Jaakko Kuusisto credit Petra Tiihonen

Jaakko Kuusisto: Sinfonia op. 39

Vuosi 2020 opetti koko maailmalle, että arpapeliä ei voi voittaa suunnittelemalla. Jaakko Kuusistolle elämä näytti haurautensa pahimmalla mahdollisella tavalla.

”Hyvät ystävät, nyt tulee asiaa, jota en toivonut joutuvani kertomaan.”

Näillä sanoilla säveltäjä, viulisti, kapellimestari, isä, aviomies ja ystävä aloitti tiedotteensa Facebookissa torstaina 23.7.2020. Hän oli edellisenä päivänä saanut lääkäriltä diagnoosin, joka näytti pahalta. 

Todella pahalta.

Jaakko oli viettänyt kesää tyypilliseen tapaansa. Hän oli säveltänyt uutta musiikkia, sovittanut kappaleita ja ennen kaikkea veneillyt Saimaalla, joka oli hänelle toinen rakas vesistö Suomenlahden ohella. Hän ei tuntenut oloaan kuitenkaan normaaliksi. Parin kuukauden ajan hän oli kärsinyt päänsäryistä, sekoillut sanoissa ja uupunut tavanomaista nopeammin.

Jaakko oli viettänyt ensimmäisen koronavuoden opiskellessaan musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta 46-vuoden ikäisenä ja opetellut täysin uuden nuotinkirjoitusohjelman ympärillä riehuneen pandemian keskellä. 

Hän oli jopa kesällä kirjoittanut edellisvuonna ensi-iltansa saaneen oopperansa Jää kokonaan uusiksi pienelle orkesterille, jotta se voitiin esittää syksyllä 2020 uudestaan koronaturvallisella kokoonpanolla. Hänen pitkään hautomansa sinfoniakin oli alkanut muodostua – vain kiireisemmät tilaukset olivat estäneet sen valmistumisen hyvissä ajoin ennen vuoden 2022 kantaesitystä Minnesotassa.

Tavanomaista väsymystä tämä ei silti voinut olla, koska Jaakko oli tottunut työskentelemään täysillä kaikissa olosuhteissa. Ehkä se oli yleistä koronauupumusta, tai jopa koronan jälkitautia. Jaakko ei osannut huolestua, mutta hänen vaimonsa Maija ei voinut sivuuttaa oireita. Hän oli nähnyt Jaakossa jotain niin poikkeavaa, että asialle oli saatava lääkärin selitys. 

Jaakko oli muuttunut ärtyisäksi. Ei sillä, etteikö jokainen olisi joskus vähän kiukkuinen, mutta kun Jaakko ei koskaan ollut. 

Se oli niin iso varoitusmerkki, että Jaakko etsiytyi ensin yhdelle lääkärille ja sitten toiselle. Tarkemmissa tutkimuksissa syy päänsärylle selvisi. Pahimmanlaatuinen aivokasvain, lähes kananmunan kokoinen musta piste. Sellainen, josta selviytymismahdollisuudet lasketaan muutamissa prosenteissa. Tämä kasvain sijaitsi tosin sellaisessa kohdassa päätä, oikeassa etulohkossa, että kirurgi pystyisi sen leikkaamaan. Täydellinen toipuminen olisi silti lähes ennenkuulumatonta, ja joka tapauksessa prosessiin kuluisi vuosien sädehoidot ja lääkitys. 

Jaakko oli nyt joutunut kasvokkain lähes varman kuoleman kanssa. Kyse oli enää siitä, onko hänellä jäljellä kuukausia vai vuosia, ja millaisiksi muodostuisivat elämän viimeiset ajat. Lääkärit eivät ennustaneet jäljellä olevaa, mutta sen Jaakko tiesi, että eläkepäiviä ei ainakaan kannattaisi suunnitella. Koska parantuminen ei olisi enää mahdollista, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi käyttää jäljellä oleva aika hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Eivät sinun käsissäsi

Kaikista junan vetureista löytyy pieni kaasupolkimen näköinen painike. Kuljettaja pitää sitä jalallaan kevyesti pohjassa aina ajon aikana. Niin kauan, kun poljin liikkuu säännöllisin väliajoin, juna pysyy kuljettajansa täydellisessä hallinnassa. Jos poljin jämähtää pohjaan tai jalka herpaantuu liian pitkäksi aikaa, juna pysähtyy äkkijarrutukseen. Poljinta sanotaan kuolleen miehen kytkimeksi.

