John, Jean, Johannes

John Storgårds

John Storgårds aloitti muusikon uransa viulistina, ja toimi konserttimestarina monissa orkestereissa ennen valmistumistaan kapellimestariksi Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalta. Ja viulistin ura jatkuu yhä kapellimestarin töiden rinnalla sekä solistitehtävien että kamarimusiikin merkeissä monien maailmanluokan taiteilijoiden ja kokoonpanojen kanssa.

Storgårds on soittanut monien maailman huippuorkestereiden solistina, mainittakoon Oslon filharmonikot, Frankfurtin ja Kölnin radio-orkesterit, Deutsche Kammerphilharmonie, BBC Philharmonic Orchestra, Torinon RAI-orkesteri ja lähes kaikki Suomen orkesterit. 

Monet säveltäjät ovat myös omistaneet hänelle teoksiaan, mm. Kimmo Hakola (Viulukonsertto ja kaksi sooloviuluteosta), Pehr-Henrik Nordgren (Viulukonsertto nro 4), Sunleif Rasmussen (Viulukonsertto) ja Bent Sørensen (Serenissima). Hänen laajaan konserttolevytysten sarjaansa kuuluvat muun muassa Schumannin, Erkki Melartinin, Pehr-Henrik Nordgrenin, Kaija Saariahon ja Peteris Vasksin viulukonserttojen levytykset. Hän on myös kantaesittänyt Jean Sibeliuksen 1929 julkaisukieltoon asettaman Sarjan viululle ja jousiorkesterille op.117 Lahdessa 1990.

Kamarimusiikkia Storgårds soittaa ahkerasti muun muassa Avanti!n, Ottawan National Arts Center Orchestran ja Lapin kamariorkesterin kanssa, sekä monilla festivaaleilla kuten Aspen, Santa Fe, Rolandseck, Affinis, Korsholma ja Kuhmo. 

John Storgårdsin viulunsoiton opettajina ovat olleet mm. Esther Raitio, Jouko Ignatius ja tärkeimpänä kaikista Chaim Taub, legendaarinen pedagogi ja Israelin filharmonikkojen konserttimestari, jonka johdolla hän opiskeli useita periodeja 1980- ja 90-luvuilla. Ensikonserttinsa viulistina Storgårds piti Helsingissä 35 vuotta sitten keväällä 1988.

John Storgårds (johnstorgards.com)
 

Frode Haltli 

Norjalainen harmonikansoittaja Frode Haltli (s. 1975) on kotonaan niin konserttojen ja uuden musiikin kuin myös kansanmusiikin tulkitsijana. 

Haltli aloitti harmonikansoiton 7-vuotiaana kansanmusiikin parissa. Pian hän alkoi perehtyä myös klassiseen ohjelmistoon ja kiinnostui erityisesti nykysäveltäjien musiikista. Norjan yleisradioyhtiö NRK:n Talentiaden-ohjelman Haltli voitti jo 16-vuotiaana ja vuonna 2001 hänet valittiin Norjan Vuoden nuoreksi solistiksi. 

Haltli opiskeli harmonikansoittoa Norjan valtiollisessa musiikkikorkeakoulussa sekä Tanskan kuninkaallisessa konservatoriossa, jonka solistiluokalta hän valmistui vuonna 2000. Debyyttialbumi Looking on Darkness (2002) voitti Norjan tärkeimmän musiikkipalkinnon Spellemannprisenin nykymusiikkisarjan. Haltlin menestyksen myötä harmonikansoitto on saanut Norjassa uutta ilmaa siipiensä alle.

Lukuisat kansainväliset kamarimusiikkijuhlat, nyky- ja kansanmusiikkitapahtumat sekä jazzfestivaalit ovat saaneet Haltlin vieraakseen. Hän on konsertoinut Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa ja tekee säännöllisesti yhteistyötä useiden säveltäjien ja orkesterien kanssa. Haltli on myös kehittänyt kansainvälisiä musiikkihankkeita Kiinassa, Intiassa, Japanissa, Pohjois-Koreassa ja Egyptissä. 

Frode Haltli tunnetaan yhtyeistä Trio Poing, Trio RUSK ja Avant Folk, jonka kanssa häneltä ilmestyi uusi Avant Folk Triptyk -albumi elokuussa 2023. Haltli on säveltänyt etenkin omille kokoonpanoilleen, mutta tehnyt myös tilaustöitä teatteri- ja radiokäyttöä varten.  

Haltli on on pitänyt mestarikursseja lukuisilla musiikkijuhlilla sekä Kööpenhaminassa, Oslossa, Grazissa, Luzernissa ja Lodzissa. Vuosina 2011–2017 hän opetti harmonikansoittoa Norjan valtiollisessa musiikkikorkeakoulussa. Nykyisin Haltli on päätoiminen freelance-muusikko ja säveltäjä.  

