Viulisti Christian Tetzlaff, Antonín Dvořákin viulukonsertto ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat vanhoja tuttuja. Tetzlaffin ja HKO:n vuonna 2016 julkaistu levytys konsertosta keräsi viiden tähden arvosteluja maailmanlaajuisesti. On siis korkea aika tavata uudelleen ja vaihtaa tuoreimmat kuulumiset juuri tämän konserton parissa!
Tšekkiläistä Leoš Janáčekia kiehtoivat ja inspiroivat oman maakuntansa Määrin kansansävelmät. Hän keräili ja tutki niitä, sekä ammensi niistä aineksia sävellyksiinsä. Janáček oli vakuuttunut, että kansansävelmistä löytyvät tunnelmat ja niiden vapaa rytminkäsittely kumpuavat tšekin kielestä, sen poljennosta ja sanoista.
Vuonna 1926 sävelletty, jättiläisorkesterille orkestroitu Sinfonietta alkaa ja loppuu yhdeksän trumpetin, kahden bassotrumpetin, kahden tenorituuban ja patarumpujen komeilla fanfaareilla. Säveltäjä halusi, että ne soitetaan sotilassoittokunnan rosoisen läpitunkevalla soundilla, eikä hienostuneen jalosointiseen sinfoniaorkesterityyliin.
Jukka-Pekka Saraste
Poikkeuksellisesta monipuolisuudestaan, syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään sekä objektiivisesta lähestymistavastaan tunnettu Jukka-Pekka Saraste on vakiinnuttanut asemansa yhtenä tämän hetken merkittävimmistä kapellimestareista.
Saraste on aiemmin toiminut Kölnin radion sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonisen orkesterin, Radion sinfoniaorkesterin ja Toronton sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, ja hän johtaa säännöllisesti konsertteja maailman huippuorkesterien vieraana. Uusi avaus on hänen perustamansa LEAD!-orkesteriprojekti, joka tarjoaa valmennusta ja mentorointia nuorille kapellimestareille ja muusikoille.
Sarasteen eri orkestereiden kanssa tekemät levytykset ovat saaneet laajasti kiitosta; diskografiassa ovat mm. Sibeliuksen, Nielsenin ja Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytykset. Sarasteelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali, Sibelius-mitali sekä Säveltaiteen valtionpalkinto.
Jukka-Pekka Sarasteella on pitkä yhteinen historia Helsingin kaupunginorkesterin kanssa – hän teki debyyttinsä orkesterissa vuonna 1983 – ja yhteistyö tiivistyy tulevaisuudessa entisestään. Vuonna 2023 HKO saa saa kolmihenkisen taiteellisen johtoryhmän, jonka muodostavat ylikapellimestari, taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste, päävierailija ja toinen taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto sekä residenssisäveltäjä Anna Clyne.
www.jukkapekkasaraste.com
Facebook: Jukka-Pekka Saraste
Instagram: jpsaraste
Twitter: @jpsaraste
Christian Tetzlaff
Saksalainen Christian Tetzlaff (s. 1966) on urallaan esittänyt koko viulukonserttokirjallisuuden kantarepertuaarin, häikäissyt sekä kuulijat että kriitikot virtuoosisuudellaan ja äänenvärillään, eikä hän siltikään ole koskaan ollut kiinnostunut solistisesta glooriasta.
”Nuorena käytin kaiken aikani soittamalla nuoriso-orkestereissa, ja minulle musiikissa tärkeintä oli yhteisöllinen musisointi”, Tetzlaff on muistellut. Nautin kiertueilla olemisesta ja siitä, että musiikki itsessään oli tärkeämpää kuin kukaan yksilö. En opiskellut viulunsoittoa tosissani kuin vasta 15-vuotiaana.”
Vieläkin on täysin mahdollista nähdä Tetzlaff osana orkesteria jopa solistiurakan jälkeen, kuten vuonna 2011 Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Schönbergin Verklärte Nachtin esityksessä. Tetzlaff soittaa myös nimeään kantavassa kvartetissa, ja sisarensa, sellisti Tanja Tetzlaffin ja pianisti Leif Ove Andsnesin kanssa muodostetulla triolla hän on voittanut mm. Gramophone-palkinnon. Tetzlaff on valittu vuoden taiteilijaksi 2015 International Classical Music Awards -gaalassa. Henkilökohtaisen Gramophone-palkinnon hän voitti vuonna 2018.
Tetzlaff tunnetaan modernien viulujen suosijana. Vuonna 2002 hän luopui Stradivariuksestaan ja on siitä lähtien käyttänyt Stefan-Peter Greinerin rakentamia soittimia. “Yhdessäkään hyvin tehdyssä kokeessa, joita on viime vuosilta monia, eivät muusikot sen enempää kuin kuulijat ole erottaneet vanhaa soitinta uudesta. Stradivari ja Guarneri del Gesù olivat loistavia viulunrakentajia, mutta heidän soittimensa eivät ole hyviä siksi, että ne ovat vanhoja ja italialaisia, vaan koska ne on hyvin rakennettu. Ja siihen pystytään nykyäänkin.”