Diagnoosi ei riittänyt horjuttamaan Jaakkoa käytännössä hetkeksikään, ja niin kauan kuin tauti ei estäisi häntä työskentelemästä, hän ei lakkaisi painamasta poljinta. Yhtäkään sävellystilausta hän ei perunut, ainoastakaan konsertista hän ei kieltäytynyt. Musiikin tekeminen piti hänen mielensä virkeänä ja katseen tiukasti horisontissa, vaikka saattoi joskus varoitellakin tulevaisuuden näyttävän epävarmalta. 

Toisaalta, sehän on tulevaisuuden perusominaisuus.

”Ensimmäinen reaktioni diagnoosiin oli, että minulta otettiin osa tulevaisuudesta pois”, Jaakko sanoi Podi Ilolle -podcastissa; viimeisessä haastattelussaan vuonna 2021 joulukuussa. ”Se on virheellinen ajatus. Sitähän voi jäädä auton alle seuraavana päivänä. Me emme voi tietää. Nyt on vain varoitusmerkki nostettu pystyyn: ”’muista, että nämä asiat eivät ole sinun käsissäsi.’”

Leikkaus oli menestys. Pahimmat pelot puhe- ja soittokyvyn menettämisestä jäivät toteutumatta. Kasvain ei silti ollut kadonnut kokonaan, vaan saattoi koska tahansa hyökätä uudestaan. Ulospäin Jaakko oli täysin oma itsensä. Vain kalju kohta ohimolla ja kymmenen senttiä leveä arpi muistuttivat täpärästä pelastumisesta, kun Jaakko syksyllä 2020 johti Jää-oopperan toisen esityskierroksen Suomen Kansallisoopperassa. 

Ulla-Lena Lundbergin samannimiseen romaaniin perustuva ooppera kertoo nuoresta ja vähän naiivista papista Petter Kummelista, joka saapuu perheineen pieneen saaristolaisyhteisöön Ahvenanmaalle sotavuosien jälkeen. Saarilla pappi kohtaa itä- ja länsisaareksi jakautuneet seurakunnat, jotka eivät eripuraltaan olleet saaneet aikaiseksi rakentaa edes kirkkosaarelle vievää yhteistä siltaa. Juoni keskittyy riitelevien asukkaiden ja oman uskonsa kanssa kamppailevan papin sisäisiin konflikteihin, ja kaiken yllä leijuu jatkuva uhka – saariston ankarat olosuhteet ja talvella petollisesti jäätyvä meri; seikka, josta pappia toistuvasti varoitellaan. Yön pimeydessä pappi päättää oikaista saarelta toiselle jäitä pitkin, kun yhtäkkiä jää pettää jalkojen alla. Kamppailu ylivoimaista merta ja heikkoja jäitä vastaan on jo kääntyä voitoksi, kunnes hän huomaa salkkunsa uppoavan syvyyksiin. Hän oli säilynyt siellä arvokkaita papereita. Hän valitsee pelastaa salkun ja vaipuu itse jäätyneen meren nielemäksi. Papin kuolema yhdistää saaren asukkaat, jotka rakentavat kirkolle yhteisen sillan. 

”Tuossa tarinassa on paljon totuutta”, Jaakko oli pohtinut Yleisradion haastattelussa vuonna 2019, kauan ennen diagnoosia. Meidän yksittäisten ihmisten elämä on loppujen lopuksi pientä kohinaa isossa kuvassa. Kenen tahansa tarina voi päättyä koska tahansa, ja kun jonkun tarina päättyy, iso tarina jatkuu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut. Omasta perspektiivistä kun maailman menoa ja elämää katsoo, on helppo kuvitella itsestään vähän liikoja. Pieniä tekijöitä me tässä olemme.” 

