Nikolaj Szeps-Znajder
Tanskalais-israelilainen Nikolaj Szeps-Znaider (s. 1975) on jo vuosikymmeniä kuulunut maailman nimekkäimpien viulistien joukkoon, ja hän on noussut myös tärkeimpien orkesterien vakituiseksi nimeksi niin kiinnitettynä kuin vierailevana kapellimestarina. Viulistina Szeps-Znaiderin ura alkoi Odensen Carl Nielsen -kilpailun voitolla 1992 vain 16-vuotiaana. Kolme vuotta myöhemmin hän saavutti kolmannen sijan Helsingin Jean Sibelius -kilpailussa, ja vuonna 1997 tuli ykkössija Brysselin Kuningatar Elisabeth -kilpailussa. Siitä lähtien Szeps-Znaider on esiintynyt noin sadan konsertin vuosivauhdilla kaikissa maailman parhaissa orkestereissa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina hän soitti viimeksi tammikuussa 2016 Beethovenin viulukonserton.
Kapellimestarina Szeps-Znaiderin ura on ollut jatkuvassa noususuhdanteessa yli 15 vuoden ajan. Uransa alkuvaiheissa hän sai henkilökohtaista ohjausta esimerkiksi Sir Colin Davisiltä ja Daniel Barenboimilta. ”Halusin kapellimestariksi nuoresta pitäen”, Szeps-Znaider on sanonut. ”Rakastuin sinfonia- ja oopperaohjelmistoon ja tunsin, että sitä minun tulisi tehdä viulunsoiton ohella.”
Viime vuosina hän on vieraillut esimerkiksi Chicagon ja Detroitin sinfoniaorkestereissa sekä Clevelandin orkesterissa, Dresdenin Semperoperissa ja Hampurin oopperassa. Vuodesta 2020 hän on toiminut Lyonin kansallisorkesterin musiikillisena johtajana ja vuodesta 2010 alkaen Mariinski-teatterin orkesterin päävieralijana. Tätä ennen hän johti päävierailijana Ruotsalaista kamariorkesteria.
Tämäniltaisen konsertin suurteos, Bedřich Smetanan Má vlast – Isänmaani, kuuluu Szeps-Znajderin bravuureihin, jota hän on johtanut mm. Lontoon ja St. Louisin sinfoniaorkestereissa sekä Oslon filharmonikoissa. Konsertoimisen ohella Szeps-Znaider toimii Carl Nielsen -viulukilpailun presidenttinä sekä Lontoon Royal Academy of Musicin vierailevana professorina.
Saleem Ashkar
Israelissa syntynyt Saleem Ashkar on tehnyt pitkän matkan Nasaretista ei-musikaalisen perheen pojasta pianon tähdistöön. Hän on esiintynyt solistina mm. Wienin filharmonikoiden, Berliinin Konzerthausorchesterin, Lontoon ja Detroitin sinfoniaorkestereiden, Amsterdamin Concertgebouw’n ja NDR:n filharmonikoiden konserteissa. Tänään hän debytoi Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Suomessa Ashkar on esiintynyt aiemmin Tšaikovskin pianokonserton solistina Tampereella vuonna 2015 kapellimestarinaan Nikolaj Szeps-Znaider.
Lapsena Ashkar altistui lähinnä arabialaiselle musiikille, jota hänen vanhempansa kuuntelivat. Kun Ashkar oli kuusivuotias, hänen isänsä vaihtoi vanhan autonsa pianoon. Vaikkei poika ymmärtänyt soittimesta mitään, hän tunsi selittämätöntä vetoa koskettimiin. Pianonsoiton alkeet hän oppi Libanonissa asuneelta sukulaiseltaan, joka näki Ashkarin lahjakkuuden ja vannotti tämän vanhemmat etsimään pojalle opettajan – niinpä he hakeutuivat Tel Aviviin maailman kuuluisimpiin lukeutuvalle pianopedagogille Arie Vardille. Tämän oppilaisiin ovat kuuluneet mm. Yefim Bronfman, Yeol Eum Son, Boris Giltburg ja Yundi Li.
”Jälkikäteen ajateltuna mahtavat vanhempani tekivät raskaan päätöksen”, Ashkar on sanonut. ”He antoivat minun ylittää kulttuuriset raja-aidat saadakseni opiskella musiikkia. Se oli varmasti vaikeaa, mutta ei ollut helppoa olla toinen kahdesta arabilapsesta juutalaisessa sisäoppilaitoksessakaan.”
