Sellisti István Várdai soittaa Prokofjevin mahtikonserton ja Susanna Mälkki johtaa musiikinhistorian merkkiteoksen.
Igor Stravinsky oli jo säveltänyt tiensä musiikin seuratuimpien tulokkaiden joukkoon. Kevätuhri oli kuitenkin pariisilaisille liikaa – osa kantaesityksen yleisöstä reagoi eroottiseen uhrauskuvastoon huutelemalla ja mellakoimalla. Vaikka skandaalinkäry sävellyksen ympäriltä on ajan myötä hälventynyt, on sen teho vieläkin vahva.
István Várdai
Unkarin eteläosassa Pécsissä kasvanut István Várdai (s. 1985) aloitti sellon soittamisen muusikkovanhempiensa jalanjäljissä. Kuten niin monet lapset, myös hän pääsi musiikin maailmaan leikkien ja pelien innostamana, kunnes hän kahdeksanvuotiaana lumoutui Bachin G-duuri sellosarjan sävelistä, jotka hän tulisi myös levyttämään 24 vuotta myöhemmin.
Debyyttikonserttinsa Várdai soitti vuonna 1997 Haagissa, minkä jälkeen hän on kerännyt niin paljon palkintoja ja tunnustuksia, että häntä voi helposti pitää yhtenä 2000-luvun menestyneimmistä kilpailusellisteistä. David Popper -kilpailujen voitot 2000, 2003 ja 2004, Itävallan Brahms-kilpailun ykkössija 2006, Moskovan Tšaikovski-kilpailun kolmossija 2007, Geneven sellokilpailun voitto 2008 ja viimeisenä suurena voittona Münchenin ARD-kilpailun ykkössija 2014. Hänelle on myönnetty muiden muassa Franz Liszt- ja Prima Primissima -palkinnot unkarilaisen musiikin hyväksi tehdystä työstä.
Kilpailumenestystensä jälkeen Várdai on pitänyt yllä äärimmäisen kovaa esiintymistahtia. Viime vuosina klassisen musiikin tietopankki bachtrack.com on tilastoinut hänet ylivoimaisesti maailman kiireisimmäksi sellistiksi yli 70 vuosittaisella esiintymisellä, jotka kattavat niin kamarimusiikkia kuin suuria konserttoja barokista moderniin.
István Várdai on vuodesta 2016 lähtien soittanut Jacqueline du Prélle ja Lynn Harrellille kuulunutta Stradivarius-selloa vuodelta 1673, jonka on hänelle lainannut nimettömänä pysyttelevä omistaja. Várdai on todennut, että ajatus du Préstä soittamassa samaa soitinta antaa hänelle itsevarmuutta ja emotionaalista tukea, joita suurten teosten esittäminen vaatii. “Olen löytänyt oman ääneni tällä soittimella”, hän kertoi BBC:n haastattelussa vuonna 2017.
Susanna Mälkki
Helsingissä syntynyt ja nuoruutensa asunut Susanna Mälkki on kasvanut Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä. Pienenä hän istui orkesterin konserteissa perheensä kanssa, ja nuorena musiikinopiskelijana seurasi tarkasti orkesterimuusikoiden ammattitaitoa ja nautti maailman parhaiden solistien esiintymisistä. Vuonna 2004 hän pääsi ensimmäistä kertaa johtamaan orkesteria, jonka 13. ylikapellimestarina hän aloitti syksyllä 2016.
Mälkin tie kapellimestariksi on kulkenut Sibelius-Akatemian ja Tukholman Edsberg-instituutin selloluokkien kautta. Hän voitti kansalliset Turun sellokilpailut ja nousi Göteborgin sinfoniaorkesterin soolosellistiksi, mutta jo nuorena kytemään jäänyt innostus orkesterinjohtamiseen ohjasi häntä koko ajan kohti kapellimestariopintoja.
Mälkin ensikosketus orkesterinjohtamiseen tuli Tukholmassa orkesterisoitinten opiskelijoista kootun pienyhtyeen kapellimestarina. Toisen kerran Mälkki johti koulun kamariorkesteria Ruotsin radion sinfoniaorkesterin silloisen ylikapellimestarin Esa-Pekka Salosen seuratessa vierestä. Tunne todellisen intohimon löytymisestä oli sinä hetkenä kirkas ja on sitä edelleen.
Mälkin läpimurto tapahtui vuonna 1999 Helsingin juhlaviikoilla, ja ensimmäisen vakiokiinnityksensä hän sai Stavangerin orkesterin musiikillisena johtajana. Maineikkaan nykymusiikkiorkesteri Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana (2006–2013) hän vakiinnutti nimensä aikamme musiikin syvällisenä tulkkina.
Mälkki on johtanut maailman parhaita orkestereita, kuten kaikkia USA:n Big Five -orkestereita, Amsterdamin Concertgebouw’ta, Berliinin filharmonikkoja ja Lontoon sinfoniaorkesteria sekä vieraillut oopperataloissa aina New Yorkin Metropolitanista ja Pariisin oopperasta Milanon La Scalaan ja Wienin valtionoopperaan. Syksyllä 2017 hän aloitti Los Angelesin filharmonikoiden päävierailijana. Musical America -lehti valitsi Mälkin vuoden kapellimestariksi 2017.