Jään päähenkilössä ja tapahtumissa on paljon Jaakkoa, alkaen merellisistä maisemista ja traagisesta kohtalosta. Pappi Kummelin tavoin myös Jaakko toimi yhteiskunnan sillanrakentajana, rahasta riitelevien kulttuuripiirien sovittelijana, jämäkkänä mutta reiluna puheenjohtajana toimikunnissa ja neuvottelupöydissä. Taiteellinen luovuus ei heikentänyt suvereenin poliitikon ja älykkään keskustelijan lahjoja. Hän piti malttinsa aina jopa sosiaalisessa mediassa, antoi vastapuolten argumenteille kaiken tilan ja läsnäolonsa, jopa ymmärryksensä, ja toi sitten järjen äänensä kaoottisten huutokuorojen keskelle. 

”Orkesteri on minun soittimeni”

Vaikka Jaakko oli säveltänyt jo useita oopperoita, kamarimusiikkia ja sooloteoksia, hän oli pitkään haaveillut sinfonian säveltämisestä suurelle orkesterille. Ilmiömäisenä viulistina hän tiesi kaikki soittimensa salat, mutta hänen haaveensa oli säveltää isolle orkesterille. Koska Jaakko ei koskaan säveltänyt pöytälaatikkoon, hän odotti maltillisesti sitä yhtä tilausta, jossa hän saisi käyttää taitonsa täysimittaisesti hyödykseen. 

Muita tilauksia kyllä riitti. Vuonna 2012 valmistuneen viulukonserton jälkeen tuntui, että kaikki instrumentalistit halusivat yhtäkkiä itselleen konserton Jaakko Kuusiston tyyliin. Opusluettelo täyttyi nopeasti solistisista teoksista. Pianokonsertto, trumpettikonsertto ja fagottikonsertto.

”Olenko minä todella konserttosäveltäjä”, Jaakko oli usein pohtinut ääneen. ”Suuri sinfoniaorkesteri on minun oma soittimeni.” Hän oli nuorempana soittanut Sinfonia Lahden konserttimestarina peräti 14 vuoden ajan, ja nostanut sen maailmanmaineeseen yhdessä kapellimestari Osmo Vänskän kanssa.

"Tilaisuus koitti vihdoin vuonna 2017. Minnesotan orkesteri oli lähdössä Nelson Mandelaa juhlistavalle kiertueelle Etelä-Afrikkaan keväällä 2018 ja tarvitsi orkesterisovituksia sikäläisistä lauluistaJaakko oli Vänskän ensimmäinen valinta, koska hän oli aiemmin jo sovittanut kymmeniä Abban, Queenin ja Beatlesin kappaleita menestyksekkäästi Sinfonia Lahdelle. 

Mutta tällä kertaa Jaakko kieltäytyi. Hän oli vasta viime vuosina opetellut sanomaan ei ja täyttämään kalenteria myös muilla kuin työasioilla. Sen lisäksi Jää-ooppera piti viimeistellä ja sellisti Arto Noras odotti jo sellokonserttoa valmistuvaksi. Vuorokaudessa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tunteja uusien tilausten täyttämiseksi. Vänskä ei hyväksynyt Jaakon kieltäytymistä. Hänelle ei kelvannut kuin alansa ykkönen, joten hän päätti korottaa tarjoustaan.

”Tehdäänkö sitten niin, että sovitat meille ne laulut ja niiden lisäksi Minnesotan orkesteri tilaa sinulta sinfonian?”

Tuolla lauseella Osmo sai ostettua Jaakon vuorokauteen lisää tunteja.

Kesken jäänyt sinfonia

Monille säveltäjille musiikki on kuin toinen luonto, Jaakolle se oli ensimmäinen. 

Kolmevuotiaasta lähtien viulu oli juurtunut hänen käteensä. Sävellajit, tahtilajit ja tempot olivat hänen äidinkieltään, vanhojen mestarien äänilevyt hänen murteensa. Jo Jaakon sukunimestä pystyi päättelemään hänen ammattinsa. Hänen isoisänsä Taneli oli kuuluisa säveltäjä, jonka virsi Suomalainen rukous on yksi rakastetuimmista kotimaisista lauluista. Hänen isänsä Ilkka, säveltäjä hänkin, oli yksi Suomen musiikkielämän yksi vaikutusvaltaisimpia hahmoja 1970–1980-luvuilla. 

Kaksi vuotta nuoremman veljensä Pekan kanssa Jaakko ihastutti kymmenissä televisio- ja radio-ohjelmissa polvihousuisina pikkuaikuisina. Kuusiston veljeksistä tuli jo 80-luvulla kansallinen käsite, joka tarkoitti viulun ihmelapsia. 