Ashkar oli vain 14-vuotias, kun hän muutti Hannoveriin jatkaakseen Vardin opissa, ja vain 17-vuotias, kun Zubin Mehta kutsui hänet Israelin filharmonikoiden solistiksi. Carnegie Hallissa hän debytoi 22-vuotiaana Daniel Barenboimin johdolla. Konsertoimisen ohella Ashkar on mukana tarjoamassa mahdollisuuksia nuorille muusikoille. Hän on perustanut Berliiniin vähävaraisten nuorten Al-Farabi -akatemian sekä Nasaretissa toimivan, ahkerasti maailmalla kiertävän Galilean kamariorkesterin, johon arabi- ja israelilaistaustaiset muusikot kerääntyvät yhteisen tavoitteen puolesta.
Jaani Länsiö
Pjotr Tšaikovski: Pianokonsertto nro 1
Kun Pjotr Tšaikovski (1840–1893) oli jo saavuttanut kuuluisuutta säveltäjämestarina, hän muisteli pianokonserttonsa syntyä kirjeessä mesenaatilleen Nadežda von Meckille: Oli helmikuu 1875, ja Tšaikovski julisti kohmeisesti edenneen teoksen vihdoin valmiiksi. Työvoitosta ylpeänä ja palautteen toivossa hän halusi soittaa sen yksityisesti pianisti Nikolai Rubinsteinille, jolle hän oli teoksen myös omistanut.
Esityksestä tuli piinallinen; ei vähiten siksi, että Tšaikovski ei ollut kummoinen pianisti. Sillä välin kun hän seikkaili taitojensa rajoilla konserton juoksutuksissa, Rubinstein nuokkui happamana tuolillaan ilmeenkään värähtämättä. Kun soitto vihdoin vaimeni, koetti kiusallisen totuuden hetki. Kollegan ja esikuvan ominaisuudessa Rubinstein arvioi konserton tekeleeksi, jota ei kannattanut edes korjata. Ensin Tšaikovski musertui, sitten suuttui. Hän teki pyhän lupauksen, ettei koskaan muuttaisi partituurista muuta kuin omistuskirjoituksen. Rubinstein jäi ilman teosta, ja kantaesityksen Bostonissa soitti Hans von Bülow. Teoksesta tuli heti valtaisa menestys.
Tarina maailman kuuluisimman konserton synnystä on liioiteltu. Jos Rubinstein teosta haukkuikin, moitteet liittyivät todennäköisesti ilmiselviin plagiaatteihin hänen veljensä Antonin sekä Franz Lisztin konsertoista. Ja tuskinpa Rubinstein olisi johtanut teoksen Moskovan-ensiesitystä jo joulukuussa 1875, jos piti sitä kelvottomana. Tšaikovskin sisukas päätös olla muuttamatta teosta ei sekään pitänyt. Hän korjasi konserttoa lopulta useasti, viimeisen kerran vuonna 1888 pianisti Aleksandr Silotin avulla.
Teos alkaa 120 tahdin mittaisella johdannolla, jonka aikana kuullaan konserton tärkeimmät teemat ja pianistin ensimmäinen soolokadenssi. Ensiosan aikana pianolle lankeaa runsaasti sooloja, jotka toimivat siltoina jaksojen välillä sekä varsinainen, mittava soolokadenssi. Toinen osa Andantino Semplice avautuu viattomana unelmointina, kunnes scherzomainen prestissimo heittää tunnelman toiseen äärilaitaan. Finaali on vauhdikas rondo, joka perustuu ukrainalaiseen kansanlauluun ja käyttää kaikkia pianistisia tehokeinoja sormivoimia säästämättä.
Bedřich Smetana: Má vlast – Isänmaani
Tšekkiläistä musiikkia ei olisi Litomyšlin kaupungissa syntynyttä Bedřich Smetanaa (1824–1884). Hän niitti mainetta muusikkona jo viisivuotiaasta lähtien, ja aikuisena hän perusti musiikkikoulun Prahaan. Lyhyen aikaa Smetana johti orkesteria Göteborgissa, mutta palattuaan vuonna 1863 kotimaahansa hän otti paikkansa Prahan Kansallisteatterin orkesterinjohtajana. Smetana sairastui syfilikseen 1870-luvun alussa; ensin meni kuulo, sitten mielenterveys, ja viimeiset aikansa hän vietti mielisairaalassa.
Smetanan arvostus säveltäjänä heräsi hitaasti, mutta 1800-luvun kansallisromanttiset tunnekuohut kasvattivat sen lopulta mittaamattoman suureksi. Hän oli poliittisesti valveutunut ja hänen sisällään virtasi isänmaallinen veri. Hän oli mukana kamppailemassa vuonna 1848 Böömin pyrkiessä irtautumaan Itävallan keisarikunnasta, ja sävelsi ensimmäiset kansallishenkiset teoksensa Vapauden laulu, Kansalliskaartin marssi ja Prahan opiskelijaleegion marssi. Uhmakkuus vaihtui vanhemmiten kansallisylpeyteen, jolla hän ansaitsi lopulta maineen tšekkiläisen musiikin isänä – siitä huolimatta, että Antonín Dvořák on kuuluisampi. Kriitikko Harold Schonbergin sanoin: ”Smetana perusti tšekkiläisen musiikin, mutta Antonín Dvořák teki siitä tunnetun.”
