omia standardejani, kun näin miten hän käsitteli soitinta ja musiikkia.

Ensimmäisen kerran aloitin HKO:ssa vuonna 2013, silloin tuttisoittajana. Sain paikan ensimmäisestä koesoitostani ja oli vielä nuori soittaja, joten aika pian lähdin jatkamaan opintojani. Seuraavan kerran tulin orkesteriin alkuvuonna 2018, sillä kertaa 2. soolosellistiksi. Vuotta myöhemmin voitin vielä 1. soolosellistin koesoiton, joten olen ehtinyt soittaa kaikilla sellistien tuoleilla. 

Toivon, että minulla on kokemuksestani hyötyä siinä, että ymmärrän mitä selkäni takaa sellon tuttipaikoilla tapahtuu. Samaa musiikkia sitä tehdään sekä ykkös- että vitospulteissa, äänenjohtajana paikalla on minusta vain helpompi soittaa, kun kuulokuva on sama kuin kapellimestareilla.

Vuonna 2019 pääsin soittamaan Apocalyptican maailmankiertueelle niin suurille yleisöille, ettei kuulijoita aina pystynyt edes laskemaan. Tukka ei kiertueella ehtinyt kasvaa, mutta parta sai vähän pituutta. Kiertueesta jäi tosi hienot muistot ja pääsin sellaisiin paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten mennyt. Mutta kun palasin takaisin Helsingin kaupunginorkesteriin, oli selvä, että olen tullut kotiin. Kaipaan musiikissa kauneutta, värejä, sävyjä, valoja ja varjoja, enkä saa niitä muusta kuin orkesteri- tai kamarimusiikin soittamisesta. Harvoin olen ollut niin liikuttunut Paavo-harjoitussalissa kuin ensimmäisissä harjoituksissa kiertueen jälkeen soittaessani Bartókin pianokonserton säestystä.

Helsingin kaupunginorkesteri oli ensimmäinen ammattilaisorkesteri, jossa olin keikalla. Matalien jousten kehuttu soundi on yksi syy, miksi orkesteri on tuntunut musiikilliselta kodilta. Olen oppinut entisiltä ja nykyisiltä kollegoiltani suuren osan siitä, mitä orkesterisoitto on. Minulla on sektio täynnä hienoja kollegoita, joita voi monessa mielessä katsoa ylöspäin ja ihailla.

Tulen mielelläni tänne töihin, mutta merkittävä osa muusikkona olemistani on myös se, että pääsen esimerkiksi soittamaan kvartettoja, sooloselloteoksia ja saan opettaa. Tarvitsen näitä kaikkia, jotta tekeminen pysyy balanssissa. HKO on menossa tällä hetkellä erittäin kiinnostavaan suuntaan, ja toivottavasti pidämme kurssin siinä, että soitamme yhä rohkeammin kaikki yksilöt yhdessä, tuolin reunalla istuen. On hienoa saada olla kehityksessä mukana.