Musiikki syntyi siis helposti. Vaikka Jaakon työlista tuntui kasvavan aina eksponentiaalisesti, hän ei koskaan panikoinut. Hän oli rutinoitunut taiteilija, joka oli löytänyt oman tapansa tehdä työt valmiiksi sellaisella tehokkuudella, ettei sitä huomannut edes hänen vaimonsa. 

”Hän vain aina katosi työhuoneeseensa hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli valmista”, Maija Kuusisto muistelee. ”Hän ei koskaan huolehtinut deadlineista, koska kaikki tuli niin helposti. Sellainen hän oli töissä ja sen ulkopuolella. Sinfoniaa hän tosin sanoi tekevänsä eri tavalla kuin aiempia teoksiaan.”

Se oli merkki siitä, että teos oli tärkeämpi kuin muut. Tätä ennen Jaakko oli säveltänyt aina pianon ääressä. Tyhjä nuottipaperi edessään hän maisteli eri melodioita, sointuja ja aiheita. Hiljalleen partituuri täyttyi nuoteista, jotka hän myöhemmin siirsi tietokoneelle. Hän ei koskaan pakottanut musiikkia ulos. Jos hän oli istunut kymmenen minuuttia ilman uusia ideoita, hän saattoi todeta ääneen että ”nyt ei lähde” ja siirtyä muihin hommiin. Inspiraatio saneli Jaakon työajat. 

Silti hän ei koskaan myöhästynyt aikataulusta. 

Aikaa sinfonian säveltämiselle oli neljä vuotta. Ensimmäiset ideat syntyivät vuoden 2019 puolella, ja joitain katkelmia hän kirjasi ylös myös vuonna 2020 ennen diagnoosia. Teos oli Jaakolle niin merkittävä, että hän haudutteli kaikkia ideoitaan pitkään ja hartaasti ennen kuin kirjasi ne paperille ja siitä tietokoneelle. 

Jaakko oli leikkauksen jälkeen täysin oma itsensä. Hän pystyi johtamaan konsertteja tavanomaiseen tapaan ja esiintyi viulistinakin, mutta hänen suhtautumisensa säveltämiseen oli muuttunut. Ehkä hän oli huomannut kasvaimen heikentäneen hänen käsialaansa, ehkä hän ei halunnut jättää epämääräisiä luonnoksia jälkeensä siltä varalta, ettei kykenisi niitä viimeistelemään. Joka tapauksessa hän ei enää kirjoittanut paperille mitään, vaan mietti kaiken valmiiksi päässään ja kopioi sisäisen äänensä nuotinkirjoitusohjelmaan. 

Vaikka sairaus ei Jaakosta näkynyt päälle päin, se eteni vääjäämättä. Tutkimukset jatkuivat säännöllisesti, eivätkä uutiset koskaan olleet hyviä. Aika oli siis käymässä vähiin, mutta Jaakko ei antanut sen vaikuttaa työmoraaliinsa. Maija-vaimo pani kuitenkin merkille, ettei Jaakko avannut tietokonettaan enää niin usein, vaan antoi sinfonian tekeytyä itsekseen. Kiirettä hänellä ei ollut vieläkään, eikä pelkoa maaliskuun deadlinesta ollut.

Vielä joulukuussa 2021 Jaakko oli täysin oma itsensä, sataprosenttisessa työkunnossa. Hän oli jopa johtanut Pähkinänsärkijän esitykset nuoren miehen energialla. Joulun alla hän soitti sinfoniaa pianolla Maijalle ja pohdiskeli ääneen, miten hän ratkaisisi teoksen suurmuodon. Olisiko sinfonia kaksiosainen, vai pitäisikö siitä rakentaa yksiosainen kokonaisuus Jean Sibeliuksen seitsemännen sinfonian tapaan. 

Hän soitti myös pätkiä, joita ei ollut kirjoittanut mihinkään ylös. ”Yritin saada häntä kirjoittamaan paperille kaiken musiikin heti”, Maija muistelee, ”minä näin, että aika loppuu muuten kesken.” 

Sellosonaatti, jonka hänen piti luovuttaa ennen loppiaista, ei myöskään edennyt. Ei, vaikka Maija muistutteli siitäkin. 

