Kapellimestari Tomas Djupsjöbackan laatimassa konserttiohjelmassa orkesterin eri soitinryhmät pääsevät yksi kerrallaan parrasvaloihin.
Vaskipuhaltimet ja lyömäsoittimet aloittavat illan säihkyvästi kahdella fanfaarilla. Aaron Coplandin Fanfaari tavalliselle ihmiselle valmistui vuonna 1942 reaktiona USA:n liittymiseen toiseen maailmansotaan. Joan Tower omisti oman fanfaarinsa seikkailunhaluisille naisille, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä.
Puupuhaltimet pääsevät soittamaan täysiveristä Mendelssohnia, Notturnon, jonka säveltäjä kirjoitti pohjoissaksalaisen kylpylän 11-henkiselle yhtyeelle. Konsertin lopuksi kuultavat kaksi sinfoniaa valmistuivat peräkkäisinä vuosina. Ensiksi kuultavan kirjoitti kuusikymppinen Carl Philipp Emmanuel Bach vuonna 1775, ja jälkimmäisen 18-vuotias Wolfgang Amadeus Mozart vuotta aiemmin.
Aaron Copland: Fanfare for the Common Man
Aaron Copland (1900–1990) tunnetaan Yhdysvaltain musiikin virallisena säveltäjänä. Baleteillaan Billy the Kid (1938), Rodeo (1942) ja sittemmin orkesterisarjana paremmin tunnetulla Appalakkien keväällä (1944) hän loi eräänlaisen kansallissoinnin, jonka piirteet siirtyivät sellaisinaan myös Hollywoodin kulta-aikojen elokuva- ja televisiosäveltäjien käyttöön. Orkesteriteoksillaan Lincoln Portrait (1942) ja Letter from Home (1944) Copland asemoitui patrioottisen musiikin ylittämättömäksi mestariksi.
Coplandin soitetuin teos, Fanfare for the Common Man (Fanfaari tavalliselle ihmiselle, 1942), syntyi kapellimestari Eugene Goossensin ja Cincinnati Symphony Orchestran tilauksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Goossens oli tilannut alkusoittoja konsertteihinsa, ja toisti projektin toisessa maailmansodassa. Yhteensä kahdeksastatoista sota-ajan alkusoitosta vain Coplandin Fanfare for the Common Man on jäänyt ohjelmistoon. Mahtipontisen fanfaarin katkelmat ovat säestäneet esimerkiksi lukemattomia sankarielokuvia, presidenttien virkaanastujaisia ja Yhdysvaltain armeijan rekrytointivideoita.
Joan Tower: Fanfare for the Uncommon Woman nro 1
Joan Tower (s. 1938) on Yhdysvaltain yksi merkittävimmistä nykysäveltäjistä. Hän sai aluksi huomiota pianistina Da Capo Chamber Players -orkesterissa, jolle hän sävelsi ensimmäiset teoksensa 1970-luvulla. Tower kohosi kuuluisuuteen 1980-luvulla teoksellaan Sequoia, jonka tuoman menestyksen myötä hän jätti Da Capon ryhtyäkseen täysipäiväiseksi säveltäjäksi. Vuonna 1990 Towerille myönnettiin Grawemayer-palkinto teoksesta Silver Ladders.
Fanfare for the Uncommon Woman on yhteensä kuuden alkusoiton sarja, jota Tower on säveltänyt vuodesta 1986 lähtien. Viimeisin valmistui vuonna 2016, mutta ensimmäinen, Pittsburgh Symphonylle valmistunut pariminuuttinen kappale on sarjan soitetuin. Towerin ensisijaisena inspiraationlähteenä on tietenkin Aaron Coplandin Fanfare for the Common Man, mutta patrioottisen hengennostatuksen sijasta Tower osoittaa kunniaa vaaroja kaihtamattomille, seikkailuhenkisille naisille. Kokonaisuutena sarja on omistettu kapellimestari Marin Alsopille.
Felix Mendelssohn: Nocturno puhaltimille
Felix Mendelssohn (1809–1847) oli aito lapsinero. Hän oli jopa siinä määrin varhaiskypsä, että pelkän kuulokuvan perusteella on miltei mahdotonta erottaa hänen lapsuusaikansa sävellyksiä aikuisena tehdyistä. Hänet koulittiin perinteiseen tyyliin. Vaikka ajallisesti Mendelssohn sijoittuisi romantiikan tyylikauteen, hänen musiikkinsa kalskahti vanhanaikaiselta, pikemminkin korrektin oppineelta ja objektiiviselta – tunteellisen individualismin sijaan häntä miellytti barokkityyli ja saksalaishenkinen järjestelmällisyys.
Lapsuutensa Mendelssohn vietti matkustelemalla isänsä mukana ympäri Eurooppaa. Vuonna 1824 Mendelssohnit vierailivat Pohjois-Saksassa, Itämeren rannalla Doberanin kaupungissa, joka edelleen tunnetaan manner-Euroopan ensimmäisestä merenrantaresortista Heligendammista. Täällä aatelisto kulutti ylimääräisen aikansa ja rahansa uhkapelaamalla kasinolla tai laukkakisoissa tai huuhteli kertynyttä rasitusta Itämeren aalloissa. Tanssia ja elävää musiikkia oli tietenkin tarjolla. Kylpylän orkesteri oli luultavasti sama kuin paikallisen herttuan Friedrich Franz I:n hoviorkesteri, eräänlainen sotilassoittajisto. Vasta 15-vuotias loma-asukas Felix sävelsi Nocturnon puhaltimille (1824) nimenomaan Doberanin kylpyläorkesterin soitettavaksi. Teoksen mallina on mitä luultavimmin Carl Maria von Weberin Preciousa-alkusoitto.
