Kyllä! Sinfoniaorkesteri voi soittaa ilman kapellimestaria, ja solistikin tulee orkesterin bassoryhmästä kera kotimaisen kantaesityksen.
Mitä on kaikkein alimpana? Maaperässä se on pohjamoreeni tai jäätikköjokien kerrostama karkea aines, sora ja hiekka. Musiikkikappaleessa matalimmat taajuudet tavoittaa usein kontrabasso, niin myös kantaesityksensä saavassa Alin-teoksessa. Lotta Wennäkoski kirjoitti uuden teoksensa HKO:n basistille Adrian Rigopulokselle tämän tilauksesta.
György Ligeti sommitteli kansansävelmiin pohjautuvan Romanialaisen konserttonsa sävelet kieli keskellä suuta täyttääkseen 1950-luvun stalinistisessa Unkarissa taiteelle sanellut säännöt. Pieleen meni: B-duuriin kuulumaton fis-sävel oli sensuurille liikaa, ja teos leimattiin poliittisesti epäkorrektiksi.
György Ligeti: Concerto Românesc
Itäisessä Unkarissa syntyneen György Ligetin (1923–2006) maailmanmaine 1960-luvun avantgarden kärkinimenä ja uuden musiikin airuena alkoi vasta elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin käytettyä luvatta Ligetin musiikkia elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu (1968). Ligetin lepyttyä lopulta tuottoisaksi osoittautuneesta taidevarkaudesta jatkui modernistisäveltäjän voittokulku Kubrickin Hohto-elokuvan (1980) ääniraidalla.
Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa.
Kubrick-elokuvista tuttu painostava äänimaailma ja Ligetin 1960-luvulla tavaramerkiksi iskostunut tapa tiputtaa nuotit viivastoille kuhisemaan kuin muurahaiset pesäänsä ei ollut edes mahdollista ennen kuin hän pakeni Unkarista vuonna 1956. Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa. Jopa kansanmusiikin tuli olla poliittisesti korrektia eikä taiteen tullut turmella kuuliaisen kansan auktoriteettiuskollisuutta vierailla vaikutteilla.
Sen verran uuteen kallellaan Ligetin musiikki oli, ettei Romanialainen konserttokaan täyttänyt ajan esteettisiä normeja, vaan joutui ennakkotarkastuksen jälkeen esityskieltoon. Syynä lienee konserton kaksi viimeistä osaa, joissa Ligeti on mallintanut kyläpelimannien vinoja rytmejä ja mukamas väärään sävellajiin hairahtumisia. Teoksen yksi versio kantaesitettiin vuonna 1971, mutta Ligeti teki siihen korjauksia vielä 1990-luvulla.
Noin 12-minuuttinen ja ilman osien välisiä taukoja soitettava Romanialainen konsertto alkaa uusrenessanssityylisellä Andantinolla, jonka pohjana on Ligetin vuotta aiemmin säveltämä Balladi ja tanssi kahdelle viululle. Pirteästi tanssaavassa Allegro vivacessa on kaikuja Bartókin Romanialaisista tansseista. Ligetimäisempi osuus alkaa Adagiosta käyrätorven kutsulla ja sen pohjalle ujuttautuvilla viulunvingahduksilla sekä englannintorven itämaisilla sooloilla. Finaaliosa Molto vivace on sekä säveltäjän että orkesterisoittajien taidonnäyte, jossa kylämusiikin rempseys kohtaa modernistin metkut. Kannat kohoavat kattoon ja itsepäinen sooloviulukin saadaan sieltä lopulta revittyä alas.
Jaani Länsiö
Lotta Wennäkoski: Alin
Lotta Wennäkoski (s. 1970) on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut kansainvälisesti menestyneimpien suomalaissäveltäjien joukkoon. Wennäkosken tavaramerkkejä ovat ytimekkäät ja oivaltavat, silti paljastavat teosnimet sekä ilotteleva, ylitsepursuava orkesterisointi – esimerkkeinä vaikkapa BBC:n Proms-festivaalilla kantaesitetty Flounce (2017) ja viulisti Ilja Gringoltsille ja BBC Symphony Orchestralle valmistunut konsertto Prosoidia (2023).
