Kirkkaat klassikot

Jane Glover

Jane Glover on kapellimestari ja filosofian tohtori musiikkitieteen alalta. Brittiläissyntyinen Glover on työskennellyt vuodesta 2002 alkaen yhdysvaltalaisen Music of the Baroque -orkesterin musiikillisena johtajana Chicagossa. Vuosina 2009–2016 Glover oli Lontoon Royal Academy of Musicin oopperaosaston johtaja ja sen jälkeen akatemian Felix Mendelssohn -vierailijaprofessori. Glover on toiminut vierailevana professorina myös entisessä opinahjossaan Oxfordin yliopistossa, ja hänellä on useiden yliopistojen kunniatohtorin arvo.

Kapellimestaridebyyttinsä Jane Glover teki vuonna 1975. Sittemmin hän on johtanut merkittäviä sinfonia- ja kamariorkestereita Britanniassa, Euroopassa, Yhdysvalloissa, Aasiassa ja Australiassa. Glover on kysytty kapellimestari kansainvälisissä oopperataloissa, ja Mozart-asiantuntijana hän johtaa säveltäjän kaikkia oopperateoksia säännöllisesti ympäri maailmaa. Gloverin oopperarepertuaarin ytimeen kuuluu lisäksi Monteverdiä, Händeliä ja Britteniä.

Jane Glover tunnetaan myös kirjailijana, jonka musiikkiaiheiset teokset vetoavat muihinkin kuin tutkijoihin tai asianharrastajiin. Teoksia Handel in London: The Making of a Genius ja Mozart's Women: His Family, His Friends, His Music on luonnehdittu helposti lähestyttäviksi, viihdyttäviksi ja jopa koskettaviksi tietopaketeiksi.

Jane Glover on Royal Academy of Musicin kunniajäsen, ja hänelle on myönnetty Fellow of the Royal College of Music -arvonimi. Glover nimettiin brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi (CBE) vuonna 2003 ja ritarikomentajaksi (DBE) vuonna 2021. 

Jane Gloverin kapellimestariutta leimaa määrätietoinen ja hillitty läsnäolo, ja hänessä on kuvailtu olevan hiljaista voimaa. Kirkkaat klassikot -konsertissa Jane Glover esiintyy ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginorkesterin edessä.

Jane Glover - Conductor (jane-glover.com)

Imogen Cooper

Pianisti Imogen Cooper on tehnyt mittavan ja monipuolisen kansainvälisen uran. Cooper on omistautunut live-esiintymisille, ja yleisöstä välittyvä energia on hänen paras kannustimensa. ”Minulla on nykyisin paljon enemmän annettavaa kuin varhaisvuosinani”, Cooper on sanonut. 

Imogen Cooperin ja kapellimestari Jane Gloverin Mozart- ja Beethoven -konsertit Yhdysvalloissa vuonna 2022 keräsivät ylistäviä arvosteluja, joissa solistin ja kapellimestarin vuorovaikutusta luonnehdittiin vaivattomaksi. ”Cooperin selkeä ja liioittelematon sointi toi rakenteelliset kokonaisuudet esiin tavalla, joka siivitti hänen soolo-osuuksiinsa vastustamattoman flow’n. Glover ja orkesteri vastasivat jokaiseen käänteeseen samalla ryhdillä.”

Musiikkiperheessä varttunut Cooper ilmoitti jo viisivuotiaana tähtäävänsä ammattipianistiksi. Erityislahjakkuudeksi tunnistetulle Imogenille haluttiin tarjota tasokkainta mahdollista opetusta, ja 12-vuotiaana hänet lähetettiin kuudeksi vuodeksi Pariisin konservatorioon muun perheen jäädessä kotiin Lontooseen. Brittiläisessä musiikkiyhteisössä ratkaisu aiheutti suukopua, ja Imogenin varhaista muuttoa ulkomaille erikoistumaan ja tavanomaisen opintien katkeamista puitiin lopulta The Times -sanomalehteä myöten. Cooper on kuitenkin kertonut rakastaneensa opiskeluaikaansa Pariisissa. Vuonna 1967 konservatorio myönsi hänelle huomattavana tunnustuksena pidetyn Premier Prix de Piano -ensipalkinnon. Imogen Cooperin Pariisin-vuosien jälkeisiä merkittäviä mentoreita olivat Arthur Rubinstein, Clifford Curzon ja Alfred Brendel.

