Camilla Nylund, yksi menestyneimmistä oopperalaulajistamme, kuuluu myös kansainvälisen sopraanotaivaan kirkkaimpaan tähtikuvioon. Täyteläinen myöhäisromantiikan hehku täyttää konserttisalin, kun Nylund, Mälkki ja HKO kohtaavat Richard Straussin sävelten parissa. Säveltäjän nuorukaisena kirjoittama Kuolema ja kirkastus sekä viisikymmentä vuotta myöhemmin säveltämät Neljä viimeistä laulua katselevat kuolemaa tyynesti, päättyvää elämää kuoleman ehjäksi tekemänä.
Sampo Haapamäen asteikossa on jo kauan ollut 24 säveltä. Neljäsosasävelaskelia kuullaan myös kantaesityksensä saavassa Helsinki-variaatiot -tilausteoksessa, jonka lähtökohtana on muuan sointu Aarre Merikannon 1920-luvulla säveltämässä konsertossa.
Susanna Mälkki
Susanna Mälkki on sukupolvensa arvostetuimpia kapellimestareita maailmassa. Hän on Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari vuodesta 2016 ja Los Angelesin Filharmonikkojen päävierailija vuodesta 2017, ja työskentelee näiden lisäksi jatkuvasti maailman huippuorkestereiden kanssa, josta mainittakoon esimerkiksi Berliinin filharmonikot, Münchenin filharmonikot, Baijerin radion sinfoniaorkesteri, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, Lontoon sinfoniaorkesteri LSO, New Yorkin filharmonikot ja kaikki muutkin USA:n nk. ”Big 5” -orkesterit. Oopperan alalla kiinnitykset ovat säännöllisesti maailman merkittävimmissä oopperataloissa, kuten Milanon La Scala, New Yorkin Metropolitan -ooppera, Wienin valtionooppera ja Pariisin ooppera. Vuosina 2006-2013 Mälkki toimi Pierre Boulezin kutsusta Ensemble intercontemporainin taiteellisena johtajana Pariisissa ja on johtanut useita aikamme tärkeimpien säveltäjien teosten maailmankantaesityksiä.
Susanna Mälkki aloitti muusikonuransa sellistinä voittaen Turun sellokilpailut 1994 ja toimi kolme vuotta Göteborgin sinfoniaorkesterin vuorottelevana soolosellistinä. Hänet on palkittu mm. Pro Finlandialla sekä Ranskan Légion d’honneur -kunniamerkillä.
www.susannamalkki.com
Camilla Nylund
Sopraano Camilla Nylund kuuluu maamme menestyneimpiin oopperalaulajiin. Pelkästään kuluneen vuoden aikana hän on laulanut Richard Wagnerin Tannhäuseria ja Lohengrinia Berliinin saksalaisessa oopperassa ja Erich Wolfgang Korngoldin Kuollutta kaupunkia Dresdenin Semperoperissa, ja vuosien aikana hän on valloittanut kirjaimellisesti kaikki tärkeimmät näyttämöt. Pitkästä urastaan Wienin Valtionoopperassa Nylundille on myönnetty Itävallan Kammersängerin-arvonimi. Myös Dresdenin Semperoper on antanut Nylundille Saksin osavaltion Kammersängerin-tittelin.
Lapsena Nylund soitti huilua ja pianoa. Kun hän alkoi 14-vuotiaana laulaa, hän otti sen asiakseen alusta pitäen: jo vuoden sisällä hän matkusti kursseille Roomaan ja Wieniin, ja hän suoritti lauluopintonsa myöhemmin Salzburgin Mozarteumiissa. Vuonna 1995 hänet kiinnitettiin Hannoverin oopperaan, ja seuraavana vuonna hän voitti Lappeenrannan laulukilpailut yhdessä Johanna Rusanen-Kartanon kanssa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina Nylund debytoi vuonna 1998, ja viimeksi hän on esiintynyt HKO:n solistina vuonna 2013 Frank Beermanin johdolla.
Richard Straussin musiikki on Nylundille erityisen läheistä. Vuonna 2004 hän teki lopullisen läpimurtonsa Salomena vuonna 2004 ja lauloi roolin myös 2014 Straussin juhlavuonna Dresdenissä. New Yorkin Metropolitanissa hän debytoi vuonna 2019 Ruusuritarin Marsalkattarena ja toisti roolin vastikään Berliinin valtionoopperassa.
