NOSEDA & BRUCKNER

Asetelma kapellimestari Gianandrea Nosedan Helsingin-konsertissa on herkullinen: Noseda tekee täällä Bruckner-debyyttinsä.

Kapellimestari Gianandrea Nosedan ja BBC Philharmonic -orkesterin Beethoven-konserttitaltioinneille kertyi BBC:n sivuilla viikon aikana ennätysmäiset 1,4 miljoonaa latausta vuonna 2005. Nosedalla on maine kapellimestarina, jonka radikaalit tulkinnat pakottavat kuulijat tuttujen konserttiklassikoiden henkiseen ja emotionaaliseen uudelleenarviointiin. Asetelma kapellimestarin Helsingin-konsertissa onkin herkullinen: Noseda tekee täällä Bruckner-debyyttinsä. Alkusoittona kuullaan Dallapiccolan läpimurtoteos, alkukantaisista sävelvarastoista ammentava Partita.

Gianandrea Noseda

Gianandrea Noseda (s. 1964) ryhtyi kapellimestariksi melko myöhään, 27-vuotiaana, tehtyään sitä ennen komeaa uraa pianistina ja säveltäjänä. Syynä oli, että hän halusi vielä kokonaisvaltaisemman käsityksen musiikista, joten hän hakeutui Milanon konservatorioon. Siellä häntä opetti Donato Renzetti – viime syksynä HKO:takin johtanut kapellimestari. Noseda huomasi, että vaikka johtaminen ei suinkaan ollut helppoa, se tuntui luonnolliselta tavalta kommunikoida musiikin sanomaa. Menestynyt hän todella onkin; viimeisen yli 20 vuoden aikana Noseda on pitänyt hallussaan merkittäviä pestejä ja vieraillut kaikissa tärkeissä oopperoissa ja orkestereissa. Erityisesti hänet tunnetaan yksityiskohtia korostavista tulkinnoistaan: ”Kauneus löytyy yksitiyiskohdista. On yksi asia punoa pitkiä tarinankaaria, mutta se on tehtävä kadottamatta yksityiskohtia, koska niillä tarinat maustetaan”, hän on sanonut.

Orkestereilla on ollut tapana äkkirakastua Nosedaan. Kun hän debytoi Manchesterin BBC Philharmonicissa, orkesteri vaati jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen hänen välitöntä vakituistamistaan. Hän johti orkesteria pää- ja ylikapellimestarina 2002–2011. Washingtonin kansallisorkesteri oli vain vähän hitaampi: Noseda kiinnitettiin ylikapellimestariksi toisen harjoituspäivän päätteeksi. Kautensa hän aloitti vuonna 2017, ja sopimusta jatkettiin heti ainakin vuoteen 2025 saakka. Lisäksi Noseda on London Symphony Orchestran ja Israelin filharmonikoiden päävierailija. Vuonna 2018 hän päätti yli kymmenenvuotisen kautensa Torinon Teatro Region taiteellisena johtajana, ja aloittaa Zürichin oopperan taiteellisena johtajana ensi vuonna.

Nosedan kattavaan meriittilistaan pitäisi varata kokonainen käsiohjelmakirja, joten tässä tuoreimpia: Musical American vuoden kapellimestari 2015, International Opera Awardsin vuoden oopperakapellimestari 2016 – samana vuonna hän johti Tukholmassa Nobel-gaalan – sekä kunnia-arvonimi Commendatore al Merito della Repubblica Italiana työstä Italian kulttuurielämän hyväksi. 

Seuraa Gianandrea Nosedaa Twitterissä @NosedaG

Jaani Länsiö

Sabina Bisholt

Ruotsalainen, Karlstadissa syntynyt sopraano Sabina Bisholt on hyvä esimerkki korkealle tasolle päässeestä muusikosta, joka piti hauskaa harrastuksen parissa ilman kummempaa kunnianhimoa, kunnes löysikin itsensä ammattilaisena. Musikaalinen Bisholt oli kyllä pienestä pitäen. Hän kävi peruskoulunsakin musiikkiluokalla, jossa kuoroharjoitukset kuuluivat jokaiseen koulupäivään. Hän soitti myös selloa, mutta kotiläksyjen sijasta hän luisui aina soittelemaan omiaan – ja laulamaan päälle.

