Crusell 250

Igor Stravinsky: Satakielen laulu, sinfoninen runoelma 

Igor Stravinsky (1882–1971) nousi maailmantähdeksi kolmella Pariisin Venäläiselle baletille tekemällään teoksella: Tulilinnulla (1910), Petruškalla (1911) ja Kevätuhrilla (1913). Baletit osuivat Stravinskyn elämän taitekohtaan. Vastavalmistuneena säveltäjänä hän uudisti tyyliään jokaisen teoksen kohdalla ja hakeutui vain parissa vuodessa sopusointisesta, romanttisesta värikylläisyydestä uuden ajan brutalismiin, jossa harmoniat riitelevät ja rytmit hakkaavat. 

Kevätuhria seurasi H.C. Andersenin satuun perustuva Satakieli (1914). Se oli Stravinskyn ensimmäinen ooppera, josta hän muokkasi neljäosaisen sinfonisen runon Satakielen laulu (1917). Koska hän oli pannut teoksen alulle jo opiskellessaan Nikolai Rimski-Korsakovin johdolla, musiikki on tyyliltään lähempänä Tulilintua kuin Kevätuhria. Teoksen tunnelmassa onkin Rimskiltä tuttua satumaisuutta ja ainakin viitteellistä eksotismia, kun taas musiikillisesti se muistuttaa Petruškaa teatterimaisine signaaleineen, lukuisine sooloinen ja piano-osuuksineen. Sen tarinaa on tulkittu teennäisyyden kritiikkinä sekä vapaan taiteen ylistyksenä.

Kiinan keisarin loistossa kylpevä hovi vilisee elämää. Pian kuvaan ilmestyy pikkulintu, joka kutsutaan viihdyttämään keisaria – linnun laulu kuullaan huilun kadenssina, johon yhtyvät viulu, piano, harppu ja celesta. Kohta paikalle lennähtää kilpaileva lintu, Japanin keisarin lahjoittama kultainen, mekaaninen satakieli. Vaikka se pystyy toistamaan vain tylsää ja yksitoikkoista piipitystä, hovi lumoutuu siitä. Aito satakieli lentää suruissaan metsään, kalastajan luo, ja keisari nimeää mekaanisen linnun keisarillisen hovin ensimmäiseksi laulajaksi. Kun Kuolema saapuu noutamaan keisaria (matalien jousien ja puhaltimien hautajaislaulu), oikea lintu palaa hoviin ja herättää sairastuneen keisarin henkiin kauniilla laulullaan. Keisari asettaa linnun kaulaan kultaisen kengän, mutta lintupa ei haluakaan omistautua yksin keisarille vaan liihotella vapaana ilahduttaakseen kaikkia kuulijoitaan. Teos päättyy kalastajan haikeaan lauluun.

Jaani Länsiö

Bernhard Crusell: Klarinettikonsertto nro 2

Säveltäjä ja klarinetisti Bernhard Henrik Crusell (1775‒1838) on merkittävin suomalaissyntyinen säveltäjä ennen Jean Sibeliusta. Crusell kuuluu kiistatta Suomen musiikin historiaan, vaikka hän jo 15-vuotiaana muutti Tukholmaan ja teki sieltä käsin elämäntyönsä. Muutto ei kuitenkaan merkinnyt sen paremmin maan- kuin kielirajankaan ylitystä.

Crusell syntyi Uudessakaupungissa kirjansitojaperheeseen. Nurmijärvelle muutettuaan Crusell pääsi kokeilemaan erään rykmentinsoittajan klarinettia. 12-vuotiaana Crusell lähetettiin sotilassoittajaksi Sveaborgiin eli nykyiseen Suomenlinnaan, mistä hän päätyi Tukholmaan Hovikapellin sooloklarinetistiksi. Uusien aatevirtausten ja salaseurojen keskiössä Crusell vaikutti Ruotsin kulttuurielämään laajasti. Sävellyksiä Crusell loi omalle soittimelleen klarinetille, muille puupuhaltimille sekä lauluäänille.

Klarinettikonserttoa f-molli (1815) voidaan pitää Crusellin pääteoksena. Sen lisänimi Grand Concerto ei viittaa teoksen pituuteen, vaan oli säveltäjän ja kustantajan tapa kertoa markkinoille, että tarjolla on jotain erityistä. Kolme eri luonteista osaa tarjoaa solistille lukemattomia nautiskelun ja näytön paikkoja. Pääsävellajina on harvinainen f-molli, joka B-vireisellä klarinetilla soitettuna on g-molli ja mahdollistaa solistille helposti kolmeen oktaaviin ulottuvan äänialan. Rekisterirajat rikkovissa avaustahdeissa on solistin heti oltava valmiina parhaimpaansa. Toinen osa Andante pastorale on kuvankaunis paimenidylli, jossa voi kuulla kevätsadetta ja kaikuja tuonpuoleisesta. Rondon loppuun Crusell on kirjoittanut orkesterin ja solistin välisen sävellajikamppailun, jonka solisti vie sankarilliseen duurivoittoon.