Elementit ovat läsnä myös Adrian Rigopuloksen aloitteesta syntyneessä teoksessa Alin (2025) kontrabassolle ja ensemblelle. Teoksen poikkeuksellinen kokoonpano ja esittäminen ilman kapellimestaria haastoi Wennäkosken mukavuusalueensa laitamille: ”Yleensä solistin alla on runsaasti liikehdintää, mutta nyt se ei ollut mahdollista”, Wennäkoski sanoo. ”Orkesterilla on yhä värikkäitä yksityiskohtia, mutta tekstuurini ei ole niin runsas kuin yleensä, koska basso tarvitsee enemmän tilaa kuuluakseen. Kapellimestarin olen korvannut hienovaraisella pulssilla niissä kohdissa, joissa solistin on vaikea johtaa.”
Vaikka Alin ei ole varsinainen konsertto, se on yhä solistinen ja vaativa, toisinaan näytösluontoiseksi yltyvä esittelykappale kontrabasistin kyvyistä ja soittimen mahdollisuuksista. Wennäkoski on tietoisesti vältellyt etsimästä vaikutteita muista kontrabassokonsertoista; sen sijaan Rigopuloksen tietotaito vaikutti merkittävästi soolo-osuuden runsaisiin efekteihin, soittotapoihin ja äänenväreihin. Ulkomusiikillista ohjelmaa teoksella ei ole. Wennäkosken lähtöajatus musiikillisesta matkasta merellisessä pohjamoreenissa ja pintavesissä saattaa silti vaikuttaa sävellyksen taustalla. Kontrabassolla on runsaasti sooloja, joista Wennäkoski kaavailee koostavansa myös erillisen sooloteoksen.
”Alin on noin 18-minuuttinen ja yksiosainen, erilaisista episodeista koostuva kokonaisuus. Se perustuu yhtäältä intensiiviselle melodiselle ainekselle ja toisaalta rytmisille jaksoille, joita leimaavat efektit ja sointivärit. Niiden väleissä toistuvat interludit, joissa on herkempi ja kuulostelevampi ote. Teos alkaa hyvin kiinteästi soivalla, virtuoosisella jaksolla, jota seuraa melankolisempia vaiheita. Loppua kohden alun kiihko palaa kurkottaenvoimakkaasti kohti kliimaksia, kunnes musiikki vaipuu lopulliseen lepotilaan”, Wennäkoski kertoo.
Jaani Länsiö
Antonín Dvořák: Sinfonia nro 7
Antonín Dvořák (1841–1904) etsi jokaisella sinfoniallaan uusia reittejä lajityypin ytimeen, kuten vaikkapa Ludwig van Beethoven häntä ennen ja Jean Sibelius hänen jälkeensä. Uudistuakseen hän kuunteli aina ympäristönsä signaaleita. Tästä konkreettisimpina esimerkkeinä syntyivät luontomaisemia jäljittelevä kahdeksas sinfonia ja amerikkalaisten perinnemelodioiden hengessä valmistunut yhdeksäs sinfonia.
Dvořák tunnettiin lähinnä Slaavilaisista tansseistaan, kun hän sai seitsemännen sinfonian (1885) tilauksen Lontoon filharmoniselta seuralta. Tämä oli hänen suuri tilaisuuteensa päästä kansainvälisille markkinoille sinfonikkona – mutta tunnelmat olivat kaikkea muuta kuin toiveikkaat; Dvořák oli lyhyen ajan sisällä menettänyt sekä äitinsä että vanhimman tyttärensä, ja tšekkiläisen musiikin isänä pidetty Bedřich Smetana teki kuolemaa mielisairaalassa. ”Sen täytyy ravistella maailmaa, ja jos Luoja suo, niin myös tapahtuu”, hän julisti ryhtyessään työhön.