Smetanan pääteos on kuudesta erillisestä sinfonisesta runosta koottu sarja Má vlast (Isänmaani, 1872–1879), joka valmistui säveltäjän jo kuurouduttua. Má vlast on malliesimerkki kansallisromanttisesta tyylisuunnasta, jossa musiikki kirjaimellisesti romantisoi – värittää, liioittelee ja fantasioi – kansallisia ylpeydenaiheita. Kukin Má vlastin kappaleista herättää henkiin kansakunnan historiaa, hetkiä ja maisemia sävellyksen keinoin. Tänään kuullaan sarjan neljä ensimmäistä teosta.
Avauskappale Vyšehrad kuvaa Vltavan rannalla, lähellä Prahan keskustaa kohoavaa, alunperin 900-luvulla rakennettua linnaa ja sen aluetta. Samaan paikkaan sijoittuu myös Smetanan ooppera Libuše, jota hän sävelsi samoihin aikoihin. Vyšehrad-teoksessa on kolme pääjaksoa. Ensimmäinen on luonteeltaan myyttinen ja antiikkinen, toinen kiihkeä ja väkivaltainen, kolmas täynnä kaihoa. ”Bardit aloittavat harppuineen,” Smetana on kirjoittanut, ”ja yksi heistä laulaa Vyšehradin kertomuksen: se on tarina kunnian ja loiston ajoista, sitten suurista taisteluista ja turnajaisista, ja lopulta sen luhistumisesta raunioiksi. Sävellys päättyy surumieliseen tunnelmaan.”
Toinen kappale Vltava – tai saksalaisittain Moldau – ylistää maan halki virtaavaa jokea. ”Sävellys kuvaa joen kulkua siitä kohdasta kun kaksi puroa – kylmä ja lämmin – yhdistyvät samaksi virraksi”, Smetana on kertonut. ”Se kulkee metsien ja nummien halki maaseudulle, jossa on käynnissä iloiset juhlat. Vesilähteet tanssivat kuunvalossa, kallioissa näkyy raunioiden ääriviivoja, jotka kohoavat ylpeinä kohti taivasta. Joki virtaa Pyhän Johanneksen kosken halki levänä virtana läpi Prahan, ohi Vyšehradin kadotakseen majesteetillisesti kaukaisuuteen, jossa se liittyy Elbeen.” Vltava on Smetanan tunnetuin teos, ja se nauttii samanlaista asemaa kansallissävellyksenä kuin Finlandia Suomessa. Sen päämelodia on peräisin italiaisesta renessanssisävelmästä La Mantovana, johon perustuvat myös Israelin kansallislaulu Hatikvah ja monet perinnesävelmät.
Kolmas teos Šárka kertoo 700-luvulla syntyneen legendan Neitojen sodasta: Soturitar Šárka on kahlinnut itsensä puuhun syötiksi, jotta ritari Ctirad rientäisi pelastamaan hänet. Pahaa-aavistamaton mies rakastuu Šárkaan, joka juottaa Ctiradille ja hänen joukoilleen myrkytettyä simaa. Tainnutettuaan miehet Šárka kutsuu naisjoukkonsa murhaamaan puolustuskyvyttömän joukon. Teos on sarjan taidokkaimpia ja väkevimpiä niin orkestroinniltaan kuin kerronnallisuudeltaan; jousten ja puhaltimien dialogissa on viettelevää rakkautta, joka hiipuu samaa tahtia miesten vaipuessa tokkuraan. Sooloklarinetti soi huumavan juoman tavoin, käyrätorvi kutsuu naiset tositoimiin. Loppujakson veriteko kohottaa ihokarvat intensiteetillään.
Jos Vyšehrad ja Šárka olivat legendaarisia, neljäs osa Böömin kedoilta ja lehdoista kertoo Vltavan tavoin Tšekinmaan luonnosta. Virran sijasta pääosassa on maalaistyttö. Hän vaeltaa pitkin böömiläisiä seutuja ja metsiköitä. Keskipäivän aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kaukaisuudesta kuuluu tanssia ja laulua, villien sadonkorjuujuhlien kavalkadi, ja puissa linnut visertävät ihanasti. Sävellysteknisenä taidonnäytteenä teoksen keskellä kuullaan fuuga. Smetana aikoi alunperin päättää sarjan tähän, mutta lisäsi myöhemmin kaksi osaa, kaupunkikuvaus Táborin ja sotalegendaan perustuvan Blaníkin.
Jaani Länsiö
