”Olen aina ollut kiinnostunut alitajunnan ja valvemaailman välisestä rajasta. Ehkäpä sen vuoksi minua kiehtovat äärimmäiset kontrastit.”
Bjarnasonin Processions on komea, suuriluinen pianokonsertto, joka astelee ylpeästi Rahmaninovin ja Prokofjevin konserttojen askelissa. Teos sai kantaesityksensä vuonna 2009 keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa Islannin pankkikriisin ollessa syvimmillään. Kansalaiset kokoontuivat sankoin, äänekkäin joukoin parlamenttitalon eteen osoittamaan mieltään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Tuo konsertti ja konsertto saivat erityisen sijan niin säveltäjän, esiintyjien kuin yleisönkin sydämessä.
Kansallisen kuohunnan keskellä sai kantaesityksensä myös konsertin päättävä teos, puolalaisen Witold Lutosławskin kolmas sinfonia. Säveltäjän työskennellessä sinfoniansa parissa hänen osallistumisensa Puolan julkiseen elämään oli estetty Solidaarisuus-liikkeen tukemisen ja sitä myötäilevien kannanottojen vuoksi. Lutosławski itse vastusti sävellystensä tulkitsemista niiden syntyolosuhteiden valossa, mutta hänen kolmannessa sinfoniassaan on runsaasti musiikillisia aineksia tukemaan tulkintoja protestisinfoniasta. Loistavat, tietään etsivät melodiat ja hauras koristeellisuus joutuvat ylivoimaisten sävelmassojen ja läpi koko sinfonian toistuvan hakkaavan sävelaiheen murskaamiksi, tukahduttamiksi ja vaientamiksi.
Daníel Bjarnason
Islantilainen Daníel Bjarnason (s. 1979) kuuluu Islannin uuden sukupolven säveltäjä-kapellimestareihin, jotka ovat nostaneet pienen maan musiikkielämän kansainvälisen kulttuurikentän keskelle. Suomessa Bjarnason tunnetaan parhaiten säveltäjänä, jonka teoksia ovat esittäneet jo monet maamme sinfoniaorkestereista. Maailmalla hänet tunnetaan myös kapellimestarina. Esimerkiksi Los Angelesin, Toronton ja Tokion sinfoniaorkestereita johtanut Bjarnason on nykyään Islannin sinfoniaorkesterin päävierailija, ja tuttu näky monissa Pohjoismaiden orkestereissa. Suomessa hän vieraili vuonna 2018 johtamassa Turun filharmonista orkesteria ja viime syksynä Radion sinfoniaorkesteria.
Kuten monet sukupolvensa orkesterinjohtajista, Bjarnason arvostaa enemmän yhteisöllisyyttä kuin yksilöllisyyttä. ”Kapellimestareista on edelleen vallalla kuvitelma – varmaan menneistä ajoista johtuen – diktaattoreina, jotka tietävät enemmän kuin muut”, hän on sanonut. ”Ajatus on vastenmielinen. On paljon kiinnostavampaa käydä dialogia muusikoiden kanssa ja luoda yhdessä.”
Bjarnason opiskeli Reykjavikissa pianonsoittoa, sävellystä ja orkesterin johtamista, jonka parissa hän jatkoi opintojaan Freiburgin musiikkikorkeakoulussa Saksassa. Hän on myös toiminut Islannin sinfoniaorkesterin, Eindhovenin Musiekgebouw’n ja Reykjavik Festivalin residenssitaiteilijana.
Juho Pohjonen
Juho Pohjonen (s. 1981) kuuluu Suomen kansainvälisesti aktiivisimpiin pianisteihin. Sibelius-Akatemian kasvattina hän opiskeli ensin nuorisokoulutuksessa Meri Louhoksen johdolla, ja maisteriksi hän valmistui Hui-Ying Liun luokalta. Menestykset mm. kansainvälisessä Maj Lind -kilpailussa 2002 ja Nyborgin pohjoismaisessa pianokilpailussa 2004 siivittivät Pohjosta kansainvälisille konserttilavoille.