Toinen osa on kuin haikea orkesterilaulu, jonka partituurisivun alaviitteeksi Dvořák kirjoittikin ”surullisista vuosista”.
On ilmeistä, että tilaus kannusti Dvořákia etsimään inspiraatiota muualta kuin böömiläisestä maaperästä. Ensiosassa kuuluvatkin hänen esikuvansa, Lontoota myöten valtavan suositun Johannes Brahmsin raskaat askeleet. Toinen osa on kuin haikea orkesterilaulu, jonka partituurisivun alaviitteeksi Dvořák kirjoittikin ”surullisista vuosista”. Harppaus kuudennen sinfonian rustiikista maireudesta ilmenee viimeistään kolmannessa osassa scherzo, jonka kiihkomielinen furiant-tanssi muistuttaa entisestä kansanmies-Dvořákista. Finaali päättyy suurenmoiseen duurisointuun, mutta eleen voitokkuus jää kuulijan henkilökohtaisen arvion varaan.
Teoksen kantaesitys Lontoon St. James Hallissa säveltäjän johdolla oli menestys, mutta jälkipolville seitsemäs on jäänyt Dvořákin suosituista sinfonioista etäisimmäksi. Ehkä teoksen täyteen ahdettu dramatiikka, synkkävireinen sointi d-mollissa, epävakaat tunnemyrskyt ja vähiin jäävä slaavilainen tanssillisuus erkanivat liian kauaksi siitä kevyen viihdyttävästä Dvořákista, johon yleisöä oli totutettu. Silti esimerkiksi arvostettu tutkija Sir Donald Tovey nosti sen samaan sarjaan Beethovenin ja Brahmsin sinfonioiden rinnalle ja Dvořákin elämäkerturi John Clapham piti sitä ”epäilemättä hänen parhaimpanaan”.
Jaani Länsiö
Adrian Rigopulos
Bostonissa syntynyt Adrian Rigopulos hyppää illan solistiksi Helsingin kaupunginorkesterin omasta bassoryhmästä. Hän kiinnostui kontrabassosta jo varhain ensisijaisesti sen syvän ja värikkään soinnin vuoksi sekä siksi, että soitin on keskeisessä roolissa monissa eri musiikin lajeissa. Aluksi Rigopulosta kiehtoivat erityisesti bluegrass ja punk, mutta intohimo klassiseen musiikkiin syttyi pian sen jälkeen. Monien orkesterikollegojensa kanssa hän on Helsinki Chamber Soloists -yhtyeen perustajajäsen. Lisäksi Rigopulos on konsertoinut sveitsiläisen jazzpianistin ja säveltäjän Nik Bärtschin ja tämän Mobile-yhtyeen kanssa.
Rigopulos osallistui Tonhalle-Orchester Zürichin orkesteriakatemiaan kaudella 2014–2015 ja hän on vieraillut soittajana muun muassa Radion sinfoniaorkesterin, Gstaadin festivaaliorkesterin sekä Milanon La Scala -oopperatalon orkesterin bassosektioissa. Hän suoritti orkesterimuusikon maisteritutkinnon vuonna 2015 Luzernin musiikkikorkeakoulussa Božo Paradžikin oppilaana. Hän on opiskellut myös Bernin taidekorkeakoulussa David Sinclairin johdolla ja suorittanut Performance Diploman Toronton The Glenn Gould School of the Royal Conservatory of Music -oppilaitoksessa, jossa hänen opettajanaan toimi Toronton sinfoniaorkesterin kontrabasson äänenjohtaja Jeffrey Beecher.
Kun Rigopulos ei soita bassoa, hän harrastaa purjehtimista, ruoanlaittoa, lukemista ja kanadalaista kansantanssia the Toronto Morris Men -ryhmässä.