Teoksen omistus Venäjän keisari Aleksanteri I:lle liittyy Ruotsin 1810-luvun ulkopolitiikkaan ja Crusellin haluun miellyttää uutta kruununprinssi Bernadottea.

Janne Palkisto

Arvo Pärt: Sinfonia nro 3

Aikamme esitetyimpiin eläviin säveltäjiin kuuluvan Arvo Pärtin (s. 1935) tunnetuimmat luomukset noudattavat niin sanotun sakraalisen minimalismin tyyliä. Sen tunnusmerkkejä ovat perinteisistä kolmisoinnuista ja hengellisyyden kaiuista syntyvä ajattomuuden illuusio, hypnoottisuus ja rauha. Pärtin tunnetuimpia teoksia ovat tyylin varhaiset edustajat, kuten Fratres (1977), Tabula Rasa (1977), Cantus in memoriam Benjamin Britten (1977) ja Spiegel im Spiegel (1978). 

Ennen tyylinsä vakiintumista Pärt oli etsinyt omaa ääntään keskieurooppalaisen modernismin jalanjäljissä. Hän sävelsi Viron ensimmäisen 12-sävelteoksen Nekrolog (1960), minkä jälkeen kompleksiset järjestelmät, ankara oikeaoppisuus ja romanttisen sävelkielen täydellinen hylkääminen ajoivat häntä kohti umpikujaa kymmenen vuoden ajan. Kuoroteos Credo (1968) osoittautui onneksi onnettomuudessa: teoksen tunnustuksellisuus teki hänestä ei-toivotun henkilön neuvostososialistisessa Virossa, ja koska tilauksia ei juuri tullut, hänelle jäi aikaa tutkia itseään ja taidettaan. Vuosien ajan Pärt paneutui renessanssin ja keskiajan polyfoniaan, josta lopulta kehittyi hänen omaperäinen sävelkielensä.

Kolmas sinfonia (1971) syntyi Pärtin elämän risteyskohdassa. Pärt meni naimisiin, kääntyi luterilaisesta ortodoksiksi ja oli jo ylittänyt uuden tyylin kynnyksen, tosin vielä täysin asettumatta kodiksi. ”Tunsin vapautuneeni, aivan kuin taakka olisi pudonnut matkasta”, Pärt sanoi. ”Olin onnellinen kirjoittaessani sinfoniaa. Tuntui kuin olisi päässyt toiselle puolelle.” 

Sinfoniassa kuuluu kirkollisen kuoromusiikin vaikutus vuorolauluineen, ja harmonioissa kuultaa keskiaikaisen musiikin koristelematon karuus. Pärt on verrannut sinfonian muotoa kaupungin rakentumiseen: pieniä, jatkuvasti monistuvia keskuksia syntyy sinne tänne, kunnes ne jossain vaiheessa liittyvät toisiinsa.

Jaani Länsiö

Béla Bartók: Ihmeellinen mandariini

Balettipantomiimi Ihmeellinen mandariini perustuu Menyhért Lengyelin kirjoittamaan samannimiseen tarinaan vuodelta 1917. Librettoa oli ilmeisesti kaavailtu joko Sergei Djagilevin venäläiselle baletille tai Ernö Dohnányille uutta oopperaa varten. Béla Bartók (1881–1945) ehti ensin, ja hän tarttuikin heti toimeen. Pantomiimin pianoversio valmistui vuonna 1919, orkesteriversio viisi vuotta myöhemmin.

Teos koki heti vastustusta. Saadakseen Ihmeellisen mandariinin esille oli Bartókin etsittävä myötämielisyyttä Unkarin ulkopuolelta. Katastrofaalinen kantaesitys koettiin Kölnissä marraskuun 27. päivänä 1926, mutta myös saksalaisille teoksen provokatiivinen kuvasto osoittautui sietämättömäksi. Seksuaalisesti virittynyt tarina prostituoituineen, murhineen ja ryöstöineen ja alati väkivaltaisemmaksi yltyvä musiikki järkyttivät ensi-iltayleisöä pahoin. Syttyi kärhämä aivan kuin Stravinskyn Kevätuhrin esityksessä vuonna 1913. Etenkin kirkon piirit moraalinvartijoineen ottivat pahasti nokkiinsa.

Sahaavasti alkava musiikki vie heti keskelle dekadenttia betonihelvettiä, jossa ihmishengen arvo mitataan taskurahoissa. Sutenöörin ikkunassa keikistelee lumoava nainen (notkea klarinettisoolo), johon iltakävelyllään oleva vanhus (pasuunaglissandot) himoissaan ihastuu. Houkutuslintu on ansa, johon haksahtava menettää paitsi rahansa myös henkensä. Varaton mies kuitenkin armahdetaan ja heitetään kadulle. Sama toistuu tyhjätaskun nuorukaisen kohdalla. 

Sitten ovelle ilmestyy varakas kiinalainen, mandariini, joka viehtyy naisen viettelevään valssiin. Himokasta leikkiä seuraa pahoinpitelyä, puukotusta ja tukehduttamista, mutta mandariini ei ota kuollakseen. Myös hirttäminen osoittautuu turhaksi. Yhtäkkiä mandariini alkaa loistaa vihreänä ja sinisenä, mitä Bartók värittää sanattomalla kuorolla. Vasta saatuaan tyydytyksensä yhdeltä naisista mandariini saadaan lopulta hengiltä. Orkesterisarja päättyy kohtaan, jossa mandariinin pahoinpitely alkaa.

