Helsingin kaupunginorkesterin kamarimusiikkikonsertit kotikaupungissa
Huilu kirkastaa Mendelssohnin pianotrion heleällä sointikruunulla. Mendelssohn sävelsi trion alun alkaen perinteiselle viulun, sellon ja pianon muodostamalle kolmikolle. Vauhdittaakseen teoksen nuottimyyntiä Englannin markkinoilla hän sovitti viuluosuuden myös huilulle, joka oli englantilaisten musiikinharrastajien suosiossa 1800-luvun puolivälissä. Erno Dohnányin sekstetto on suurten eleiden ja muotojen musiikkia. Harvinaiselle kokoonpanolle kirjoitettu teos tarjoaa laajan tunneskaalan kanssa resonoivia säveliä, joiden ilmoille saattamisessa kukin soitin saa tilaisuuden loistaa.
Felix Mendelssohn: Pianotrio d-molli, op 49
Pianotrio on eräs kamarimusiikin perussapluunoista. Tälle alustalle on sen synnystä aina meidän aikoihimme viljelty runsaasti musiikkia sen ilmaisullisen mukautuvuuden ja teknisen monimuotoisuuden ansiosta. Felix Mendelssohnin pianotrio d-molli valmistui vuonna 1839, kaksikymmentäviisi vuotta genren eräänlaisen arkkityypin, Ludwig van Beethovenin Arkkiherttua-trion jälkeen. Sitä olivat edeltäneet mm. Franz Schubertin panos genren katalogiin ja sitä olivat seuraava vielä mm. Johannes Brahmsin triot. Sävellys on Mendelssohnin okteton ohella eräs tekijänsä suosituimmista kamarimusiikkiteoksista. Ja se oli pidetty ja paljon soitettu vielä siinäkin vaiheessa, kun monet aikalaiset muuten tunsivat musiikkinsa jäävän Wagnerin ikeen alle ja toisaalla jo alkoi modernismi versota sävellajimusiikin jättömailla.
Tässä teoksessa siirtymä Beethovenin majesteetillisuudesta ja vakavasta henkevyydestä romantiikan sisäiseen kamppailuun on jo aivan selvä. Beethovenilta peritystä muodosta ja rakenteesta huolimatta teoksen ilmiasu on aivan muuta; tässä, arkkiherttuan asemesta, puhuu romantiikalle lajityypillinen kärsivä sankari. Pianotekstuuri kurottaa paikoin Chopinin melodisen kimmellyksen suuntaan - säveltäjät tunsivat toisensa ja Mendelssohn ihaili pianon taikuriksi kutsumaansa Chopiniä. Teoksen pianotekstuuriin on vaikuttanut myös toinen säveltäjäkollega, Ferdinand Hiller, joka kehotti Mendelssohnia uusimaan alkuperäisen version pianokudosta romanttisempaan suuntaan, á la Robert Schumann. Schumann, teokseen tutustuttuaan, nimesi Mendelssohnin ’vuosisatamme Mozartiksi’: ’Hän mitä parhaimmin näkee aikamme ristiriitaisuudet ja kykenee asettelemaan ne sopusoinnussa samaan teokseen.’ Schumann myöhemmin kohotti Mendelssohnista lausumansa ylisanat musiikin muotoon omassa pianotriossaan, samassa sävellajissa muuten, antaen Mendelssohnin ilmaisun siellä täällä kuultaa omasta musiikistaan.