Vaikka kuoroharrastuksen merkitys kasvoi, ja Bisholt sai laulaa soolojakin, harjoitteleminen tuntui vain ajan viettämiseltä mieluisan asian parissa. Ammattina laulaminen ei käynyt edes mielessä. Paitsi kun hän 16-vuotiaana kuuli, että on olemassa eräs taiteenlaji, jossa olisi mahdollista yhdistää kaksi hänen intohimoaan: näyttelemisen ja laulamisen yhdistävä ooppera. Bisholt hakeutui Tukholmaan erityislukioon, jossa oppilaat saattoivat esimerkiksi maantiedon, kemian ja matematiikan ohella opiskella oopperaa. Ammattilaisen paperit hän sai Tukholman yliopiston oopperakoulusta.

Lyyrisenä sopraanona Bisholtin rooleihin kuuluvat mm. La Bohémen Mimì (Tukholman kuninkaallinen ooppera), Don Giovannin Donna Elvira (Malmön ooppera) ja etenkin Carmen-oopperan Micaela, josta on tullut yksi hänen bravuureistaan. Hän laulaa roolin myös Hampurin valtionoopperassa ensi huhtikuussa. Tänään hän debytoi Helsingissä.  

Bisholt laulaa Dallapiccolan Partitan nyt ensimmäistä kertaa. Hän sanoo, että päätösosan sopraanoaaria keskiaikaisine sanoituksineen antaa hänelle täysin toisenlaisen mahdollisuuden keskittyä tekstiin ja sen tunnelmaan kuin aariat, joita lauletaan rooliasussa. ”Tässä laulaja on Neitsyt Maria, joka hahmonakin on omassa luokassaan”, Bisholt sanoo. ”Tekstin äidillisyys, lämpö ja yksityiskohdat luovat aariaan paljon merkityksiä, ja se vaatii tulkitsijalta hetkessä elämistä, läsnäoloa. Tavallaan se on musiikkina hyvin yksinkertaista, mutta juuri siksi jopa vaikeampaa kuin oopperaroolin laulaminen.”

Jaani Länsiö

Luigi Dallapiccola: Partita orkesterille

Luigi Dallapiccola (1904–1975) haki paikkaansa niin fyysisesti kuin taiteellisesti, eikä ehkä koskaan löytänyt perille. Jo syntyminen nykyisen Kroatian alueella, silloisen Itävalta-Unkarin eteläosassa Istriassa merkitsi italialaiselle vihamielistä vastaanottoa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dallapiccolat sijoitettiin Graziin, jonka oopperatalossa nuori Luigi kuuli ensimmäistä kertaa Wagnerin Lentävän hollantilaisen ja päätti alkaa säveltää. Pari vuotta myöhemmin hän kuuli Claude Debussytä ja päätti lopettaa säveltämisen. Hiljaisuutta kesti neljä vuotta. 

Lapsena syrjimisestään katkeroitunut Dallapiccola kannatti fasistihallintoa 1920-luvulla, mutta Mussolinin toimet Abessiniassa ja veljeily Hitlerin kanssa herättivät säveltäjän todellisuuteen. Myöhemmin hän kampanjoi kantaaottavalla protestimusiikilla, kuten kuoroteoksella Canti di prigionia (1938–1941) ja läpimurto-oopperallaan Il prigionero (Vanki, 1944–1948). Toisen maailmansodan aikana hän joutui piileskelemään pitkiä jaksoja juutalaisen vaimonsa kanssa.

