Dumbarton Oaks -nimisen talon isäntä ja emäntä, amerikkalaiset taidemesenaatit Robert ja Mildred Bliss aloittivat Musiikkihuoneensa sisustamisen tilaamalla kaksi 1500-luvun marmorista holvikaarta Italiasta sekä takanreunuksen ranskalaisesta renessanssilinnasta. Blissien legendaarinen Musiikkihuone oli näyttämönä konserteille, tiedeluennoille ja intellektuaaliselle keskustelulle. Igor Stravinskylta Musiikkihuoneeseen tilattiin musiikkia: lyhyt kappale juhlistamaan Milderd ja Robert Blissin 30. hääpäivää. Stravinsky kuvaili Dumbarton Oaks -nimellä tunnettua teosta “pieneksi konsertoksi Bachin Brandenburgilaisten konserttojen tyyliin.”
“Hakija, jolla ei ole tähän päivään mennessä ollut mahdollisuuksia hankkia omaa pianoa, ansaitsee apurahan vaikeiden olosuhteidensa kohentamiseen sekä luovaan työhön liittyvästä ahdistuksestaan vapautumiseen”, totesi Itävallan valtion stipendilautakunta vuonna 1874 vielä tuntemattoman, 33-vuotiaan prahalaisen Antonín Dvořákin hakemukseen perehdyttyään. Aineellisista huolista vapautunut säveltäjä kirjoitti stipendin turvin muun muassa yhden rakastetuimmista sävellyksistään, Serenadin jousiorkesterille.
Igor Stravinsky: Dumbarton Oaks
Igor Stravinsky (1882–1971) varoi kiintymästä tyyleihin tai traditioihin. Aina uuden sävellyksen ilmestyessä saattoi kysyä, aloittaako teos uuden luvun hänen urallaan vai onko se viimeinen laatuaan. Jälkimmäinen vaihtoehto oli todennäköinen. Läpi elämänsä Stravinsky siivilöi trendejä ja tyylejä varta vasten myötäilläkseen tai nimenomaan vastustaakseen ajan henkeä. Hän ei säveltänyt sammuttaakseen sisäistä paloaan, vaan silkasta työnteon ja kokeilunhalun muodostamasta tarpeesta. Joskus musiikkia syntyi kuin osoituksena eri metodien ja genrejen rajoista.
Mutta jopa Stravinsky otti ensimmäisen maailmansodan aikoihin Eurooppaa vallanneen uusklassismin aallon täydellisesti omakseen. Noin vuonna 1920 hän aloitti melko uskollisesti yhteen tyyliin keskittyneen kautensa italialaista barokkia imitoineella Pulcinella-baletilla. Yli 30 vuoden aikana syntyivät esimerkiksi Konsertto pianolle ja puhaltimille (1924), Psalmisinfonia (1930) ja useita antiikin Kreikan myyttejä esittäviä näyttämöteoksia. Sitten hän teki täyskäännöksen dodekafoniaan.
Orkesterikonsertto Dumbarton Oaks (1938) on Stravinskyn uusklassisen kauden keskeinen saavutus. Teoksen tilasivat yhdysvaltalainen diplomaatti, mesenaatti ja taidekeräilijä Robert Woods Bliss ja hänen vaimonsa Mildred Barnes Bliss juhlistaakseen 30-vuotishääpäiväänsä. Teoksen alkuperäinen nimi oli Dumbarton Oaks 8–v–1938 Blissien kartanon ja hääpäivän mukaan. Koska Stravinsky oli joutunut sairaalaan tuberkuloosin vuoksi, kantaesityksen Dumbarton Oaksissa johti Nadia Boulanger. Säveltäjä itse pääsi johtamaan teoksen vielä kahdesti Blissien konserttisalissa – viimeisen kerran vuonna 1958 pariskunnan kultahääpäivänä.
Teoksen innoittajina ovat Dumbarton Oaksin täydellisesti muotoiltu ja koristeellinen puutarha sekä J.S. Bachin Brandenburgilaiset konsertot, joihin Stravinsky oli hiljattain perehtynyt. Kolmiosainen Dumbarton Oaks onkin tyylipuhdas orkesterikonsertto niin muodoltaan kuin hengeltään. Sen kolme osaa noudattavat klassisen konserton kaavaa, jossa nopeaa ensiosaa seuraa hidas osa sekä riehakas finaali. Jokainen orkesterin soitin saa vuorollaan vaihdella roolia säestävästä solistiseen, ja jatkuvasti vaihtuvat iskut ja rytmit pitävät soittajat valppaina teoksen alusta loppuun saakka.
Antonín Dvořák: Serenadi jousille
Tšekkiläisen Antonin Dvořákin (1841–1904) ura aukesi hitaasti. Koska isä oli toivonut pojastaan lihakauppiasta suvun perinteiden mukaisesti, Dvořákilla oli lupa musisoida vain harrastuksena. Nuorena hän elätti itsensä kituliaasti urkurina ja pianonopettajana, ja vaikka hän alkoi kolmekymppisenä kiriä menetettyä aikaa tehtailemalla sävellyksiä – sinfonioita, oopperoita ja kamarimusiikkia – niistä ei irronnut sen enempää kiinnostusta kuin kuuluisuutta. Jotkin teokset tuomittiin soittokelvottomiksi, toiset otettiin vain laimeasti vastaan. Prahan ulkopuolella kukaan ei ollut kuullut säveltäjä Antonín Dvořákista.
Vuonna 1874 suunta muuttui. Dvořák osallistui nuorille, vähävaraisille ja lahjakkaille muusikoille tarkoitettuun sävellyskilpailuun lähettämällä nipun partituureja Wieniin. Hän voitti, ja vakuutti samalla tuomaristossa istuneet Johannes Brahmsin sekä muusikkopiireissä pelonsekaista arvostusta nauttineen kriitikon Eduard Hanslickin.
Saamansa stipendin turvin Dvořák pystyi keskittymään yksinomaan säveltämiseen. Parissa kuukaudessa syntyivät esimerkiksi sinfonia nro 5, Moravialaiset duetot op. 20, pianotrio op. 21, pianokvartetto op. 23 sekä jousikvintetto G-duurissa, johon hän ei ollut tyytyväinen. Kvinteton korjaamisen sijasta hän ryhtyi säveltämään uutta jousiteosta. Siitä tulisi yhtä pitkä, mutta hiotumpi ja laajemmalle soittajistolle: Serenadi jousille E-duurissa op. 22. (1875). Teos syntyi alle kahdessa viikossa. Sitä voi pitää hänen ensimmäisenä kypsänä sävellyksenään, joka nauttii suosiota vielä tänäkin päivänä.
Vielä Mozartin aikaan serenadien tarkoitus oli säestää juhlaväen iltamenoja. Dvořákin serenadi sen sijaan lähentelee jo sinfoniallista painavuutta, mikä istuttaa teoksen konserttisalin hiljaisuuteen juhlahumun sijasta. Viisiosaisen serenadin avausosaan Moderato tiivistyy tulevan puolituntisen lupaus paksuina vetoina risteilevistä melodioista. Aitona kansallisromanttikona Dvořák viittaa alati kotiseutujensa maalaistansseihin ja -lauluihin, muttei lainaa niitä sellaisinaan. Teoksen böömiläinen luonne kuuluu pikemminkin duuriin verhottuna surumielisyytenä, joka huipentuu teoksen latautuneimmassa osassa, neljännessä osassa Larghetto.
Jaani Länsiö
