Schumann-sykli I

Robert Schumann: Sinfonia nro 4

Oli kyse maanisdepressiivisyydestä tai ei, Robert Schumannin (1810–1856) teokset syntyivät puuskittain ja yleensä yksi lajityyppi kerrallaan. Säveltäjäuransa ensimmäiset kymmenen vuotta, 1830-luvun, hän pyhitti yksinomaan pianolle. Saatuaan vihdoin luvan mennä naimisiin Clara Wieckin kanssa hän tuotti lemmenhuumassaan noin 140 laulua vuonna 1840. Vuosi 1841 oli sinfonian vuosi, jonka aikana Schumann kokeili ensimmäistä kertaa suuria muotoja orkesterilla. Onnistuneen Kevätsinfonian imussa syntyi Alkusoitto, scherzo ja finaali op. 52 sekä täysin uusia uria avannut Sinfoninen fantasia. Valitettavasti esitys floppasi täysin. Pettynyt Schumann uppoutui seuraavaksi kamarimusiikkiin.

Vaikka Sinfoninen fantasia sai kylmän vastaanoton, Schumann ei hylännyt teosta mielestään. Niinpä kun hän vuonna 1850 sai pestin Düsseldorfin kaupungin musiikillisena johtajana, hän näki tilaisuutensa koittaneen ja otti kerran jo kelvottomaksi julistetun partituurin esille. Seurasi kaksi viikkoa intensiivistä korjailua. Ennen kaikkea soitinnus joutui syyniin, sillä Schumannin legendaarisen kehnot kapellimestarintaidot eivät ilmeisesti sijaa fantasian valppautta vaativille sooloille ja herkälle sointitasapainolle. Uudistettu teos sai toisen kantaesityksensä vuonna 1853 sinfoniana nro 4 d-mollissa op. 120.

Suurista romantiikan ajan sinfonikoista Schumannin arvostus lienee vähäisintä. Soinnin paksuuteen ja mielikuvituksettoman soitinnukseen keskittyneet kriitikot ovat jättäneet huomiotta hänen persoonallisen ja aikoinaan ainutlaatuisen tavan laajentaa sinfonisia ulottuvuuksia. D-molli sinfoniassa Schumann käyttää muotoa, jossa jo dramaattisesti heräilevä johdanto vihjaa varsinaisen ensiosan teemoihin ja käytännössä istuttaa koko tulevan puolituntisen siemenet pieniin eleisiin tiivistettynä. Teosta kuunnellessa voi tuon tuosta havahtua tuttuuden tunteeseen.

Neljä osaa esitetään yhtä soittoa. Hidas johdanto taittuu puuskittain etenevään ensiosaan. Toinen osa Romanssi on kuin nostalginen tarina, jossa sooloviulun polveileva serenadi kaksinkertaistaa kaihomielisyyden. Scherzo alkaa vakavasti, mutta keskeytyy yllättävään muistoon romanssista. Schumannin poikamaisen kekseliäisyyden kruununa Finaali paljastuu koko edeltävän materiaalin loisteliaaksi uudelleensyntymäksi. 

Jaani Länsiö

Robert Schumann: Sinfonia 3 Es-duuri ”Reiniläinen” op. 97

Syksyllä 1850 Robert Schumann (1810-1856) muutti perheineen Düsseldorfiin, jossa hän oli ottanut vastaa viran kaupungin musiikillisena johtajana. Säveltäjä oli tuskin asettunut kaupunkiin, kun hän jo teki matkan Kölniin. Matkasta inspiroituneena Schumann sävelsi Es-duuri-sinfonian (1850). Teos sai kantaesityksensä Düsseldorfissa 6.2.1851 ja vastaanotto oli erittäin positiivinen. Kausi Düsseldorfissa ei kuitenkaan jatkunut yhtä menestyksekkäissä merkeissä. Schumannin työ kapellimestarina ja musiikillisena johtajana alkoi vähitellen saada osakseen rankkaa kritiikkiä ja hän alkoi kärsi alati pahenevasta masennuksesta. Helmikuussa vuonna 1854 hän yritti hukuttautua Reiniin. Schumann saatiin pelastettua, mutta vietiin oitis mielisairaalaan, jossa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin. 

Kronologisesti Es-duuri-sinfonia, joka sittemmin sai otsikon Reiniläinen, on Schumannin neljäs sinfonia. Sen nykyinen järjestysnumero johtuu siitä, että Schumann vuonna 1851 teki uuden version kymmenen vuotta aiemmin säveltämästä d-molli-sinfonistaan. Kun se julkaistiin, siitä, ei Reiniläisestä, tehtiin hänen viimeinen sinfoniansa. 

Reiniläinen yhdistää romanttista vapautta klassiseen muotokieleen: rytmit ja melodiat saavat kulkea omia teitään, mutta tekevät sen sangen tiukkojen rakenteiden puitteissa. Sinfoniassa on epätavallista kyllä viisi osaa. Schumanniin lienee vaikuttanut Beethovenin Pastoraalisinfonia jossa myös on viisi osaa. Lisäksi molemmat teokset heijastavat luonnon ja tiettyjen maisemien säveltäjässä herättämiä vaikutelmia.

Ensimmäinen osa (Lebhaft) on valoisa ja energinen. Toinen osa (Sehr mäßig) on saanut otsikon Scherzo, mutta on käytännössä rennosti keinuva ländler. Alun perin Schumann oli antanut osalle nimen Aamu Reinillä. Kolmas osa (Nicht schnell) on lyyrisen laulava. Neljäs osa (Feierlich) on vakava, juhlallinen välisoitto, jonka on inspiroinut säveltäjän Kölnin katedraalissa näkemä kulkue. Sinfonian finaali (Lebhaft) pursuaa elämäniloa. 

Christian Holmqvist