Tuomo Matero

Muistan edelleen hetkiä koesoitostani vuodelta 2009, kuinka soitin Dvořákin kvintettoa kamarimusiikkikierroksella. Oli alkukevät, ja minun sekä erään toisen hakijan koesoittoa jatkettiin kuukauden mittaisella pätkällä orkesterissa: ensin oli toisen hakijan vuoro, sitten minun. Kahden kuukauden jälkeen lautakunta sitten kokoontui erään orkesteriharjoituksen tauolla päättämään, kumpi meistä valitaan vai valitaanko kumpaakaan. Kokouksen ajan kävelin hermostuneesti edestakaisin Finlandia-talon pihalla. Ennen harjoitusten jatkumista minulle ilmoitettiin käytävällä, että juuri minut oli valittu. Harjoituksissa soitin Griegin Aamutunnelman kontrabassostemmaa kyynelet poskillani valuen. 

Alkujaan olen kotoisin Kajaanista. Kainuun musiikkiopisto ja Kaukametsän kamariorkesteri antoivat hyvät lähtökohdat musiikin harrastamiselle. Käyn edelleen avustamassa kamariorkesterissa. Äitini on sanonut, että hän ei olisi ajatellut, että olisin musikaalisesti lahjakas, mutta isosiskoni perässä ajauduin musiikkiluokalle. Vuoden soitin trumpettia, mutta kun siitä ei tullut mitään, vaihdoin kontrabassoon. Se oli kivaa, tuntui että edistyin ja minulla oli hyvät opettajat, Timo Kakko ja Jorma Lappalainen. 

Lukion jälkeen aloitin opinnot Helsingissä ammattikorkeakoulu Stadiassa Jussi Javaksen ja Juho Martikaisen oppilaana. Myöhemmin opiskelin Sibelius-Akatemiassa Panu Pärssisen luokalla. Aloin käydä Helsingin kaupunginorkesterissa keikoilla jo aika nuorena musiikinopiskelijana. Sektiossamme on aina saanut olla omanlaisensa muusikkopersoona, mikä on ollut minulle arvokasta. Sektiomme on täynnä vahvoja soittajapersoonia, jotka vievät musiikkia eteenpäin. Meillä on kasassa hyvä porukka, jonka kanssa on kiva istua iltaa konsertin jälkeen.

Sektiossamme on aina saanut olla omanlaisensa muusikkopersoona, mikä on ollut minulle arvokasta.

Konsertit yleisön edessä minulle työn tärkein osa, josta saan hirveästi energiaa. En tiedä, johtuuko se yleisölle esiintymisestä vai siitä, että saa soittaa hyvää musiikkia – vai molemmista. Jos en pääse soittamaan konsertteja, huomaan sen hyvinvoinnissani. Toisinaan konserteissa tuntuu, että muusikot ja koko yleisö ovat yhdessä jonkun intiimin, yhteisen asian ympärillä. Samaan aikaan tuntuu, että on kosketuksissa koko universumiin. Kuvaisin sitä pyhyyden kokemukseksi.

Tykkään soittaa Debussya, Ravelia ja Stravinskia. Ottorino Respighi on lempisäveltäjäni, ja voisin soittaa Rooman pinjat -teosta kerran viikossa, se on sydämeni musiikkia. Jos minun pitäisi kuratoida orkesterille konsertti, kuultaisiin siinä Respighin Rooman pinjat -sävelruno ja Sibeliuksen 7. sinfonia. Sibeliuksen sinfonioihin en kyllästy ikinä. 

Konsertit yleisön edessä minulle työn tärkein osa, josta saan hirveästi energiaa.

Harrastan laulamista ja ratsastamista. Minulla oli joskus oma hevonen, hieno hannoverilaisruuna Semjon eli Simo, mutta hän kuoli muutama vuosi sitten. Simon kanssa kilpailin kouluratsastuksessa ja esteratsastuksessa. Haaveilimme myös kenttäratsastuksesta, mutta sitä emme ehtineet toteuttaa. Nykyään käyn ratsastamassa kerran viikossa ratsastuskoulussa, jossa on kivat ja hyvinvoivat, virkeät hevoset. 

Ratsastamisesta on iloa myös soittamiseen. Peruskunto kasvaa hevosen kanssa liikkuessa ja ratsastus on myös hyvää treeniä keskivartalolle. Hevosen ja ratsastajan välinen viestintä on samanlaista kuin soittaminen toisten ihmisten kanssa. Siinä koko ajan aistitaan ja reagoidaan siihen, mitä toinen tekee. Kuten soittaminen, ratsastaminen on pohjimmiltaan kehon tuntemista ja hallintaa, vaikka isommassa mittakaavassa.

Jos HKO olisi hevonen, olisi se luotettava ratsu. Aiemmin se on ollut aika jähmeä ja hidas, mutta nyt se on muuttunut vähän herkemmäksi ja reaktiivisemmaksi. Meillä on bassosektiossa iso rooli siinä, että seuraamme kapellimestarin ”apuja” aktiivisesti ja olemme mukana tempokäsittelyssä. Jos bassot ovat hitaita ja raskaita, on muiden hankala lähteä mukaan. On huippua, että saan soittaa viikoittain maailman parasta musiikkia Suomen parhaassa bassosektiossa. Ja on meillä Suomen paras yleisökin!

Hannele Tavi