”Se on valmis jo”, Jaakko oli sanonut. Luultavasti olikin. Täydellisenä säveltäjän päässä, mutta ei nuottipaperilla. Sonaatista ei jäänyt jäljelle kuin muutaman tahdin hahmotelma.

Heti joulun jälkeen Jaakon kunto romahti kuin yhdestä iskusta. Tammikuun alussa hänet oli vietävä sairaalaan. Siinä vaiheessa oli selvää, että hän ei palaisi. Maija pakkasi miehensä mukaan nipun nuottipaperia siltä varalta, että inspiraatio vielä löytyisi. Sisimmässään hän kyllä tunsi, että sinfonia jäisi kesken.

Jäisi Maijan vastuulle tehdä Jaakon haaveesta totta. 

Mistä musiikki on tullut

Historia tuntee useita kuolemaan katkenneita ja sittemmin valmiiksi tehtyjä sävellyksiä, kuten Gustav Mahlerin kymmenes sinfonia ja Aleksandr Borodinin kolmas, mutta kuuluisin on Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem, Sielunmessu. 

Kun Mozart sai tuntemattomalta tilaajalta toimeksiannon Requiemistä, hänellä ei ollut mikään kiire saada teosta valmiiksi. Inspiraatiota odotellessaan hän sävelsi esimerkiksi klarinettikonserton ja oopperan La clemenza di Tito. Requiem painoi silti takaraivossa jatkuvasti, jopa kummitteli häntä. 

Aivan kuin Mozart olisi vältellyt Requiemin aloittamista tieten tahtoen. Ehkä hän tunsi, kuinka tärkeä teos hänelle on; sielunmessu ei olisi mikä tahansa kertakäyttöteos aatelisten hovimenoihin, se ei olisi virtuoosikappale tai koominen ooppera. Hän oli säveltämässä nuoren naisen muistoa kunnioittavaa monumenttia, josta tulisi ikuinen. Vaimonsa Constanzen pyynnöistä huolimatta Mozart ei silti suostunut säveltämään Requiemiä – ei, ennen kuin oli liian myöhäistä. Lopulta hän sai Requiemistä valmiiksi vain noin kolmasosan. 

Heti Mozartin kuoltua Constanze oli kerännyt kaiken, mikä miehensä työpöydältä ja Requiemistä oli jäänyt jäljelle: keskeneräisen partituurin, sekalaisia nuottipapereita ja muistipaperien riekaleita. Teoksen oli tultava valmiiksi tavalla tai toisella, joten hän etsi käsiinsä Mozartin kollegoita, jotka parhaiten tunsivat tämän tyylin ja teokset. Requiemin tilaaja saisi rahoilleen parasta mahdollista vastinetta ja niin autenttista mozartia kuin suinkin mahdollista. Requiemin lopullisen version täydensi Mozartin oppilas ja puhtaaksikirjoittaja Franz Xaver Süssmayr.

Kun Jaakko oli joutunut sairaalaan, hänellä oli alle puoli vuotta aikaa viimeistellä sinfonia. Kasvain oli alkanut levitä sille aivojen alueelle, joka lajittelee muistot, kuvitelmat ja nykyhetken niille kuuluville paikoilleen. Kasvain oli vienyt Jaakon todellisuutta ihmeellisemmälle jäähyväiskiertueelle, joka ei katsonut aikaa tai paikkaa. Sairaalasta poistumatta Jaakko oli muuttunut maailmaa kiertäväksi muusikoksi. Hän harjoitteli trionsa kanssa Lontoon Wigmore Hallia varten, ajeli ympäri Suomea johtamassa sinfoniaorkestereita, kilisteli laseja karonkassa onnistuneen esityksen jälkeen, lauloi, soitteli ja vitsaili rakkaiden kollegojensa kanssa. 

Suurimman osan ajasta hän eli keskikesää Naantalin musiikkijuhlilla, kuten hän oli tehnyt jo kymmenien vuosien ajan. Sairaala oli muuttunut Naantalin kylpyläksi ja sen henkilökunta musiikkijuhlien toimistoksi. Hän nautiskeli taiteilijan elämästä kuin viimeistä päivää  – mutta ei säveltänyt.

Keskiviikkona 23.2.2022 Jaakko nosti purjeet ja lipui tyynesti sinne, mistä musiikki on tullut.  