Mendelssohn arvosti teostaan korkealle. Sen käsikirjoitus hukkui, mutta hän kopioi sen uusiksi pari vuotta myöhemmin. Vielä vuonna 1838 hän kannusti kustantajaansa julkaisemaan sen. Harmiksi myös kopio ehti hävitä, ja Mendelssohn kirjoitti lopulta vanhan versionsa pohjalle nykyisin vankkaa suosiota nauttivan Alkusoiton puhallinorkesterille op. 24. Tänään kuultava Nocturno perustuu sittemmin löytyneeseen vuoden 1826 versioon, jonka on julkaisukuntoon editoinut kapellimestari Sir Christopher Hogwood.
Carl Philipp Emanuel Bach: Sinfonia Es-duuri Wq. 179
Kun W. A Mozart lausui: “Bach on isä. Me muut olemme lapsia”, hän ei puhunut Johann Sebastian Bachista. Hän puhui Carl Philipp Emanuelista (1714–1788). Todellakin, siinä missä Pappa-Bachin nimi toi monille mieleen pölyisen hahmon musiikin historiasta, hänen poikansa Emanuel Bach edusti kehityksen kirkkainta kärkeä. Emanuel oli luonut niin virtaviivaiset suuntamerkit modernille musiikille, että niiden vaikutus on kuultavissa tänäkin päivänä – genrestä riippumatta.
Emanuel Bachille kirjallisuus ja musiikki olivat lähisukulaisia. Hän laati laajoja esseitä säveltämisestä ja soittamisesta, ja kirjoitti musiikinhistorian kenties ensimmäisen omaelämäkerran tietoisena tärkeydestään universumin suuressa tarinassa. Teksteissään hän erottaa harvinaisen tarkasti toisistaan vain palkkatyönä valmistuneet ja sisäisen ilmaisun tarpeesta syntyneet teokset.
Kirjallisuudesta hän lainasi myös ns. Sturm und Drang (Myrsky ja kiihko) -tyylin, joka levisi nopeasti Mozartin ja Haydnin sävellyksiin. Se oli dramaattisten ilmeiden ja äkillisten tunnepuuskien musiikkia. Emanuel Bachin mukaan sävellysten piti edustaa inhimillisiä mielialoja, ja niiden siirtäminen kuulijalle oli olennainen osa musiikin tenhoa. Hän uskoi, että sävellyksillä pystyi säätelemään kuulijan mielialoja täydellisesti, jos muusikko vain pystyi soittaessaan uppoutumaan tunteisiinsa aidosti.
C.P.E. Bach työskenteli Preussin kuningas Fredrik Suuren hovisäveltäjänä 30 vuoden ajan, tosin perin vastentahtoisesti, ja sai nimen ”Berliinin Bach”. Tänä aikana syntyi sinfonia Es-duurissa (1757), jossa on kolme osaa: Prestissimo, Larghetto ja Presto. Kaksi ensimmäistä osaa esitetään tauotta. Sinfoniassa Bach on erkaantunut kauas isänsä barokkityylistä ja suunnannut kohti klassismia ja dramaattisten hetkien kiihkoa. Lienee selvää, että Es-duuri sinfonia syntyi sisäisen ilmaisun tarpeesta, eikä sitä ollut tarkoitettu hovimenojen taustahälyksi, vaan ystävien ja kollegoiden kesken nautittavaksi.
W. A. Mozart: Sinfonia nro 29 A-duuri
W. A. Mozartin (1756–1791) sinfonioiden numerointi on oma salapoliisitieteensä. Joitain teoksia Mozart muutteli vielä vuosia valmistumisen jälkeen, eikä vääriin käsiin joutuneiden partituurien peukaloiminenkaan ollut tavatonta. Päivämääriä on väärennetty, käsikirjoituksia löydetty ja teoslistaa päivitetty niin sekalaisina aikoina, että kaiken logiikan voi unohtaa.
Sinfonia nro 29 A-duurissa valmistui todennäköisesti keväällä 1774 samaan aikaan nro 30 kanssa. Näitä edeltävä sinfonia tunnetaan nykyään numerona 25 (”Pieni g-molli”), ja niiden jälkeen syntyi numero 28 C-duurissa. Sinfonian nro 29 kantaesityspäivästä ei ole tietoa, mutta lisätyt soitto-ohjeet käsikirjoituksessa viittaavat ainakin jonkinlaiseen esitykseen.
Sinfoniassa on neljä osaa. Ensiosassa Allegro moderato Mozart käyttää barokkimaista imitaatiotekniikkaa, mutta leikkisällä kysymys ja vastaus -tavalla, josta hän myöhemmin loi tunnistettavan tavaramerkkinsä. Hidas osa Andante soi varautuneesti, vaimennetuilla jousilla. Menuettikin on nyt poikkeuksellisen arvokashenkinen, rytmikkäästi toistuvien nuottien varaan laskeutuva hovitanssi. Finaali Allegro con spirito on muita osia perinteisempi päätösralli.
Sinfonia yltää Mozartin omalaatuisimpiin. Se on yksi harvoista Mozartin Salzburgin-aikana säveltämistä sinfonioista, jotka kuuluvat modernienkin orkestereiden vakiohjelmistoon – ja täysin syystä. Kamarimusiikillinen painavuus sinfoniassa oli tähän asti pysynyt Joseph Haydnin yksityisomaisuutena, mutta nyt Mozart onnistui yhdistämään hovimenoihin soveltuvan, kevyen ja ilmavan viihdetyylin vakavaan sinfonisuuteen. Symbioosi on täydellinen, kumpikaan piirre ei joudu toisen jyräämäksi.
Jaani Länsiö
