Aulikki Haahti-Turunen
Yhteislauluissakin tuppaan aina ihan väkisin haeskelemaan ostinatoääniä.
Kuten niin moni Helsingin kaupunginorkesterin muusikoista, myös Aulikki Haahti-Turunen syntyi Oulussa ja kävi ala-asteen yhdessä kaupungin monista maineikkaista opinahjoista, Teuvo Pakkalan koulun musiikkiluokalla. Haahden perheessä musiikki oli aina läsnä: äiti oli ammattimuusikko ja matemaatikkoisä harras musiikin ystävä.
Oulusta muutettiin etelään, ja viuluharrastus jatkui Espoon musiikkiopistossa. Espoon kamariorkesterin riveissä alkoi itää ajatus ammattimuusikkoudesta. Kesäleirillä 18-vuotiaana tapahtui se iso siirto, joka lopulta sinetöi Haahti-Turusen uravalinnan: viulu vaihtui astetta isompaan, matalampaan ja Aulikin luonnetta ja muusikkoutta paremmin tukevaan alttoviuluun. ”Se istahti kyllä heti”, Haahti-Turunen sanoo. ”Siinä tunsi, että löytyi samalla kertaa sekä sopiva instrumentti että ohjelmisto.”
Vuonna 1989 HKO:hon liittynyt Haahti-Turunen on toisen polven kaupunginorkesterilainen, ja hän ehti ensimmäiset yhdeksän virkavuottaan soittaa orkesterissa yhtä aikaa harpistiäitinsä Marjatta Haahden kanssa. Useat työvaihdot Suomen Kansallisoopperan orkesteriin ovat osaltaan lisänneet ammatillista mielihyvää: oopperakärpänen kun puraisi Pekka-veljen jalanjäljissä jo lapsena.
Näinä päivinä Aulikki Haahti-Turunen on kaupunginorkesterin kokeneimpia muusikoita. Hän kuvailee itseään orkesteriketuksi ja työmuurahaiseksi, joka antautuu täysillä alttoviulun ihanien väliäänien tulkitsijaksi. ”Yhteislauluissakin tuppaan aina ihan väkisin haeskelemaan ostinatoääniä.”
Perpektiiviäkin omaan orkesteriin on syntynyt. ”Olen 35 vuoden aikana nähnyt, kuinka orkesteri on kehittynyt. Sointi on vapautunut, ja yksilötasoista ilmaisua arvostetaan. Musiikki hengittää, ja muusikoilla on turvallinen olo toteuttaa intohimoaan.” Haahti-Turunen soittaa viulunrakentaja Simo Turusen mittatilaustyönä vuonna 2023 valmistuneella alttoviululla.
Teksti: Jaani Länsiö