Valmistunut sinfonia

Maija keräsi ympärilleen kahden miehen joukkueen. Pikkuveli Pekka tunsi Jaakon tyylin, ajatukset ja logiikan ehkä paremmin kuin kukaan. Nuottigraafikko Jari Eskola oli kirjoittanut kaikki Jaakon teokset puhtaaksi ja tehnyt orkesteristemmat ainakin kymmenen vuoden ajalta. Jos heiltä ei onnistuisi keskeneräisen sinfonian täydentäminen, se ei onnistuisi keneltäkään. Ensimmäiseksi Pekka keräsi yhteen kaikki Jaakon muistiinpanot, tietokoneen kansiot ja tabletin tiedostot yhdistelläkseen sinfonian puuttuvat palaset toisiinsa. Umpikuja tuli nopeasti vastaan.

Pekka joutui huomaamaan, ettei luonnostelmista olisi mitään hyötyä. Kaikki, mikä oli valmista, oli viimeistä piirtoa myöten tehty. Jokainen kaari, aksentti ja dynamiikkamerkintä oli jo paikallaan. Luonnostelmia oli vain 40 tahdin verran. Jaakko oli sen jo kirjoittanut käytännössä painovalmiiksi musiikiksi. 

Puolet sinfoniasta puuttui. Teoksesta oli tulossa kaksiosainen, ensimmäistä osaa oli valmiina kuutisen minuuttia ja toista osaa neljä minuuttia. Pekan oli nyt keksittävä sinfoniaan Jaakon säveltämää musiikkia, josta Jaakko ei ollut jättänyt vihjettäkään. 

Tutkiessaan sinfoniaa Pekka huomasi, että musiikissa on yllättävän paljon tuttuja teemoja, melodioita ja jopa ulkomusiikillisia inspiraation lähteitä. Tämä oli poikkeuksellista. Jaakolla kun ei ollut tapana säveltää erityisen tarinallista musiikkia tai viitata aiempiin teoksiinsa, mutta uuteen sinfoniaan oli ilmestynyt elementtejä jopa eletystä elämästä ja synkäksi muuttuneesta nykyhetkestä.

”Kyllähän nämä tunnelmat vaikuttavat jollain lailla siihen, mitä paperille tulee”, Jaakko oli kertonut joulukuussa 2021 Podi ilolle -podcastin haastattelussa.

Tämä antoi työkalut ja materiaalin sinfoniaan jääneiden aukkojen täyttämiseksi. Tärkeintä oli, että Pekan kirjoittamat osuudet voisivat yhtä hyvin olla Jaakon tekemiä. 

Kaikki Jaakon tunteneet ihmettelivät miehen sinnikkyyttä. Sairaus ei ollut muuttanut Jaakon huumorintajua, joka pysyi veitsenterävänä. Hänen kasvoillaan vilkkui tuttu, ovela tuike. Hänen silmänsä näyttivät yhä siltä, kuin ne kertoisivat muutamaan sanaan tiivistettyjä, kuivia vitsejä – Jaakon erikoisalaa. Ellei Jaakko olisi kertonut sairaudestaan avoimesti, kukaan ei olisi sitä huomannut. 

Sinfoniaa kuunnellessa sairautta ei voi olla huomaamatta. Siinä on Jaakolle ennen kuulumattoman tummia sävyjä, epätoivon pilkahduksia ja hetkiä, jotka huokuvat elämän arvaamattomuutta. Nouseva tritonus on musiikin kantavia elementti, aivan kuten Jean Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa – hänen synkimmässä, vakavan sairauden sävyttämässä teoksessaan. 

Puolentoista vuoden aikana Jaakko kävi lukemattomia kertoja pään magneettikuvauksissa, joilla kasvaimen liikkeitä tarkkailtiin. Ahtaassa, hädin tuskin ihmisen mentävässä metalliputkilossa on korvia huumaava meteli, jota voi vain vaimentaa vanutupoilla ja kuulokkeilla. Hän oppi vihaamaan kojetta koko sydämensä pohjasta, mutta oppi keinon sietämään sitä. Keinon, joka kertoo kaiken Jaakon luonteesta. Sillä välin, kun laite selvitti kasvaimen kulkemia reittejä Jaakon aivoissa, Jaakko selvitti laitteen päästämien nakutusten rytmistä rakennetta. 