Sinfonia Concertante
Sergei Prokofjevin (1891–1953) viimeisiin kuuluva teos Sinfonia Concertante (1952) valmistui todellisten synnytystuskien saattelemana. Kuoleman porteilla täysin mielivaltaiseksi äitynyt Stalin oli heittänyt Prokofjevin formalistisäveltäjien jo ruuhkautuneeseen karsinaan, ja myös säveltäjä itse sairasteli. Luomisen tuskaa ei helpottanut, että Prokofjev oli jo kerran epäonnistunut sellokonserton säveltämisessä, eikä hän muutenkaan kokenut olevansa sellomusiikissa omalla maallaan. Sinfonia Concertante vaati valmistuakseen 20 vuotta ja kaksi versiota yhdestä ja samasta konsertosta.
Ensimmäinen versio, viiden pitkän vuoden aikana pakerrettu sellokonsertto op. 58, esitettiin vuonna 1938 ja se teilattiin julkisesti. Musiikkia pidettiin sieluttomana ja soolo-osuutta soittokelvottomana, ellei solistilla ollut ylimääräisiä tai ylipitkiä sormia. Kantaesitys oli konserton ensimmäinen ja viimeinen. Tai niin arveltiin, kunnes Prokofjev kuuli nuoren Mstislav Rostropovitšin suvereenin esityksen mahdottomaksi luullusta teoksesta vuonna 1947. Vaikka kuulemastaan vaikuttunut Prokofjev vannoi Rostropovitšille ehostavansa konsertosta oitis uuden version, lupauksen täyttäminen kesti viisi vuotta.
Lopulta ensimmäisen konserton materiaaleista syntynyt uusi, erillinen teos Sinfonia Concertante sai kantaesityksensä helmikuussa 1952, ja vaikka esitys ei herättänyt suurta intoa yleisössä, Prokofjevia lopputulos tyydytti. Nykyään se kuuluu konserttimusiikin kaanoniin, ja alkuperäistä sellokonserttoa pidetään täysin omana teoksenaan, samoista juurista huolimatta.
Ensiosassa marssimaiset ja melodiset taitteet vuorottelevat sonaattimuodossa ja toisen osan toccata-tyyli kujeilee pistäytyäkseen vuolaissa tunteiden purkauksissa. Finaaliosassa lähetetään terveiset Kremliin Stalinia ylistävän juomalaulun tahallisen sarkastisella lainauksella ennen valmistautumista vimmaiseen loppuhuipennukseen. Koska Prokofjev ei ollut sellisti, hän joutui turvautumaan Rostropovitšin tukeen soolokuvioita kirjoittaessaan. Sen seurauksena teoksesta muodostui paitsi 1900-luvun suurimpiin virtuooseihin kuuluneen sellistin mittaan valettu bravuurinumero sekä yksi sellokirjallisuuden järkälemäisimmistä taituriteoksista.
Igor Stravinsky: Kevätuhri
Tuskin yhdestäkään klassisen musiikin konsertista on tullut niin ikonista kuin Kevätuhri-baletin ensi-illasta 29.5.1913 Pariisin Champs-Elysées’sä. Anekdootit, huhut, lehtiraportit ja silminnäkijäkertomukset vilisevät graafista kuvastoa, jossa nyrkit heiluvat, tavarat lentelevät, virkavalta niputtaa rähinöitsijöitä ja orkesteri jatkaa aivan kuin ympärillä ei olisi käynnissä musiikinhistorian kuuluisimmaksi muodostunut mellakka. Näin alkoi nuoren Igor Stravinskyn (1882–1971) tunnetuimman teoksen taival kohti 1900-luvun musiikin kunniagalleriaa.
Mutta oliko mellakka todella uuden musiikin tuohduttama kollektiivinen tunteenpurkaus vai sata vuotta tulevaisuuteen kurkottava julkisuustemppu? Riippuu siitä, ketä uskoo. Jo ensitahtien fagottisoolo peittyi huuteluun niin, että lavalle ei kuulunut mitään. Koreografi Nižinskin piti viittoilla tanssijoille askelmerkit baletin johtajan Djagilevin räpytellessä valoja hillitäkseen yleisön möykkää, joka vain yltyi puolustajien noustua huutelijoita vastaan. Stravinsky pakeni lavan taakse ja lopulta paikalle rynni poliisi, jotta esitys saataisiin kunnialla loppuun.
Illan jälkeen kolmikko Nižinski, Stravisky ja Djagilev istui ravintolassa. Tunnelma oli kireä. Ainoastaan Djagilev myhäili tyytyväisenä: ”Sehän meni niin kuin pitikin”, hän sanoi, ja tulevissa loppuunmyydyissä esityksissä pariisilaisyleisö oli jälleen oma hillitty itsensä. Ensi-iltaa on kuvailtu joko täydelliseksi sekasorroksi tai pikkumekkalaksi, ja syypääksi Stravinskyn sijaan on veikkailtu Nižinskin provosoivaa koreografiaa ”koukkupolvisine lolitoineen”.
PR-tempaus tai ei, Kevätuhri nousi äkkiä 1900-luvun tärkeimpiin kuuluvaksi teokseksi. Stravinsky itse väitti tehneensä sen uninäyn innoittamassa transsissa ilman tradition painolastia, mutta se on palturia. Vuonna 1911 hän oli konsultoinut kansanperinnetuntija Nicholas Roerichia pakanallisista riiteistä, ja jo vuonna 1908 säveltänyt kaksi laulua neitojen keväisistä palvontamenoista. Perinnettä Kevätuhrissa totisesti on. Alun fagottisoolosta lähtien ainakin tusina Keväuhrin melodioista perustuu vanhoihin kansanlauluihin, jotka on stravinskilaisesta rytmimyllytyksestä huolimatta tunnistettu. Mikään analyysi ei kuitenkaan vesitä Kevätuhrin vaikuttavuutta, jota yksikään moderni säveltäjä ei voinut vältellä.
Jaani Länsiö
