Il poema sinfonico

Osmo Vänskä

Ennen kuin Osmo Vänskästä (s. 1953) tuli Suomen kapellimestari-ihmeen kansainvälinen jäsen, hän teki perusteellista pohjatyötä kotimaassaan. Klarinetistina hän soitti ensin Turun filharmonisessa orkesterissa ja myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa, jossa hän eteni soolosoittajaksi saakka. Helsingissä hän aloitti myös kapellimestariopintonsa vuonna 1977, ja kävi Jorma Panulan tunneilla samoihin aikoihin kuin esimerkiksi Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste. Besançonin nuorten kapellimestarikilpailun voitettuaan vuonna 1982 Vänskä sai yhä kiihtyvään tahtiin vierailukutsuja, pääosin Suomesta. Etenkin suhde Lahden kaupunginorkesteriin syveni niin, että hänet nimitettiin vuonna 1988 ylikapellimestariksi. Hän hoiti tehtävää 20 vuoden ajan.

Vänskä on tullut tunnetuksi äärimmäisen sitoutuneena kapellimestarina, jolle orkesterin kehittäminen on kaikki kaikessa. Hänen johdollaan Sinfonia Lahti nousi kansainvälisesti tunnustetuksi orkesteriksi, jonka vuosittainen Sibelius-festivaali ja lukuisat levytykset kuuluvat nykyään musiikkikentän tapauksiin; Sibelius-julkaisujen jälkeen maailmalla alkoi levitä huhuja ”pikkukaupungin ihmeestä” ja sen kapellimestarista. Vuonna 1996 Vänskä nimitettiin BBC:n skottilaisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi, mikä oli hänen kansainvälisen uransa todellinen alku.  

Vuodet maailmalla eivät ole muuttaneet Vänskän asennetta. Kun hän ilmoitti lopettavansa jo yli 15 vuotta kestäneen ylikapellimestarikautensa Minnesotan orkesterissa, hän lupasi olla jättämättä orkesteria pulaan, mikäli sopivaa seuraajaa ei löydykään. Olihan hän myös hyvin aktiivisesti mukana korjaamassa orkesterin ja hallinnon tulehtuneita välejä, jotka johtivat työsulkuun vuonna 2013 ja meinasivat lakkauttaa koko orkesterin. Minnesotalaisia hän on vienyt mm. Etelä-Amerikkaan 2018 ja vuonna 2015 Kuubaan ensimmäisenä länsimaalaisena orkesterina. Vuonna 2020 Vänskä aloittaa Soulin filharmonikoiden ylikapellimestarina.

Seuraa Osmo Vänskää Twitterissä @OsmoVanska

Jaani Länsiö

Eriikka Maalismaa

Jos klassisen muusikkouden stereotypiat sullottaisiin laatikkoon, Eriikka Maalismaa olisi sen ulkopuolella. Hän on aina halunnut olla taiteilija, ei soittaja; esiintyjä, ei vain muusikko, jo pikkulapsesta saakka. Viulunsoiton ohella hän harrasti teatteria, mutta senaikaiset harhaluulot uravaihtoehtojen kapeudesta pakottivat hänet valitsemaan musiikin. Kipinä ei kuitenkaan sammunut, ja nyt aikuisena Maalismaa on pystynyt toteuttamaan viettiään monipuolisesti musiikissa. ”Haluan, että taiteellani ja teoillani on merkitys ja painojälki tässä maailmassa ja ajassa. Haluan haastaa omaa ja muiden turvallisuushakuisuutta, herättää ajattelua yleisössä ja kanssamuusikoissa”, Maalismaa sanoo. 

Helsingin kaupunginorkesterin yleisölle Maalismaa tuli tutuksi orkesterissa viettämänsä kymmenen vuoden aikana. Hän liittyi mukaan vuonna 2006 ja nousi toiseksi konserttimestariksi vuonna 2008. Viimeiset kolme vuotta hän on matkustanut freelancerina ympäri Euroopan festivaaleja ja keikkaillut mm. Chamber Orchestra of Europessa. Hän pyörittää Klassinen Hietsu -konserttisarjaa, Ristiveto-festivaalia ja ensi vuonna alkavia kotikonsertteja, jotka striimataan myös nettiin. Viime keväänä ilmestyi ylistetty Schumann-levy, jonka hän äänitti periodisoittimilla pianisti Emil Holmströmin kanssa. Hän on myös tilannut useita teoksia suomalaisilta nykysäveltäjiltä.

Veli Kujalan viulukonsertto on kaupunginorkesterin tilaus Maalismaan ehdotuksesta. ”Soitin Kujalan urkukonserton kantaesityksessä Jousia Ensemblessä. Se oli niin sairaan hieno teos, että ehdotin hänelle viulukonserton tekemistä. Hän oli aina halunnut säveltää sellaisen.” Kuten yleensäkin, Maalismaa ei ole asettanut mitään ehtoja. Kaikkea saa ja voi kirjoittaa, myös performanssia tai vaikka esineiden käyttöä.