HKO:n yleisö on saanut nauttia Tetzlaffin vierailuista 2000-luvulla useasti. Esitykset Bergin, Szymanowskin, Tšaikovskin ja Brahmsin viulukonsertoista lienevät monen kuulijan muistissa. Vuonna 2016 ilmestyneellä levyllä hän soittaa Dvořákin viulukonserton John Storgårdsin johtaman orkesterin solistina.
Antonín Dvořák: Viulukonsertto
Antonín Dvořákista kehittyi 1800-luvun loppua kohden arvostetuin ja menestynein tšekkisäveltäjä. Tämän vaatimattomista oloista kotoisin olleen böömiläisen musiikki on jäänyt elämään konserttiohjelmistoihin; etenkin hänen myöhäisiä sinfonioitaan ja hehkuvaa h-molli-sellokonserttoaan esitetään runsaasti. Kenties tunnetuimman teoksensa, 9. sinfonian, ”Uudesta maailmasta”, Dvořák sävelsi Amerikan-tuliaisina toimittuaan siellä professorina parin vuoden ajan.
Dvořák otti yleisönsä yksinkertaisen vastaansanomattomasti: hänen kirjoituspöytänsä ääressä tšekkiläinen kansanmusiikki ja myöhäinen täysromantiikka sulautuivat kansallisromanttiseksi kokonaisuudeksi, joka pursuaa toinen toistaan kauniimpia melodisia keksintöjä ja villiä rytmiikkaa. Aniharvalle säveltäjälle on suotu sellaista melodian lahjaa kuin Dvořákille. Vaikka hän sävelsi suositun Stabat mater -messun ja peräti 11 omana aikanaan suosittua oopperaa, Dvořák tunnetaan Brahmsin tapaan lähinnä soitinmusiikistaan.
Dvořák tarttui viuluun isänsä opastuksella jo viisivuotiaana, ja opiskeluvuosinaan hän elätti itseään soittamalla viulua ja alttoviulua Prahan orkestereissa. Hän saavuttikin ensin suurempaa mainetta viulistina kuin säveltäjänä. Tätä taustaa vasten on hieman harmillista, ettei hän säveltänyt useampaa viulukonserttoa, mutta sanoihan Sibeliuskin sanottavansa yhdessä konsertossa.
Dvořákin viulukonsertto syntyi kesällä 1879. Juuri Brahms oli näihin aikoihin tehnyt valtavasti työtä hänen hyväkseen ja saanut monet muusikot ja kapellimestarit kiinnostumaan Dvořákin sävellyksistä. Eräässä vaiheessa Brahms jopa tuki Dvořákia taloudellisesti. Brahmsin kautta tämä tutustui myös 1800-luvun maineikkaimpaan viulistiin, unkarilaisperäiseen Joseph Joachimiin, jolle a-molli-viulukonsertto on omistettu.
Dvořák halusi Joachimin tutkivan konserttoa kriittisesti ja tämä tekikin suuren määrän ehdotuksia. Kirjeessään kustantajalleen Simrockille Dvořák mainitsee konserton olleen peräti kaksi vuotta Joachimin hallussa. Tämä muusikko edusti aikansa edistyneintä viulunsoittotaidetta, joten ei ole ihme, että Dvořák suostui hyvillä mielin ehdotettuihin muutoksiin. Oudompaa on, ettei Joachim lopulta koskaan esittänyt konserttoa julkisesti, vaan kantaesityksen Prahassa vuonna 1883 soitti toinen maineikas viuluniekka, František Ondricek.
Konserton ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) alkaa dramaattisilla soinnuilla, joiden jälkeen sooloviulu esittelee välittömästi hieman alakuloisen pääteeman. Ensimmäinen osa rakentuu kolmelle teemalle, joista keskimmäinen on viulujen oktaavikulku ja viimeisen esittelee taas sooloviulu.
Toinen osa (Adagio ma non troppo) jatkaa keskeytyksettä ensimmäistä osaa mutta nyt valoisassa F-duurissa. Hitaan osan lyyrisyys ja syvä rauhallisuus keskeytyy hetkeksi tummien pilvien kasautuessa sen ylle. Konserton keskimmäinen osa tasapainottaa koko teoksen yleisilmettä.