Neliosaisen teoksen avausosa alkaa ilman varsinaista esittelyä. Sello, romanttisen sankartyypin musiikillinen inkarnaatio, esittelee osan rauhallisen pääteeman, johon piano synkopoiduilla säestyskuvioilla kontrastoi. Viulu liittyy mukaan omalla versiollaan teemasta. Toisen, duuriteeman, esittelee jälleen sello. Kehittelyjaksossa Mendelssohn vielä yhdistelee näitä kahtaa teemaa. Kertausjaksossa viulu piirittää sellon kertaamaa avausteemaa omalla vastamelodiallaan. Toisen osan avaaminen on pianistin askaretta; melodia helähtelee sopraanokäden oikeassa laidassa, siihen kontrastoi vahva bassolinja ja säestyskuvio on ripoteltu molemmista käsistä ylijääville sormille. Pianon jälkeen teema siirtyy viululle, sellon sitä vuorostaan kontrastoidessa. Lyhyehkön kolmannen osan, scherzon, rytminen motiivi polveilee läpi osan, sen keskijaksoa lukuunottamatta, jonka materiaali taas on kaikuja ensimmäisestä osasta. Finaalin pianostemma koki kollega Hillerin kehoituksen jälkeen suurimmat muutokset, eikä pianistin tehtävä siitä ainakaan helpottunut. Teoksen nimisävellaji on d-molli, joka mitä parhaimmin sopiikin tuskan sävyttämän romanttisen paatoksen sokkeliksi. D-sävellajit pysyttelevät muutenkin teoksen keskiössä. Finaalin lopussa, aivan ennen teoksen sulkeutumista, Mendelssohn vielä kääntää musiikin mollista duuriin; mitä hän tällä lienee halunut ilmaista, jää meidän arvailtavaksemme.
Ernö Dohnányi: Sekstetto C-duuri, op 37
Unkarilainen Ernst von Dohnányi oli maailmasotien välisenä aikana läsnä kaikkialla maansa musiikkielämässä. Hän oli alunperin pianisti, mutta ehti toimia Budapestin filharmonikoiden ylikapellimestarina, Budapestin musiikkiakatemian johtajana ja Unkarin radion musiikkipäällikkönäkin. Säveltäjänä hän tapasi käyttää nimestään sen saksalaistettua muotoa Ernö Dohnányi.
Säveltäjänä Dohnányi oli ehtymätön vauhtiveikko, mitä hän ilmeisesti oli henkilökohtaisessa elämässäänkin. Hänen musiikistaan ei puutu intoa ja vimmaa. Silti, hänen musiikkinsa yhteydessä mainitaan tavattoman usein Johannes Brahmsin nimi. Yhtäläisyyttä toki löytyykin; molemmille oli ominaista sulavan romanttisen ilmaisun valaminen klassisen muotokäsityksen muotteihin. Eikä juuria näille yhteneväisyyksille ehkä tarvitse kovin kaukaa etsiä: Dohnányin sävellyksenopettaja Hans von Koessler oli Brahmsin musiikin harras ihailija. Johannes Brahms ehti puolestaan myös innostua Dohnányin nuoruuden töistä ja myötävaikutti mm. tämän pianokvintoton esittämiseen Wienissä.
Sekstetossa yhtäläisyydet Brahmsiin ovat kyllä selvät, mutta Dohnányin musiikissa on myös omat selvästi tunnistettavissa olevat ominaisuutensa. Hän nojaa vahvasti klassiseen muotoon, mutta hänen ilmaisulleen tunnusomaista on vekkuli huumori ja hieman rasavilli meininki. Musiikin kekseliäisyys ja energisyys tekevät siitä sangen koukuttavaa. Seksteton musiikki muuttuu edetessään aina vain kiinnostavammaksi, totesi eräs aikalaiskriitikko. Teoksen ainekset olivat tiettävästi alunperin suunnitteilla kamariorkesterin käyttöön, mikä ehkä selittää sen että sekstetossaan säveltäjä sangen peripohjaisesti hyödyntää jäljelle jäänyttä instrumentaatiota.
Klassisesti neliosaisen (nopea-hidas-scherzo-finaali) teoksen ensimmäisessä osassa on jo tuhdisti draamaa ja turbulenssia. Hitaassa osassa, Intermezzossa, kuullaan teoksen kukaties sisäistyneimmät hetkoset, joskaan ei kulu juuri tovia kauempaa kun ajatuksen keskeyttää hurtti marssi - säveltäjän sisäisiä ääniä toki epäilemättä sekin. Scherzon virkaa tekee kekseliäs variaatio-osa, jossa on kaikuja Brahmsin käyrätorvitriosta. Säveltäjällä tuntuu olevan käytössään tuplamäärä synonyymejä muihin kollegoihinsa verrattuna, toteaa kriitikko tästä osasta kantaesityksen jälkeen. Variaatioiden äityessä aina vain hurjemmiksi puhaltajat ryhtyvät rauhoittelemaan tilannetta ja vievät musiikin teoksen finaaliin, jonka tyylien sekamelskasta voi yrittää identifioida vaikutteita, sen minkä kerkeää.