Musiikin lisäksi Maalismaan ”mielenterveys pysyy jollakin mallilla” Nuppunen- ja Nappula -kissojen sekä suoratoistosarjojen ja erityisesti kirjojen ansiosta. Kun Maalismaa ei soita, hän samoilee metsissä poimimassa sieniä.

Seuraa Eriikka Maalismaata Twitterissä @eriikkamaa

Jaani Länsiö

Ottorino Respighi: Rooman pinjat

Ottorino Respighi (1879-1936) loi useita värikkäitä orkesterisävellyksiä. Niistä melkein kaikki liittyvät Italian historiaan ja kulttuuriin. Niissä kuulee myös kuinka syvästi Respighi oli perehtynyt  sekä vanhaan musiikkiin, etenkin keskiaikaiseen kirkkolauluun, että kansansävelmiin. Respighin (1879-1936) tunnetuimmat sävellykset ovat kolme sinfonista runoelmaa orkesterille jotka muodostavat ns. Rooma-trilogian: Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916), Pini di Roma (Roomat pinjat, 1924) ja Feste Romane (Rooman juhlat, 1928).

Rooman pinjat sai kantaesityksensä 4.12.1924 Rooman Augusteo-teatterissa. Sen orkesteria johti Bernardino Molinari. Trilogian muiden osien tapaan myös tässä runoelmassa on suuri orkesteri johon kuuluu mm. useita lyömäsoittimia, piano ja urut. Kolmannessa osassa vaaditaan gramofoni joka esittää äänityksen satakielen laulusta. Teos sisältää myös osuudet kuudelle buccinalle, muinaisille roomalaisille vaskisoittimille. Tietoisena siitä ettei useimmilla orkesterilla ole niitä käytössään, Respighi ilmoittaa partituurissa, että ne voi korvata vaikkapa trumpeteilla. 

Pinjoja on Roomassa kaikkialla. Ne ovat, kuten säveltäjä huomautti, sekä kaupungille merkittävien tapahtumien että sen jokapäiväisen elämän silminnäkijöitä. Rooman pinjat etenee kronologisesti keskipäivästä seuraavaan aamuun, ja kaikki neljä osaa esitetään tauotta. 

Teoksen avaa vilkas, humoristinen Villa Borghesen pinjat (Allegretto). Lapset leikkivät ja imitoivat sotilaita. Toinen osa Pinjat katakombien äärellä (Lento) huokuu mystistä tunnelmaa. Katakombien syvyyksistä kuuluu keskiaikaisia hymnisävelmiä. Kolmas osa Gianicolon pinjat (Lento) on impressionistinen yökuva. Kuu paistaa ja satakieli laulaa. Yhtäkkiä kaukaa kuuluu hiljainen marssipoljento: viimeinen osa Via Appian pinjat (Tempo di marcia) alkaa. Rooman legioonalaiset marssivat kirkkaassa aamuauringossa ja nousevat Capitoliumin kukkulalle.  

Veli Kujala: Viulukonsertto ”Auseil”

Veli Kujala (s. 1976) opiskeli harmonikansoittoa ja sävellystä Sibelius-Akatemiassa vuosina 1996–2010. Hän valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2004 ja musiikin tohtoriksi vuonna 2010 erityismaininnalla ”kiitoksella hyväksytty” aiheenaan uusi suomalainen harmonikkamusiikki. Hänet on palkittu useasti kansainvälisissä kilpailuissa sekä harmonikansoittajana että säveltäjänä. Hänen monipuolinen sävellystuotantonsa ulottuu elektroakustisista teoksista orkesteriteoksiin. Vuonna 2016 julkaistu sävellysprofiililevy ‘Hyperorganism’ oli ehdolla sekä Yleisradion vuoden levyksi että Klassinen Emma -palkinnon saajaksi.

Veli Kujala on esiintynyt mm. Avanti!:n, Gävle Symfoniorkesterin, Helsingin Kaupunginorkesterin, Insomnion, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin, Kymi Sinfoniettan, Lapin kamariorkesterin, Oulun kaupunginorkesterin, Sinfonia Lahden, Tapiola Sinfoniettan, UMOn, Västerås Sinfoniettan ja Zagros Ensemblen solistina. Hän on kantaesittänyt yhdeksän konserttoa säveltäjiltä Markus Fagerudd, Sampo Haapamäki, Veli Kujala Pekka Pohjola, Joachim F.W. Schneider, Jukka Tiensuu ja Olli Virtaperko, joista neljä on sävelletty mikroaskelharmonikalle, uudelle instrumentille, jonka Kujala kehitteli yhdessä Haapamäen kanssa. Soolo- ja kamarimusiikkiteoksia hän on kantaesittänyt mm. säveltäjiltä Kalevi Aho, Friedrich Goldmann, Paola Livorsi, Pasi Lyytikäinen, Uljas Pulkkis, Einojuhani Rautavaara, Osmo Tapio Räihälä, Tomi Räisänen, Vesa Valkama, Olli Virtaperko, Matthew Whittall ja Helmut Zapf.