A-duuriin loikkaava finaali (Allegro giocoso ma non troppo) on rondomuotoinen. Sen melodiset ja rytmiset aiheet on poimittu kansanmusiikista siten, että kolmijakoinen rytmiikka noudattaa böömiläistä furiant-tanssia ja kaksijakoinen ukrainalaisperäistä dumkaa. Vastoin 1800-luvun lopun romantiikan yleistä käytäntöä Dvořákin konsertossa ei ole suurta soolokadenssia. Sen sijaan sooloviulu johdattaa jatkuvasti orkesteria, ja runsaiden kolmoisotteiden ja kuumien juoksutusten parissa solisti pääsee briljeeraamaan vakuuttavasti.
Leoš Janáček: Sinfonietta
Leoš Janáček (1854–1928) kuuluu niihin säveltäjiin, jotka saavuttivat ansaitsemansa arvonannon vasta elämänsä ehtoopuolella. Tästä Brnon urkurikoulun johtajasta ja säveltäjästä ei ollut koti-Määrin ulkopuolella kuultu juuri mitään, kunnes Prahan kansallisteatteri otti pitkällisen suostuttelun jälkeen ohjelmaansa Janáčekin oopperan Jenůfa. 62-vuotiaan säveltäjän elämä muuttui: Jenůfa esitettiin pian Wienissä, Berliinissä ja New Yorkissa.
Yleisön kiinnostus Janáčekia kohtaan heräsi ja kuin sattuman kautta säveltäjä itsekin saapui vanhoilla päivillään elämänsä tuotteliaimpaan vaiheeseen. Viimeisen elinvuosikymmenen aikana syntyivät orkesterirapsodia Taras Bulba, Sinfonietta, kaksi huumaavan hienoa jousikvartettoa, Glagolinen messu ja neljä oopperaa, joista Ovela kettu, Katja Kabanova sekä Tapaus Makropulos ovat yhä usein esitettyjä.
Osa arvostelijoista syytti Janáčekia diletantiksi, pelkäksi harrastelijaksi, ja epäili ettei tämä ollut saanut kunnollista musiikkiteoreettista opetusta ollenkaan, niin uutta ja erikoista Janáčekin musiikki useimpien korvissa oli. Muodollisissa opinnoissa ei ollut kuitenkaan mitään vikaa, ne säveltäjä oli hankkinut Leipzigin konservatoriossa. Kyse oli siitä, että Janáček oli uusi ääni viime vuosisadan alun nykymusiikissa.
Vuonna 1926 valmistunut Sinfonietta on Janáčekin orkesterisävellyksistä useimmin soitettu. Vaikka Janáček sävelsi sen 72-vuotiaana, se kuuluu niihin teoksiin, jotka ovat säilyttäneet kiihkonsa ja nuorukaismaisen intonsa. Se edustaa kaikkia ristiriitaisuuksia Janáčekin edistymisessä säveltäjänä ja muuttumista ihmisenä, vanhenevana miehenä. Janáček nimittäin rakastui tulisesti vanhoilla päivillään itseään 38 vuotta nuorempaan Kamilla Stösslováan, joka tosin ei osoittanut minkäänlaista vastarakkautta (päinvastoin, Janáčekin rakkauskirjeet ahdistivat Stösslovaa). Viimeisinä elinvuosinaan säveltäjä piti jopa erityistä Kamilla-päiväkirjaa. Ei ole tiedossa, tarkoittiko Janáček päiväkirjaansa jälkimaailman hämmästeltäväksi, mutta yhtäkaikki se antaa kuvan hieman höpsöstä vanhasta herrasta, joka murehtii mennyttä nuoruuttaan.
Vain harvat Janáčekin sävellyksistä ovat rakenteellisesti yhtä kurinalaisia kuin Sinfonietta. Vaikka sen hahmottumisen on täytynyt olla säveltäjälle melko pitkällinen prosessi — sen verran monimuotoinen teos on — se valmistui vain kolmessa viikossa.
Kipinä Sinfoniettaan tuli konsertista, jossa Janáček kuuli Písekissä sotilassoittokuntaa. Soolojaan soittavat trumpetistit nousivat seisomaan ja sen näkeminen herätti säveltäjässä idean fanfaarimaisesta alusta. Teoksen taustalla on myös Janáčekin lapsuusmuisto kotikaupungistaan Brnosta, minkä pohjalta hän laati teokselle kirjallisen ohjelmankin.
Sinfonietta on hieman epätavanomaisesti viisiosainen ja se on varsinaista vaskipuhallinten juhlaa: ensimmäinen osa on pyhitetty vaskille ja patarummuille ja muistumia avausfanfaarista kuullaan myös toisessa osassa. Rauhallisempi kolmas osa kuvaa säveltäjän laatiman ohjelman mukaan Brnon Kuningattaren luostaria. Neljäs osa on scherzomaisempi ja viidennen osan lopussa ylimääräiset vaskipuhaltimet kertaavat fanfaariaiheen.
Osmo Tapio Räihälä