Pohjonen on yksi harvoista suomalaismuusikoista, joiden esiintymiset niin kamarimuusikkona kuin solistina ovat painottuneet Yhdysvaltoihin. Hän on soittanut esimerkiksi Clevelandin ja Minnesotan orkestereiden, Los Angelesin filharmonikoiden ja San Francisco Symphonyn solistina sekä Mostly Mozart -festivaalilla New Yorkissa. Yksi Pohjosen viime vuosien bravuureista on Daníel Bjarnasonin pianokonsertto, jota hän on esittänyt Tapiola Sinfoniettan, Radion sinfoniaorkesterin ja Umeån Norrlannin oopperaorkesterin solistina.
Esiintymistensä ohella Pohjonen on ideoinut ja ohjelmoinut yhdessä veljensä Joonaksen kanssa uraauurtavan musiikkisovelluksen MyPianist. Sen avulla esimerkiksi viulistit ja sellistit voivat harjoitella konserttoja ja sonaatteja virtuaalisen, tempovalintoja reaaliaikaisesti tunnistavan pianistin säestyksellä.
Jaani Länsiö
Grażyna Bacewicz: Alkusoitto
Lódźissa syntynyt Grażyna Bacewicz (1909–1969) oli viulun ihmelapsi. Pikkutyttönä hän perusti kolmen sisaruksensa kanssa Bacewicz-kvartetin, ja jo ennen teini-ikää hän esiintyi paikallisen orkesterin solistina toistuvasti. Viuluopintojaan hän täydensi sävellystutkinnolla, ja onnistuneen sävellyskonsertin jälkeen vuonna 1932 Puolan entinen pääministeri ja tähtipianisti Ignaz Jan Paderewski myönsi Bacewiczille stipendin Pariisiin Nadia Boulangerin oppilaaksi. Heti seuraavana vuonna hän voitti Ranskassa nuorten sävellyskilpailun puhallinkvintetollaan.
Säveltävä nainen oli aikoinaan niin harvinainen, että Bacewicz joutui selittelemään ammatinvalintaansa läpi elämänsä, mutta jälkipolvet tietävät hänet rohkeana kokeilijana, joka sävellyksillään kirjoitti ensimmäisiä rivejä puolalaisen modernismin määritelmään. Vaikka Bacewicz on jäänyt myöhempien modernistien varjoon, hänen teoksensa ovat viime vuosina jälleen saaneet ansaitsemaansa tunnustusta. Hänen pääteoksenaan pidetään konserttoa jousiorkesterille (1948), mutta seitsemässä viulukonsertossaan hän nousee persoonallisimmilleen.
Orkesterialkusoitto (1943) on tyyliltään uusklassinen, joskin Bacewicz itse vierasti termin käyttöä. Teos valmistui natsien valtaamassa Puolassa ja kantaesitettiin pian sodan päätyttyä uuden musiikin festivaalilla Varsovassa. Kautta linjan loistokkaasti soiva alkusoitto noudattaa kehysmuotoa. Jousien ja vaskien dominoimaa, kiivasta alkujaksoa seuraa puupuhaltimien johtama Adagio, kunnes voitokas loppu palauttaa mieliin lähtöpisteen riemukkaine loppunousuineen. Teoksen syntyaika on kirvoittanut kiinnostavan teorian: väitetään, että Bacewicz tarkoitti rumpujen toistuvan rytmin – Beethovenin viidennestä sinfoniasta tuttu lyhyt-lyhyt-lyhyt-pitkä – piilotetuksi viestiksi, jolla hän morsettaisi V-kirjainta voiton merkiksi.
Daníel Bjarnason: Processions
Säveltäjä-kapellimestari Daníel Bjarnason (1979) on yhdessä Anna Þorvaldsdóttirin ja Hildur Guðnadóttirin kanssa nostanut Islannin tämän hetken kuumimmaksi nykymusiikkimaaksi. Bjarnasonin teokset ovat levinneet ympäri maailman, esimerkiksi Los Angelesin filharmonikoihin, Cincinnatin sinfoniaorkesteriin ja Tanskan kansallisoopperaan. Perinteiset kuulijakuntarajat eivät hänen kohdallaan päde. Bjarnasonin musiikissa kun on kaikkea: ripaus kokeellista konemusiikkia, häivähdys ankaraa modernismia, hyppysellinen eteeristä ambientia, pop-tyyliäkin löytää jos etsii.