Hän toimii aktiivisesti myös jazzin ja improvisoidun musiikin parissa, yhtyeistä mainittakoon brasilialaisvaikutteinen Pipoka, eklektinen Gourmet sekä modernin improvisaation ja jazzin välillä tasapainoileva Kalle Kalima K-18. Lisäksi hän on tehnyt useita ”Vapaat äänet” -yhteistyöprojekteja ranskalaisten jazzmuusikoiden kanssa.

Valtion säveltaidetoimikunta on myöntänyt hänelle useita 1-vuotisia taiteilija-apurahoja ja 3-vuotisen taiteilija-apurahan vuosille 2017–19. Myös Suomen Kulttuurirahaston on tukenut häntä useasti työskentelyapurahoilla. Veli Kujala on konsertoinut useimmissa Euroopan maissa ja USAssa. Vuodesta 2005 lähtien hän on opettanut harmonikansoittoa ja improvisaatiota Sibelius-Akatemiassa.
Illan konsertissa kantaesitetään Kujalan tuore viulukonsertto Auseil (2019). Se on syntynyt Helsingin kaupunginorkesterin tilauksesta ja siinä on neljä osaa (Rendezvous, Nocturne At the Threshold ja Post Scriptum: …to aUsEil).

Kujala kertoo: ”Konserttoni lisänimi Auseil viittaa kirjailija H. P. Lovecraftin (1890-1937) novelliin The Music of Erich Zann, joka kertoo Rue d'Auseilin varrella sijaitsevassa rakennuksessa vuokralaisena majailevasta omituisesta alttoviulistista, joka on töissä paikallisessa teatteriorkesterissa. Novellin kertoja majoittuu samaan taloon, kuulee seinien läpi Zannin omalaatuista soittoa ja tutustuu häneen. Tarina on vaikuttanut vahvasti konserton tunnelmaan ja dramaturgiaan, mutta eräät henkilökohtaisen elämäni tapahtumat olivat vähintäänkin yhtä lailla läsnä sävellysprosessin aikana. Soolo-osuus on sävelletty tavanomaisesta poikkeavalle ns. scordaturaviritykselle, jossa viulun matalin kieli on kokosävelaskeleen matalammassa vireessä muuttaen viulun yleissävyn hieman tummemmaksi. Konsertto on omistettu fantastiselle Eriikka Maalismaalle”.

 

Sergei Rahmaninov: Sinfonia nro 1 d-molli op. 13 

Sergei Rahmaninovin (1873-1943) orkesteriteoksista ohjelmistoihin on jäänyt sävelruno Kuoleman saari (1908) ja sarja Sinfoniset tanssit (1940). Hänen kolmea sinfoniaansa esitetään sen sijaan harvemmin. Niistä ensimmäinen (d-molli, op. 13) syntyi vuonna 1895. Rahmaninov oli kokeillut sinfonian säveltämistä jo pari vuotta aiemmin, mutta teoksesta valmistui ainoastaan ensimmäinen osa. D-molli-sinfonia sai kantaesityksensä Pietarissa 28.3.1897. Esitys oli fiasko. Kapellimestari Aleksandr Glazunov oli lavalla humalassa, ja hän oli lisäksi omin päin muuttanut soitinnusta ja poistanut useita jaksoja. Ongelmana oli toki sekin, että sinfonian sävelkieli oli usealle aikalaiselle aivan liian moderni. Seuratessaan harjoituksia Nikolaj Rimski-Korsakov oli mutissut Rahmaninoville: ”Anteeksi nyt, mutta minä en löydä tästä mitään mistä voisin pitää.” César Cuin mielestä teoksen rytmit olivat oudot ja soinnutus sairaalloinen ja perverssi. 

Rachmaninov muisteli myöhemmin: ”Sielussani koin pelkkää tuskaa. Unelmani säveltäjän urasta oli murskana.” Hän ajautui masennukseen eikä kyennyt säveltämään mitään kolmeen vuoteen. Toinen pianokonsertto (1901) palautti hänen itsetuntonsa ja teki hänestä samalla maailmankuulun. 1910-luvulla hän suunnitteli tekevänsä sinfoniasta uuden version. Tästä ei tullut mitään, ja partituuri jäi Venäjälle Rahmaninovin muutettua ulkomaille pois vallankumouksen jaloista. Jossakin vaiheessa partituuri katosi. Orkesteristemmat löydettiin kuitenkin pian säveltäjän kuoleman jälkeen, ja sinfonia sai toisen esityksensä Moskovassa syksyllä 1945. 

Rahmaninovin 22-vuotiaana kirjoittama sinfonia liittyy selkeästi Tšaikovskin tunnustuksellisten sinfonioiden perinteeseen. Teos on dramaattinen ja romanttinen, ja se tuntuisi kertovan jonkin tarinan neljän osansa (Grave - Allegro non troppo, Allegro animato, Larghetto ja Allegro con fuoco) aikana. Tähän viittaa sekin, että jokaisessa osassa toistuu lyhyt, Dies-Irae -sävelmästä johdettu aihe.

Christian Holmqvist