Musiikillisten ansioidensa perusteella Cooper nimitettiin vuonna 2007 brittiläisen imperiumin komentajaksi (CBE), ja vuonna 2019 hänelle myönnettiin kuninkaallinen musiikkimitali The Queens Medal for Music. Vuonna 2021 hän sai brittiläisen imperiumin ritarikomentajan arvonimen (DBE).  

Cooper tukee lahjakkaita nuoria muusikoita The Imogen Cooper Music Trust -säätiönsä kautta.

Imogen Cooper (imogen-cooper.com)

Louise Farrenc: Alkusoitto nro 2 Es-duuri op. 24

Ranskalainen Louise Farrenc (s. Jeanne-Louise Dumont, 1804–1875) osoitti nuorena piano-opiskelijana niin suurta lahjakkuutta, että tunnetut virtuoosit J. N. Hummel ja Ignaz Moscheles povasivat hänelle heti loistavaa tulevaisuutta. Lisäksi Farrenc oli kyvykäs säveltäjä ja alkoi 19-vuotiaana opiskella sävellystä Anton Reichan johdolla. Farrenc teki konserttikiertueita yhteistyössä miehensä, huilisti Aristide Farrencin kanssa. Vuonna 1842 Louise Farrencista tuli Pariisin konservatorion pianonsoiton professori, ja hänen etydikokoelmansa opus 26 kuului piano-oppilaiden perusohjelmistoon. Perheen tytär, pianisti Victorine, kuoli yllättäen vuonna 1859. Kaikesta päätellen Farrenc lopetti aktiivisen säveltämisen kokemansa järkytyksen johdosta. Hän ei myöskään enää konsertoinut yhtä ahkerasti kuin ennen.

Farrencin sävellystuotantoon kuuluu ennen muuta kamarimusiikkia, muun muassa kaksi pianokvintettoa, nonetto, kaksi viulusonaattia ja kolme trioa, ja hänen musiikkinsa oli säveltäjän elinaikana hyvin suosittua ja arvostettua. Farrenc palkittiin kaksi kertaa Ranskan kaunotaiteiden akatemian Pierre Cardin -palkinnolla. Toisaalta ajan asenteet aiheuttivat vaikeuksia. Farrenc ei esimerkiksi koskaan saanut virkaa sävellyksen opettajana – eikä Pariisin konservatorio ennen vuotta 1870 edes sallinut naisten opiskelevan siellä sävellystä. Hänen oli myös pianistina toistuvasti vaadittava itselleen miesten palkkoihin verrattavia rahasummia.

Farrencin suurimuotoista teoksista merkittävimmät ovat kolme sinfoniaa, joista etenkin viimeinen (g-molli, op. 36, 1847) on saanut aseman oman aikamme ohjelmistoissa. Hän sävelsi myös kaksi orkesterialkusoittoa, jotka molemmat valmistuivat vuonna 1834. Alkusoitto no 2 Es-duuri op. 24 sai menestyksekkään kantaesityksensä Pariisissa 5.4.1840. Kyseessä on luonteeltaan sinfoninen kappale, joka dramaattisesta molli-avauksesta huolimatta pursuaa valoisaa vitaalisuutta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto nro 23 A-duuri KV488

Vuosina 1784–86 W. A. Mozart (1756–1791) sävelsi kaksitoista pianokonserttoa, jotka lukeutuvat hänen merkittävimpiin sävellyksiinsä. Aiemmissa soolokonsertoissaan Mozart käyttää lähtökohtaisesti ”galanttia” ja viihdyttävää tyyliä. Kypsissä konsertoissa hän kehittelee pianon ja orkesterin suhdetta dialogisempaan suuntaan ja antaa samalla musiikilliselle sanonnalle suurempaa painoarvoa.