”Jaakko usein harmitteli sitä, ettei voinut ottaa äänityslaitetta magneettikuvaukseen”, Maija muistelee. 

Jaakko keksi tähänkin ratkaisun. Hän tallensi nakutuksen sinfoniaansa. 

Teoksesta löytyy myös toinen sairaalamuisto, Pekka uskoo. ”Jaakon kanssa kerran fiilistelimme sitä, kuinka sädehoito toimii”, Pekka sanoo. ”Kun päässä on kasvain, jota pitää sädettää, laitteen on löydettävä täsmällinen kohta. Kone alkaa kohdistua aika kaukaa ja lähenee kohdetta sitä mukaa, kun laite laskee koordinaatteja. Se ei saa mennä yhtään ohi. Minusta tuntuu, että Jaakko on kirjoittanut sen hetken toisen osan alkuun. Siinä on massiivinen jousipedaali, joka alkaa hiljalleen tihentyä kohdistuakseen D-säveleen.”

Entä orkestraatio, mitkä soittimet soisivat yhdessä ja milloin, missä sävellajissa? Ensin Pekka piirsi valtavalle paperiarkille kapellimestarin näkymän suuresta sinfoniaorkesterista. Sen jälkeen hän tutki Jää-oopperan orkestraatioita ja veteli viivoja soitinryhmien välille sen mukaan, miten soittimet ja soitinyhdistelmät olivat Jaakon mielessä todennäköisesti soineet missäkin kohtaa. Sitä mukaa, kun Pekka sai musiikkia valmiiksi, Jari Eskola nuotinsi sen partituuriksi tietokoneella. Teokseen ei päätynyt teemoja tai melodioita, jotka eivät perustuisi Jaakon sävellyksiin tavalla tai toisella.

Selvää oli, että Jaakko oli räätälöinyt sinfonian amerikkalaiselle, notkealle ja mehevälle sointi-ihanteelle. Sellaiselle, jossa nimenomaan Minnesotan orkesteri loistaa. Hän halusi, että Vänskä saa päättää 20 vuotta kestäneen pestinsä orkesterin ylikapellimestarina korkean aallon harjalle.

Teoksessa on myös eräs teema, joka toistuu. Se kuullaan jo alussa pianolla niin selvästi, että sen täytyi olla Jaakolle tärkeä. Mutta missä Pekka oli sen kuullut aiemmin? Hän ei löytänyt siitä vihjeitä mistään muusta sävellyksestä. Ei Jaakon konsertoista, ei oopperoista, ei soolokappaleista eikä käsin kirjoitetuista katkelmista. Silti hän tiesi, että se oli Jaakon säveltämä ja varsin tuttu. Kaikki mahdollisuudet koluttuaan hän soitti teeman Maijalle. Ehkä hän muistaisi paremmin.

Maija muisti heti. Se oli laulusta, jonka Jaakko oli säveltänyt Maijalle jo aiemmin. Se kuultiin ensimmäistä kertaa kesällä 2019 heidän häissään. Sen nimi on Haave. 

Häivähdys, jotain

josta tiennyt en

Heikko, hiljainen haave

Unen takaa…

Katja Sutelan sanat kertovat tietenkin rakkaudesta, mutta sattumalta sana haave kuulostaa lausuttuna samalta kuin meri ruotsiksi. 

Kuukausien uurastuksen jälkeen Pekka ja Jari onnistuivat täyttämään Jaakon suurimman haaveen. Sinfoniasta tuli yli 20-minuuttinen teos, jonka kaksi osaa soitetaan yhteen. Lopuksi Pekka sävelsi sinfoniaan koodan, jossa on samoja elementtejä kuin Jaakon soolopianoteoksessa Jurmo. Nimi viittaa saareen Turun edustalla – näille seuduille sijoittuu myös Jää-ooppera. Ehkä sinfonia oli kunnianosoitus merelle, Jaakon toiselle suurelle rakkaudelle? 

”Koodan rytmit noudattavat majakoiden, merimerkkien ja muiden navigointivalojen täsmällisiä sijainteja Suomenlahdella”, Pekka kertoo. Jaakko tunsi nämä reitit hyvin. Merkkejä seuraamalla voi purjehtia saaristosta turvallisesti kohti avomerta."

 

Jaani Länsiö

Artikkelin tilaaja on  Sinfonian kustantajaTactus Oy