Teos hyllytettiin välittömästi eikä sitä tuotettu näyttämölle Bartókin elinaikana enää kuin kerran, Prahassa vuonna 1927. Syy ei ollut yksin sensoreiden tai oopperatalojen: Budapestin oopperan jo käyntiin pannut produktiot 1931 ja 1941 olivat niin sievisteltyjä ja kaukana alkuperäistunnelmasta, että Lengyel ja Bartók kielsivät niiden esittämisen. Näyttämöllä Ihmeellinen mandariini ei edelleenkään nauti erityistä suosioita, mutta konserttisaleissa se pysyy kestosuosikkina.

Jaani Länsiö

Osmo Linkola

Osmo Linkola (s. 1958) on Helsingin kaupunginorkesterin klarinetin äänenjohtaja. Hänen ominta alaansa ovat kamari- ja sinfoniamusiikki sekä solistiesiintymiset. Ennen Crusell 250 -konserttia Linkola on soittanut HKO:n solistina esimerkiksi Debussyn, Mendelssohnin, Mozartin, Rautavaaran, Shaw’n, Straussin ja Stravinskin teoksia. Helsingin kaupunginorkesterin riveihin Linkola tuli vuonna 1982 klarinetin varaäänenjohtajaksi, ja soitinryhmänsä äänenjohtaja hän on ollut vuodesta 1985 lähtien. Klarinetin lisäksi Linkola soittaa basettitorvea. 

Linkola on esiintynyt maamme merkittävien kaupunginorkestereiden solistina sekä toiminut Ruotsissa Malmön sinfoniaorkesterin sooloklarinetistina. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klarinetinsoiton tuntiopettajana hän työskenteli vuosina 1984–2021.

Klarinetinsoiton Osmo Linkola aloitti vuonna 1969 Turun Musiikkiopistossa Reino Simolan ja Osmo Vänskän oppilaana. Diplomitutkinnot Linkola suoritti erinomaisin arvosanoin sekä Sibelius-Akatemiassa Reino Simolan johdolla että Wienin Musiikkikorkeakoulussa opettajanaan Alfred Prinz. Mestarikursseilla Linkolaa ovat ohjanneet muun muassa Rudolf Jettel, Karl Leister ja John McCaw. 

Osmo Linkolalle Bernhard Crusellin klarinettikonserton soittaminen säveltäjän 250-vuotisjuhlavuonna on toiveiden täyttymys. Linkolan mukaan Crusell oli omana aikanaan suomalaisena säveltäjänä ja muusikkona täysin poikkeuksellinen, ja häntä voi hyvällä syyllä pitää kotimaisten klarinetistien esikuvana. ”200-vuotisjuhlan aikaan olin koululaisena vasta kuuntelijan roolissa”, Osmo Linkola kertoo. ”Sen vuoksi tätä tilaisuutta piti odottaa 50 vuotta.”

Jan Söderblom 

Jan Söderblom (s. 1970) on suomalainen viulisti ja kapellimestari. Varhain alkaneiden solistitehtävien lisäksi konserttikiertueet Uusi Helsinki -kvartetin jäsenenä sekä kiinnostus orkesterissa soittamista kohtaan loivat pohjan Söderblomin monipuoliselle ja innovatiiviselle uralle.  

Opinnot Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla vuosina 1997–2001 johtivat intensiiviseen työskentelyyn suomalaisten ja ulkomaisten eturivin orkestereiden kanssa. Söderblom on johtanut muun muassa Radion sinfoniaorkesteria, Tampere Filharmoniaa, Sinfonia Lahtea, Tapiola Sinfoniettaa sekä Avanti!-kamariorkesteria. Ulkomaisten vierailujen myötä tutuksi ovat tulleet esimerkiksi Skotlantilainen kamariorkesteri, Lausannen kamariorkesteri, Leipzigin MDR-sinfoniaorkesteri, Tanskan kansallinen kamariorkesteri sekä Norjan radion sinfoniaorkesteri. 

Viulistina Söderblom on konsertoinut kotimaisten orkesterien lisäksi muun muassa Ruotsin radion ja Norjan radion sinfoniaorkesterien, Helsingborgin sinfoniaorkesterin sekä Japanin filharmonisen orkesterin solistina. Myös vierailevan konserttimestarin tehtävät kuuluvat Söderblomin monipuoliseen toimenkuvaan. 

Vuonna 2021 Söderblom nimitettiin Suomalaisen kamariorkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Samassa tehtävässä hän vastaa myös Tammisaaren kesäkonserttien, Kauniaisten musiikkijuhlien sekä Inkoon Meri ja musiikki -festivaalien ohjelmasta. Vuodesta 2014 lähtien Jan Söderblom on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin ensimmäisenä konserttimestarina. 

Söderblom perheineen asuu Fiskarsin taiteilija- ja käsityöläisyhteisössä. 

www.jansoderblom.fi