Monumentaalinen Neljä viimeistä laulua kuuluu Nylundin pitkäaikaisiin bravuureihin. Hän on esittänyt ne esimerkiksi vuonna 2015 Gianandrea Nosedan johtaman Berliinin filharmonikoiden kanssa, ja viime marraskuussa hän lauloi ne kolmena iltana Milanon La Scalassa Christian Thielemannin johdolla. Sama toistuu huhti-toukokuun vaihteessa Wienin Musikvereinissa Wienin fliharmonikoiden konsertissa.
Jaani Länsiö
Sampo Haapamäki: Historia
Suomen musiikkielämä ei ollut valmiina, kun modernismi iskeytyi siihen 1920-luvun alussa. Nuoren kansakunnan itsetuntoa rakennettiin kansallisromantiikalla ja Jean Sibeliuksen jo universaaliksi ylevöityneellä musiikilla. Tähän törmäsivät nuoret säveltäjät Aarre Merikanto, Väinö Raitio ja Ernest Pingoud, joiden avantgarde tuotti kiitoksen sijaan lähinnä räntää ja rakeita. Etenkin Merikanto (1893–1958) oli uhmakas: hänen ainoassa kansainvälistä huomiota saaneessa teoksessaan, ns. Schott-konsertossa (1924) esiintynee ensimmäisen kerran suomalaisessa musiikissa 12-sävelsointu.
Sampo Haapamäki (s. 1979) on uunituoreella teoksellaan Historia (2022) Helsingin kaupunginorkesterin tilaamien Helsinki-variaatioiden viimeisin säveltäjä. Näiden variaatioiden lähtökohta on viittaus johonkin ennen vuotta 1945 kirjoitettuun suomalaiseen sävellykseen. Haapamäen katse on osunut tuohon Merikannon 12-sävelsointuun, jonka lisäksi Historiassa viitataan monien muidenkin eri säveltäjien teoksiin eräänlaisten ”lipsahdusten” myötä.
15-minuuttinen Historia koostuu seitsemästä Lapsuksesta, jotka liittyvät toisiinsa keskeytyksettä tai lyhyin tauoin. Säveltäjän mukaan kyse on parodisesta intertekstuaalisuudesta, jolla tavoitellaan eräänlaista itsereflektiota, historiaa tarkastellaan ”laatikon ulkopuolelta”, teoksina teoksessa. Historiassa viittaillaan jatkuvalla syötöllä yhteensä yli 80:een eri klassikkoteokseen. Aivan kuten Merikanto aikanaan vaihtoi 1920-luvun kynnyksellä tyyliään jyrkästi modernismiin, ja 30-luvulla siitä äkillisesti pois, tässäkin musiikin ”takki kääntyilee”, kun uudet lapsukset synnyttävät uudenlaisia kehitteleviä variaatioita. Hahmotamme historiaa aina oman aikamme kautta, ja näin myös Haapamäen Historia tarttuu aikakäsityksineen sekä tähän hetkeen että menneeseen.
Haapamäki on eturivin säveltäjistämme näkyvimpiä, vaikka hänen teosluettelonsa ei ole suuren suuri; huomioarvoa ovat kasvattaneet monet tärkeät palkinnot, joista viimeisin on Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto (2020). Haapamäen musiikki tunnetaan runsaista neljäsosasävelaskelistaan, sen perusta on oktaavin jakaminen 24:een sävelaskeleen 12:n sijaan. Niinpä kuulija voi nytkin pulahtaa mikroharmonioiden pyörteisiin.
Richard Strauss: Vier letzte Lieder, Kuolema ja kirkastus
Richard Straussin elämässä laulut olivat aina läsnä. Säveltäjä, joka kirjoitti periodiluonteisesti ensin kamarimusiikkia, sitten sinfonisia runoja ja lopuksi oopperoita, sävelsi lauluja kuusivuotiaasta kuolinvuoteelle. Strauss huipensi saksalaisen romantiikan yksinlaulutaiteen tavalla, josta ei ole osattu jatkaa enää eteenpäin. Hän opiskeli innokkaasti Schubertin ja Schumannin melodiikkaa ja opetteli Brahmsin kehotuksesta kahdeksantahtisten melodioiden kirjoittamista, mutta hänen omat melodiansa ovat aina näitä esikuvia pitkälinjaisempia.
Straussin suhde vaimoonsa, sopraano Pauline de Ahnaan oli laulujen kannalta ainutlaatuinen. Monet lauluista syntyivät henkilökohtaisista tunteista hymneiksi Paulinelle, jota aikalaiset myös pitivät niiden hienoimpana tulkkina. Sopraanoääni oli ylipäätään Straussille ihmisäänen ihanteellisin ilmaisukeino.
Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua, 1948) syntyi Straussin ollessa 84-vuotias ja oman kuolemansa kynnyksellä. Samanaikaisesti Eurooppa ja etenkin Sveitsiin siirtyneen Straussin vanha kotimaa Saksa olivat raunioina silmittömän sodankäynnin jäljiltä. Kuolema oli muutakin kuin yhden ihmisen paluu normaalitilaan: kokonainen kulttuuri oli menettänyt perustansa. Mihin tässä enää taidetta tarvittiin? Mikä oli ylipäätään sen oikeutus, olihan musiikkikin osa sitä kulttuuria, joka oli tehnyt joukkotuhon mahdolliseksi.
Strauss vastasi itselleen ainoalla mahdollisella tavalla säveltämällä kuin testamentikseen katkeransuloisen laulusarjan Hessen ja Eichendorffin runoihin. Kun nuorempi säveltäjäpolvi teki pesäeroa menneeseen maailmaan suuntaamalla avantgardeen, Strauss käänsi katseensa ajassa lähes 60 vuotta taaksepäin oman sinfonisen runonsa Kuolema ja kirkastus tunnelmaan.
Vier letzte Liederin osat ovat melodisesti yhtenäisiä ja orkestraatio lempeän kuulasta. Teoksen valoisa harmonisuus on ristiriidassa teksteistä heijastuvan alakulon kanssa. Hessen runoihin sävelletyt Frühling (Kevät), September (Syyskuu) ja Beim Schlafengehen (Nukkumaan mennessä) pitävät vielä yllä valoisaa tunnelmaa, mutta Eichendorffin tekstiin kirjoitettu Im Abendrot (Iltaruskossa) kysyy avoimesti ”Ist dies etwa der Tod?” (Tämäkö on kuolema?). Im Abendrotin loppuhuipennuksessa Strauss siteeraa aihetta orkesterirunostaan Kuolema ja kirkastus.
Vier letzte Lieder on kuolemansa hyväksyneen säveltäjän hellät jäähyväiset. Nuoren ihmisen maailmankuvaan oman kuoleman mahdollisuus ei kuitenkaan vielä sovi, eikä kuulukaan sopia. Richard Strauss kärsi parikymppisenä 1880-luvun puolivälissä vakavista hengitystieinfektioista. Aikana ennen antibiootteja nykyisin vähäpätöisiltäkin tuntuvat taudit saattoivat viedä hautaan, ja Strausskin päätyi välillä hyvin heikkoon kuntoon. Talven 1888–89 hän vietti suureksi osaksi sairausvuoteella, ja oli välillä kirjaimellisesti niin heikossa hapessa, ettei hänen kuolemansa olisi ollut yllätys.
Kaikeksi onneksi Strauss parani vähitellen taudistaan, mutta elämän ja kuoleman välinen paini vaati itseterapiaa: hän sävelsi itsensä ”ulos” kuolemanpelostaan hyväksymällä elämän rajallisuuden jo nuorena miehenä. Orkesteriruno Kuolema ja kirkastus valmistui loppuvuodesta 1889. Säveltäjä johti kantaesityksen Eisenachissa alkuvuodesta 1890.
Straussin viulistiystävä Alexander Ritter kirjoitti teoksen ”tapahtumia” kuvailevan runon, jonka Strauss liitti sittemmin partituuriin. Voi siis olettaa, että säveltäjä hyväksyi tuon tekstin teoksensa selitykseksi, joten kelvatkoon se meillekin. Neljään pääjaksoon jakautuva, keskeytyksettä soitettava teos alkaa hitaalla ja synkällä taitteella, jossa sairas taiteilija makaa vuoteellaan ja käy epätoivoista, synkkää kamppailua Kuoleman kanssa. Sairauden väsyttämänä hän vaipuu uneen, joka ei kuitenkaan tuo rauhaa, vaan paini kuolemaa vastaan alkaa uudelleen. Toinen taite onkin elämänhalun ja Kuoleman kylmän syleilyn välistä kiihkeää taistelua. Se kestää aikansa, jonka jälkeen sairas taiteilija näkee elämänsä tapahtumien kulun lapsuuden aamusta nuoruuden leikkeihin ja aikuisuuden intomieliseen tavoitteellisuuteen. Hänellä on yhä päämäärä, jonka hän haluaisi kiihkeästi vielä saavuttaa. Teoksen viimeinen pääjakso johtaa kuitenkin oivallukseen: taistelua kuolemaa vastaan ei voi voittaa. Majesteettinen kirkastumisen teema muodostaa teoksen huikaisevan loppukoraalin. Taiteilija hyväksyy kohtalonsa, ”kirkastuu”, ja saa sen kautta sielulleen rauhan.
Osmo Tapio Räihälä