Frode Haltli
 

Jean Sibelius: Aallottaret opus 73

Vuonna 1913 yhdysvaltalainen Horatio Parker ­– joka on jäänyt musiikin historiaan Charles Ivesin sävellyksenopettajana – tilasi Jean Sibeliukselta (1865-1957) orkesteriteoksen seuraavan vuoden Norfolkin musiikkijuhlille. Sibelius alkoi työskennellä kolmiosaisen sarjan kimpussa, mutta hylkäsi sitten idean sarjasta ja muokkasi materiaalista yksiosaisen orkesterikappaleen. Keväällä 1914 hän lähetti Rondo der Wellen (Aaltojen rondo) -nimisen teoksensa Yhdysvaltoihin. Sitten Sibeliukseen iski itsekritiikki. Hän teki nopeasti teoksesta uuden version, ja antoi sille uuden nimen Aallottaret. Vielä Atlantin ylityksen aikana hän teki sävellykseen joitakin muutoksia.

Norfolkin musiikkijuhlien perustaja Carl Stoeckel muisteli muusikkojen reaktioita Sibeliuksen aloittaessa uuden teoksensa harjoitukset:

"Heidän puheistaan päätellen luulen, etteivät he aluksi ymmärtäneet sitä laisinkaan. Seuraavana aamuna, kolmen läpikäynnin jälkeen, he olivat kuitenkin hyvin ihastuneita siihen ja sanoivat, että musiikin kauneus kasvoi joka harjoituksella.” Aallottaret sai kantaesityksensä 4.6.1914 konsertissa, jossa Sibelius johti myös mm. Finlandian ja Valse tristen. Konsertista tuli huikea yleisö- ja arvostelumenestys.

Aallottaret -teoksella on runsaita yhtymäkohtia impressionismiin: merellinen aihe, värikäs soitinnus, sävelaiheiden näennäisen improvisaatiomainen käsittely. Mutta kuten teoksesta suuresti vaikuttunut kriitikko Olin Downes huomautti, Sibelius ”pysyttäytyy Debussytä tukevammin tonaliteetin kallioperustalla ja loihtii täten esille voimakkaamman kuvan loputtomasta ja ikuisesta luonnonvoimasta.”

Aallottaret koostuu kahdesta jaksosta. Ensimmäisessä vuorottelevat kaksi teemaryhmää. Toinen jakso koostuu hitaasti kasvavasta crescendosta joka huipentuu maksimaalisella teholla. Huipennuksen jälkeen meri on kuitenkin yhtäkkiä jälleen yhtä tyyni kuin sävellyksen alussa. 
 

Bent Sørensen: It is pain flowing down slowly on a white wall

Tanskalainen Bent Sørensen (s. 1958) opiskeli sävellystä Ib Nørholmin ja Per Nørgårdin johdolla. Hänellä oli takanaan jo laaja tuotanto kun hän vuonna 1996 teki kansainvälisen läpimurron viulukonsertolla Stärbende Gärten sille myönnetyn Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon ansiosta. Vuonna 2018 hänelle myönnettiin arvostettu Grawemeyer-palkinto. Sørensen työskentelee professorina Royal Academy of Musicissa Lontoossa.

Sørensenin musiikki on sävyltään joko intensiivisen sisäänpäin kääntynyttä tai kiihkeän hermostunutta. Säveltäjää inspiroi kirjallisuus ja luonto. Myös lapsuusmuistot ja unet ovat hänelle tärkeät. Ei ole väärin nähdä Sørensen romanttisena taiteilijana vaikkei hänen musiikkinsa perinteisen romanttiselta kuulostaisi.

It is pain flowing down slowly on a white wall harmonikalle ja jousille (2010–11) on syntynyt Ultima-festivalenin, Trondheimin solistit -yhtyeen ja Telemarkin kamariorkesterin yhteistilauksesta. Teos sai kantaesityksensä Oslossa 10.9.2011 Telemarkin kamariorkesterin konsertissa ja sen solistina oli Frode Haltli.

Teokseen kuuluu sooloviuluosuus, joka on esitettävä konserttisalin ulkopuolelta. Loppupuolella musiikki saa hetkeksi uuden soinnin, kun osa orkesterista alkaa soittaa melodikaa. Aivan lopussa viulut ja alttoviulut poistuvat lavalta.

Säveltäjä kertoo: ”It is pain flowing down slowly on a white wall – tämä lause-otsikko – on peräisin unkarilaiselta naiselta, joka oli kirjoittanut sen paperilappuselle kuultuaan musiikkiani eräällä festivaalilla. Hän sanoi musiikkini muistuttavan tätä lausetta, jonka oli kirjoittanut unkarilainen runoilija. Musiikki soi hidastetusti – se on täynnä surua – siinä on tangoja ilman tanssijoita. Ehkä näin mielessäni kuinka harmonikansoittajan kyyneleet hitaasti virtaavat soittimen palkeella.”

Tarinalla on epilogi. Kolme vuotta kantaesityksen jälkeen Sørensen tapasi saman naisen joka kertoi muistaneensa tekstin väärin: runossa seinä oli punainen, ei valkoinen.
 