Dallapiccola oli Italian yksi ensimmäisistä Alban Bergin ja Anton Webernin oppeja hyödyntänyt säveltäjä. Hänen teoksissaan kahdentoista sävelen tasavertaisuus ja siitä vielä ankarampi tyylisuunta, sarjallinen tekniikka, saa silti esikuviaan lyyrisemmän ja klassisemman käsittelyn, eivätkä Dallapiccolan sävellykset ole läheskään niin järjestelmäuskollisia kuin wieniläisten kollegojensa. Hyvänä esimerkkinä on neljäosainen Partita (1930–1932), Dallapiccolan ensimmäinen orkesteriteos. Se kyllä osoittaa merkkejä hänen yhä kirpeämmästä kromatiikastaan mutta ilman, että juuret Debussyhin ja historiallisten musiikkien innostamaan sointimaailmaan katoaisivat. Jokaisessa osassa kuuluu syvyyksissä muriseva ”antiikinaikainen” sointumaailma. Myös teoksen päättävä keskiaikainen Neitsyt Marian kehtolaulu ilmentää hänen ihanteitaan. Vaikka Partita oli Dallapiccolan ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu teos, se pääsi levylle vasta vuonna 2010 kapellimestari Gianandrea Nosedan ja BBC Philharmonicin esittämänä.

Jaani Länsiö

Anton Bruckner: Sinfonia nro 9

Anton Brucknerin (1824–1896) elämästä ei saa suurmiehen tarinaa. Wieniläisten keskuudessa hän sijoittui jonnekin maalaistollon ja kylähullun välimaastoon, sairaalloisen pedantiksi hahmoksi. Kävelyillään hän piti lukua ikkunoista ja tiilenpäistä ja tilastoi jokaisen säveltämänsä tahdin. Hän oli häntäheikki, ja lainkaan liioittelematta arkkiversio ihmistyypistä, joka ei koskaan sano ei – toisin kuin ne monet naiset, joita hän turhaan kosi. Erityisesti häntä kiehtoi kuolema: työhuoneessaan hänellä oli valokuva elottomasta äidistään, ja kun Beethovenin hauta avattiin, hän kiiruhti paikalle suudellakseen tämän kalloa. Se kiellettiin. 

Sinfonioitaan Bruckner työsti vuosikausia samalla kun muokkasi jo valmiiksi julistamiaan teoksia. Heti kahdeksannen sinfonian jälkeen hän ryhtyi tekemään seuraavaa, mutta sairastelu vei voimia. ”Yhdeksännestä tulee mestariteokseni. Rukoilen Jumalaa, että ehdin saada sen valmiiksi”, hän sanoi. Vielä yhdeksän vuoden jälkeen sinfonia odotti keskeneräisenä, ja keskeneräiseksi se myös jäi. Finaalia hän luonnosteli sadoilla tahdeilla, mutta valmiiksi tuli vain kolme osaa, ja sellaisena sitä useimmin esitetään huolimatta tutkijoiden ja Brucknerin oppilaiden täydennyksistä.

Viimeisessä sinfoniassaan Bruckner siirtyy kohti uudenlaista sointukäsitystä, joka tuli vapauttamaan riitasoinnut lopullisesti 1900-luvun alussa. Sävellajien suhteetkin kulkevat nyt uusia reittejä, mikä tekee soinnista edellisiä sinfonioita ankaramman, ja silti Brucknerin kädenjälki kuuluu kaikkialla: tekstuuri on paksua, huipennukset rakentuvat hitaasti kytevinä räjähteinä, vaskipuhaltimien joukkovoimat jyräävät vyöryinä. Symbolinen kuolonkohtaus koetaan noin tunnin kohdalla, kun jatkuvasti leposijaansa hakevan hitaan osan huippukohtaa seuraa äkillinen tyhjyys ja pitkällisesti rakentuva E-duurisointu kuin pilviin kurottava katse.

Kuolinpäivänänään Bruckner luonnosteli finaalia pianon ääressä ja jätti lounaan ja kävelylenkin väliin. Valitteli kylmyyttä. Viimeisinä sanoinaan hän ei lausunut kuolemattomia viisauksia tai antanut ohjeita sinfoniansa viimeistelemiseksi. Hän pyysi kodinhoitajaansa keittämään teetä.

Jaani Länsiö