Pianokonsertto A-duuri KV488 valmistui maaliskuussa vuonna 1786. Sävellys sai ehkä kantaesityksensä Wienissä jo samana keväänä, joskaan tästä ei ole varmaa tietoa. Sen sijaan tiedetään Mozartin saman vuoden syksyllä lähettäneen sen Donaueschingenin hovin orkesterille. Saatekirjeessä Mozart kertoi pianokonserton kuuluvan niihin teoksiinsa, joille hän toivoi julkisuutta Wienin ulkopuolella. Hän siis piti sitä suuressa arvossa, ja lisäsi pragmaattisesti: ”Orkesteriin kuuluu kaksi klarinettia. Ellei Teillä hovissa niitä ole, niin hyvä kopisti voi varmasti transponoida osuudet siten, että viulu soittaa ensimmäisen klarinetin ja alttoviulu toisen klarinetin stemman”. Mutta hoviorkesteria teos ei näytä lainkaan kiinnostaneen, ja monen muun Mozartin konserton tavoin myös KV488 sai asemansa ohjelmistoissa vasta 1900-luvulla.

A-duuri-pianokonsertto on runollinen ja hieman sisäänpäin kääntynyt teos. Ensimmäinen osa on selkeäpiirteinen Allegro, johon on säilynyt säveltäjän oma soolokadenssi. Toinen osa on surumielinen Adagio, jonka pääsävellajiksi Mozart on valinnut itselleen poikkeuksellisen fis-mollin. Finaali Allegro assai on reipas rondo.
 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 6 F-duuri op. 68 ”Pastoraalisinfonia”

Ludwig van Beethovenille (1770–1827) luonto oli tärkeä. Tehdessään pitkiä kävelyretkiä maaseudulla hän usein pohti ja luonnosteli sävellyksiään. Säveltäjän kerrotaan sanoneen, että hän arvosti enemmän puiden kuin ihmisten seuraa. Kuudes sinfonia eli Pastoraalisinfonia on teos, jossa rakkaus luontoa kohtaan ilmenee kaikkein voimakkaimmin. ”Musiikki kuvastaa niitä tunteita, jotka heräävät ihmisessä eloon hänen nauttiessaan maaseudusta”, hän kertoi.

Beethoven alkoi luonnostella teosta vuonna 1802 ja työskenteli sen parissa 1805–1806 samanaikaisesti viidennen sinfoniansa kanssa. Intensiivisin sävellysjakso keskittyi vuoteen 1808. Pastoraalisinfonia sai kantaesityksensä Wienissä 22.12. samana vuonna konsertissa, jonka ohjelmassa olivat myös mm. viides sinfonia, neljäs pianokonsertto ja Kuorofantasia.

Jo ennen Beethovenia luontoaiheita olivat soitinmusiikissaan käsitelleet useat säveltäjät. Varhainen esimerkki on Antonio Vivaldi ja Vuodenajat-viulukonsertot. Beethoven oli kuitenkin ensimmäinen merkittävä säveltäjä, joka keksi yhdistää ohjelmallisen sisällön suureen sinfoniseen kokonaismuotoon. Kuudennen sinfonian vaikutus romanttisen kauden ohjelmamusiikin kehitykseen – Berliozin Fantastinen sinfonia, Lisztin sinfoniset runot – oli valtava. Silti Beethoven ei sävellykseen liittyvien muistiinpanojen mukaan pyrkinyt yksityiskohtaiseen sävelmaalailuun. Pääosassa oli musiikillisen materiaalin looginen kehittely.

Beethovenin mielestä kuulija varmasti voi päätellä musiikin sisällön ilman, että siitä erikseen kerrottaisiin. Parissa kohtaa voikin aavistaa mistä on kyse. Esimerkiksi toisen osan lopussa linnut livertävät ja neljännessä osassa raivoaa hurja myrsky. Beethoven antoi tästä huolimatta sinfonian viidelle osalle kuvailevat otsikot. Ne ovat Iloiset tunteet maaseudulle saavuttaessa, Kohtaus purolla, Maalaisten lystikäs ilonpito, Ukkosmyrsky ja Paimenen laulu – Iloiset ja kiitolliset tunteet myrskyn jälkeen.

Christian Holmqvist