Pianokonsertto Processions (2009) on Bjarnasonin soitetuimpia teoksia. Suomessakin sitä ovat jo esittäneet Radion sinfoniaorkesteri, Tapiola Sinfonietta, Turun filharmoninen orkesteri ja Jyväskylä Sinfonia. Bjarnason sävelsi Processionsin varta vasten islantilaispianisti Víkingur Ólafssonille, joka myös levytti sen Bedroom Community -merkille vuonna 2010 säveltäjän johtaessa Islannin sinfoniaorkesteria. Teokselle myönnettiin parhaan sävellyksen/säveltäjän palkinto vuoden 2010 Icelandic Music Awardsissa.
Kolmeosainen Processions alkaa shokkiefektillä In Medias Res, tapahtumien keskeltä. Paukkuja jää silti varastoon, ja äärilaitoihin hakeutuvan tunneskaalan intensiteetti vaihtelee aaltoliikkeen tavoin. Vaikka musiikki on omaleimaista bjarnasonia, sen pianistisesti kiitolliset purkaukset ovat läheistä sukua Sergei Rahmaninovin ja Sergei Prokofjevin konsertoille; suvantokohtien sävyissä on Maurice Ravelin jäänteitä. Tunnelataus huipentuu efekteihin upotettuun toiseen osaan Spindrift, eräänlaiseen valituslauluun. Päätösosa Red-handed on ritualistisesti jyskyttävä marssi.
Witold Lutosławski: Sinfonia nro 3
Toisen maailmansodan raunioista kasvaneen puolalaisen modernismiliikkeen suurista nimistä lienee Witold Lutosławski (1913–1994) kuuluisin. Tunnettuuteen hän nousi kansanmusiikkityylillä, mutta tästä voidaan syyttää myös stalinististisia ihanteita. Hänen ensimmäinen sinfoniansa oli (1947) tuomittu elitistiseksi, kansaa vieraannuttavaksi formalismiksi, ja hänen oli tyydyttävä tekemään poliittisesti korrektia käyttömusiikkia sosiaalisesta tilauksesta. Silti hän oppi yhdistämään ulkoa pakotetun tyylin ja sisäisen, persoonallisen ilmaisun kiehtovaksi symbioosiksi. Parhaita esimerkkejä ovat Orkesterikonsertto (1954) ja sarja Danse Preludes (1955).
Stalinin kuoltua vuonna 1953 Puolan kulttuuripolitiikka vapautui, ja saksalaiset, italialaiset ja itävaltalaiset sävellysinnovaatiot kantautuivat myös Lutosławskin korviin. Tyyli muuttui. Hän käytti ensimmäistä kertaa 12-säveltekniikkaa vuonna 1958 valmistuneessa Hautajaismusiikissa Béla Bartokin muistolle. Tämä oli myös ensimmäinen aleatoriikkaa sisältänyt teos, mistä tulikin Lutosławskin tavaramerkki etenkin kolmannen sinfonian (1973–1983) myötä.
Latinan sanasta ’alea’ (arpa) tuleva aleatoriikka tarkoittaa löyhästi käännettynä sattumamusiikkia. Aleatorisen musiikin esittäjä saa aiempaa enemmän vapauksia, sillä musiikki ei välttämättä perustu säveltäjän määrittelemiin tahtiviivoihin, tempomerkintöihin tai edes säveltasoihin. Kolmannessa sinfoniassa Lutoslawski antaa esittäjien soittaa omia osuuksiaan omaan tahtiinsa, kunnes kapellimestari antaa merkin tai soittajat kuulevat vieruskaverin jo siirtyneen eteenpäin. Aleatoristen teosten esitykset poikkeavat toisistaan jonkin verran enemmän kuin perinteisten teosten, mutta kaoottiselta tuntuvista lähtökohdista huolimatta erot ovat yllättävän pienet.
Lutosławski vieroksui perinteistä sinfonian muotoa. Hän piti sitä etupainotteisena: kiinnostavin osuus jää aina ensimmäiseen osaan, loppu on sille vain jatketta, hän ajatteli. Kolmas sinfonia oli kannanotto tätä muotoa vastaan – hän jättää parhaat palat jälkipuoliskolle – mutta teoksesta tuli myös eräänlainen protestiteos puolalaisen solidaarisuusliikkeen hengessä. Pinnan alta pilkottavat silti sinfoniamusiikin juuret: historian painolasti pulpahtaa pintaan esiin takomalla kuuluvasti, sitkeästi ja alusta loppuun saakka Beethovenin viidennen sinfonian alkumotiivia.
Jaani Länsiö