Jean Sibelius: Öinen ratsastus ja auringonnousu op. 55

Vuonna 1908 Jean Sibeliuksen (1865-1957) terveys petti pahasti. Hän vietti alkuvuodesta pari viikkoa Diakonissalaitoksella, ja toukokuussa hänen kurkustaan löydettiin kasvain. Sibelius matkusti Berliiniin, missä hänet leikattiin, ja lääkärit kielsivät säveltäjältä tupakan ja alkoholin. Sibelius noudatti kuuria ja pysyi seuraavat vuodet täysraittiina. Kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin liipannut läheltä, mikä näyttäisi vaikuttaneen joihinkin hänen sävellyksiinsä. Yksi niistä on loppuvuodesta 1908 valmistunut sinfoninen runo Öinen ratsastus ja auringonnousu joka sai kantaesityksensä Pietarissa 23.1.1909 Alexander Silotin johtamana. Vastaanotto oli innoton. Sibeliuksen mieltä tuskin huojensi tieto, että Siloti oli leikannut teoksesta useita jaksoja ja jättänyt noudattamatta tempoja. Venäläinen säveltäjäkollega Aleksandr Glazunov näyttäisi olleen lähes ainoa, joka todella piti uudesta teoksesta.

Ei tämä sinfoninen runo myöhemminkään ole saanut yhtä suurta suosiota osakseen kuin esimerkiksi Satu, Pohjolan tytär tai Lemminkäis-legendat. Niihin verrattuna Öinen ratsastus ja auringonnousu on soitinnukseltaan karu ja ilmeeltään sisäänpäin kääntynyt. Lyhyiden aiheiden maaniset toistot ja asteittaiset muuntelut ennakoivat merkillisellä tavalla minimalismia.

Paras tapa lähestyä tätä kiehtovaa teosta on muistaa, mitä Sibelius kertoi brittiläiselle Rosa Newmarchille: musiikki heijastaa "tavallisen ihmisen sisäisiä elämyksiä hänen ratsastaessaan yksinään metsän hämärän läpi; milloin iloisena siitä, että on kahden kesken luonnon kanssa; milloin peloissaan hiljaisuudesta tai sen katkaisevista vieraista äänistä; ei perusteettomia pahoja aavistuksia tuntien, vaan aamunkoitosta kiitollisena ja iloisena”.

Christian Holmqvist
 

Johannes Brahms: Sinfonia nro 3

Musiikin jättiläisten vastakkainasettelu veteli viimeisiään Johannes Brahmsin (1833–1897) säveltäessä kolmatta sinfoniaan. Piirit olivat silti vielä jakaantuneet kahtia uudistusmielisiin sävelrunoilijoihin, jotka Lisztin ja Wagnerin hengessä puskivat kromaattista, riitasointujakaan kaihtamatonta ohjelmamusiikkia sekä konservatiiveihin, jotka seisoivat perinteisten harmonioiden ja absoluuttisen musiikin takana. Brahms lukeutui jälkimmäisiin.

Romantikkojen sodaksi kutsuttu kärhämä tuntuu meidän aikanamme käsittämättömältä kiihkoilulta taidefilosofisista kysymyksistä, mutta vielä Wagnerin kuoltuakin tämän kannattajat rynnivät Brahmsin kolmannen sinfonian (1883, op. 90 F-duurissa) kantaesitykseen nujakoimaan. Brahms halusi sinfonioillaan nousta suoraan Beethovenin tyylilliseksi jälkeläiseksi välittämättä siitä, että ihanteet olivat muuttuneet vuosikymmenten mukana. Hänen nostalgisia pyrkimyksiään pönkittivät Robert Schumannin kannustavat arvostelut, mutta korkeiden odotusten hintana oli lähes sietämätön itsekritiikki. ”Ette voi kuvitella, miltä tuntuu kuulla jättiläisen askelet takanaan”, Brahms parahti täysin mittakaavattomista paineistaan. Yli 20 vuotta hautunut ensimmäinen sinfonia sai lisänimen Beethovenin kymmenes. Kapellimestari Hans Richter julisti kolmannen sinfonian Brahmsin Eroicaksi – ilman minkäänlaista temaattista yhteyttä Beethovenin vastaavaan.

Maineestaan huolimatta Brahms pystyi kolmannessaan luomaan jotain uutta. Sinfonia on poikkeuksellisen seestynyt, tiivistetty ja täysin yhtenäinen teemoiltaan, eivätkä sen enempää tempot kuin äänenvoimakkuudet käy äärirajoilla. Jokainen osa päättyy hiipuen, mikä oli ennenkuulumatonta, ja koko teos hengittää samaa duurin ja mollin välistä ilmaa, joka jo ensimmäisissä tahdeissa huoahtaa pääteeman nousevana molliterssinä ja laskevana julistuksena. Päätemassa kuullaan myös yksi Brahmsin tuotannon harvoista ohjelmallisista viittauksista: F-As-F on hänen ikuisen poikamiehen mottonsa nuottikuva, ’frei aber froh’ (vapaa mutta onnellinen). Kumpikin väliosa on lyyrinen ja pidättyväinen; sinfonioiden reipas scherzo siis puuttuu. Finaali on jälleen duurin ja mollin kamppailua, mutta loppua kohden valo voittaa ja ensiosan pääteema jää kaikumaan kuin muistuman lailla.

Jaani Länsiö