Kyllä! Sinfoniaorkesteri voi soittaa ilman kapellimestaria, ja solistikin tulee orkesterin bassoryhmästä kera kotimaisen kantaesityksen.
Mitä on kaikkein alimpana? Maaperässä se on pohjamoreeni tai jäätikköjokien kerrostama karkea aines, sora ja hiekka. Musiikkikappaleessa matalimmat taajuudet tavoittaa usein kontrabasso, niin myös kantaesityksensä saavassa Alin-teoksessa. Lotta Wennäkoski kirjoitti uuden teoksensa HKO:n basistille Adrian Rigopulokselle tämän tilauksesta.
György Ligeti sommitteli kansansävelmiin pohjautuvan Romanialaisen konserttonsa sävelet kieli keskellä suuta täyttääkseen 1950-luvun stalinistisessa Unkarissa taiteelle sanellut säännöt. Pieleen meni: B-duuriin kuulumaton fis-sävel oli sensuurille liikaa, ja teos leimattiin poliittisesti epäkorrektiksi.
György Ligeti: Concerto Românesc
Itäisessä Unkarissa syntyneen György Ligetin (1923–2006) maailmanmaine 1960-luvun avantgarden kärkinimenä ja uuden musiikin airuena alkoi vasta elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin käytettyä luvatta Ligetin musiikkia elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu (1968). Ligetin lepyttyä lopulta tuottoisaksi osoittautuneesta taidevarkaudesta jatkui modernistisäveltäjän voittokulku Kubrickin Hohto-elokuvan (1980) ääniraidalla.
Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa.
Kubrick-elokuvista tuttu painostava äänimaailma ja Ligetin 1960-luvulla tavaramerkiksi iskostunut tapa tiputtaa nuotit viivastoille kuhisemaan kuin muurahaiset pesäänsä ei ollut edes mahdollista ennen kuin hän pakeni Unkarista vuonna 1956. Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa. Jopa kansanmusiikin tuli olla poliittisesti korrektia eikä taiteen tullut turmella kuuliaisen kansan auktoriteettiuskollisuutta vierailla vaikutteilla.
Sen verran uuteen kallellaan Ligetin musiikki oli, ettei Romanialainen konserttokaan täyttänyt ajan esteettisiä normeja, vaan joutui ennakkotarkastuksen jälkeen esityskieltoon. Syynä lienee konserton kaksi viimeistä osaa, joissa Ligeti on mallintanut kyläpelimannien vinoja rytmejä ja mukamas väärään sävellajiin hairahtumisia. Teoksen yksi versio kantaesitettiin vuonna 1971, mutta Ligeti teki siihen korjauksia vielä 1990-luvulla.
Noin 12-minuuttinen ja ilman osien välisiä taukoja soitettava Romanialainen konsertto alkaa uusrenessanssityylisellä Andantinolla, jonka pohjana on Ligetin vuotta aiemmin säveltämä Balladi ja tanssi kahdelle viululle. Pirteästi tanssaavassa Allegro vivacessa on kaikuja Bartókin Romanialaisista tansseista. Ligetimäisempi osuus alkaa Adagiosta käyrätorven kutsulla ja sen pohjalle ujuttautuvilla viulunvingahduksilla sekä englannintorven itämaisilla sooloilla. Finaaliosa Molto vivace on sekä säveltäjän että orkesterisoittajien taidonnäyte, jossa kylämusiikin rempseys kohtaa modernistin metkut. Kannat kohoavat kattoon ja itsepäinen sooloviulukin saadaan sieltä lopulta revittyä alas.
Jaani Länsiö
Antonín Dvořák: Sinfonia nro 7
Antonín Dvořák (1841–1904) etsi jokaisella sinfoniallaan uusia reittejä lajityypin ytimeen, kuten vaikkapa Ludwig van Beethoven häntä ennen ja Jean Sibelius hänen jälkeensä. Uudistuakseen hän kuunteli aina ympäristönsä signaaleita. Tästä konkreettisimpina esimerkkeinä syntyivät luontomaisemia jäljittelevä kahdeksas sinfonia ja amerikkalaisten perinnemelodioiden hengessä valmistunut yhdeksäs sinfonia.
Dvořák tunnettiin lähinnä Slaavilaisista tansseistaan, kun hän sai seitsemännen sinfonian (1885) tilauksen Lontoon filharmoniselta seuralta. Tämä oli hänen suuri tilaisuuteensa päästä kansainvälisille markkinoille sinfonikkona – mutta tunnelmat olivat kaikkea muuta kuin toiveikkaat; Dvořák oli lyhyen ajan sisällä menettänyt sekä äitinsä että vanhimman tyttärensä, ja tšekkiläisen musiikin isänä pidetty Bedřich Smetana teki kuolemaa mielisairaalassa. ”Sen täytyy ravistella maailmaa, ja jos Luoja suo, niin myös tapahtuu”, hän julisti ryhtyessään työhön.
Toinen osa on kuin haikea orkesterilaulu, jonka partituurisivun alaviitteeksi Dvořák kirjoittikin ”surullisista vuosista”.
On ilmeistä, että tilaus kannusti Dvořákia etsimään inspiraatiota muualta kuin böömiläisestä maaperästä. Ensiosassa kuuluvatkin hänen esikuvansa, Lontoota myöten valtavan suositun Johannes Brahmsin raskaat askeleet. Toinen osa on kuin haikea orkesterilaulu, jonka partituurisivun alaviitteeksi Dvořák kirjoittikin ”surullisista vuosista”. Harppaus kuudennen sinfonian rustiikista maireudesta ilmenee viimeistään kolmannessa osassa scherzo, jonka kiihkomielinen furiant-tanssi muistuttaa entisestä kansanmies-Dvořákista. Finaali päättyy suurenmoiseen duurisointuun, mutta eleen voitokkuus jää kuulijan henkilökohtaisen arvion varaan.
Teoksen kantaesitys Lontoon St. James Hallissa säveltäjän johdolla oli menestys, mutta jälkipolville seitsemäs on jäänyt Dvořákin suosituista sinfonioista etäisimmäksi. Ehkä teoksen täyteen ahdettu dramatiikka, synkkävireinen sointi d-mollissa, epävakaat tunnemyrskyt ja vähiin jäävä slaavilainen tanssillisuus erkanivat liian kauaksi siitä kevyen viihdyttävästä Dvořákista, johon yleisöä oli totutettu. Silti esimerkiksi arvostettu tutkija Sir Donald Tovey nosti sen samaan sarjaan Beethovenin ja Brahmsin sinfonioiden rinnalle ja Dvořákin elämäkerturi John Clapham piti sitä ”epäilemättä hänen parhaimpanaan”.
Jaani Länsiö
