Aleksandra Melaniuk johtaa ohjelman, jossa sekä orkesteri että kapellimestari saavat näyttää virtuoosinkyntensä.
Puolalainen säveltäjä Witold Lutosławski sai tilauksen Varsovan filharmonikoilta vuonna 1950: ”Kirjoita jotain briljanttia, jolla orkesteri voi juhlistaa uudelleensyntymäänsä.” Konsertto orkesterille syntyi saksalaismiehityksen jälkeen hävityksestä toipumisen merkiksi.
Seitsemisenkymmentä vuotta aikaisemmin sävellystilauksen sai myös Antonín Dvořák. Hyvällä bisnesvainulla varustettu nuottikustantaja tilasi Dvořákilta musiikkia, jolla hän uskoi olevan menekkiä kotimusisointia harrastavien porvarisperheiden piirissä: meneviä kappaleita, joihin Dvořákin tuli ammentaa hittiaineksia lapsuudestaan Böömin maaseudulla. Nuoruuden kyläjuhlien tanssimusiikista tuli jymymenestys ja Dvořákin matkalippu maailmanmaineeseen.
Konsertin kesto noin tunti, ei väliaikaa.
Witold Lutosławski: Konsertto orkesterille
Witold Lutosławski (1913–1994) oli 1900-luvun tärkeimpiä ja tunnetuimpia säveltäjiä. Nuorena hän opiskeli muun muassa viulua ja pianoa sekä matematiikkaa. 1930-luvulla hän opiskeli sävellystä Witold Maliszewskin johdolla. Ensimmäiset merkittävät teoksensa Lutosławski sävelsi 1950-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen aikana hän kehitti aleatorisen sävellysmetodin. Siinä jokaiselle muusikolle annetaan oma katkelma, jota hän toistaa omassa tempossaan, kunnes kapellimestari osoittaa, että musiikissa siirrytään eteenpäin. Muusikon osuus on tarkasti nuotinnettua, mutta säveltäjän sallima rytminen vapaus takaa jokaisen esityksen olevan erilainen. Myöhemmin Lutosławski käytti rajattua aleatoriikkaa, ts. partituurissa on myös aivan perinteisesti nuotinnettuja jaksoja.
Lutosławski kiersi ympäri maailmaa johtaen omia teoksiaan. Hän johti musiikkiaan myös Suomessa.
Lutosławskin modernismi herätti suurta vastakaikua sekä yleisössä että arvostelijoissa. Hänelle myönnettiin useita suuria musiikkipalkintoja, mm. tanskalainen Sonning-palkinto ja yhdysvaltalainen Gravemeyer-palkinto. Vuonna 1973 hän sai Jenny ja Antti Wihurin rahaston Sibelius-palkinnon. Lutosławski kiersi ympäri maailmaa johtaen omia teoksiaan. Hän johti musiikkiaan myös Suomessa. Konsertto orkesterille oli hänen ohjelmassaan maaliskuussa 1993, kun hän johti Helsingin kaupunginorkesterin konsertin Finlandia-talossa.
Tunnettuja sävellyksiä ovat mm. sellokonsertto, pianokonsertto, jousiorkesterisävellys Musique funébre sekä neljä sinfoniaa. Kamariteoksista tärkein on jousikvartetto. Tuotantoon kuuluu myös vokaaliteoksia ja pianokappaleita.
Lutosławskin varhaisen kauden huipentuma ja päätepiste on Konsertto orkesterille. Teos syntyi Varsovan filharmonikkojen taiteellisen johtajan Witold Rowickin tilauksesta ja on hänelle omistettu. Lutosławski painiskeli partituurin kanssa neljä vuotta. Konsertto orkesterille valmistui vuonna 1954 ja sai kantaesityksensä Varsovassa saman vuoden marraskuussa. Teos aiheutti sensaation.
Orkesterikonsertossa Lutosławski on hyödyntänyt Masovian alueen kansanmusiikkia. Hän on kuitenkin käsittelyt kansanmusiikin melodioita ja rytmejä niin radikaalin etäännytetysti, ettei voi puhua kansallisromantiikasta tai sosiaalirealismista.
Tässä värikkäässä ja mielikuvituksellisessa mestariteoksessa on kolme osaa. Avausosa Intrada avaa raskaalla poljennolla. Vähitellen musiikkiin tulee yhä useammat keskenään risteilivät melodialinjat. Osa päättyy kuitenkin poishiipuvasti. Toinen osa on Capriccio notturno e arioso. Ääritaitteet ovat nopeita ja oikukkaita. Keskelle sijoittuu dramaattisempi musiikki. Orkesterikonserton viimeinen osa on Passacaglia, Toccata e Chorale. Hidasta Passacagliaa seuraa rytmikäs Toccata, jonka aikana musiikkiin ilmaantuu yhä mahtavammaksi kasvava koraaliaihe.
Christian Holmqvist
Antonín Dvořák: Slaavilaiset tanssit op. 46
Antonín Dvořák (1841–1904) sai vihdoin tunnustusta voitettuaan 1870-luvulla wieniläisen sävellyskilpailun lopulta peräti kolmasti. Tuomaristossa istui myös Johannes Brahms. Hän pani nuoremman kollegan kiinnostuneena merkille ja suositteli tšekkiläistulokasta kustantajalleen Fritz Simrockille. Tämä tutustui Dvořákin Moravialaisiin duettoihin (1875), näki niissä potentiaalia ja tilasi oitis jotain samankaltaista: viihdyttävää, helppoa ja kansanomaista, kuulijakunnasta riippumatta korkealle arvostettua musiikkia Brahmsin Unkarilaisten tanssien tyyliin.
Alunperin nelikätisesti pianolla soitettavat Kahdeksan slaavilaista tanssia op. 46 (1878) olivat ilmestyessään jättihitti.
Alunperin nelikätisesti pianolla soitettavat Kahdeksan slaavilaista tanssia op. 46 (1878) olivat ilmestyessään jättihitti. Simrock ja Dvořák olivat osuneet kultasuoneen juuri oikeaan aikaan. Euroopassa oli herännyt kasvava kiinnostus nationalismiin ja kansallisen musiikin erityispiirteisiin ja samalla amatöörimuusikoiden kohderyhmä oli paisunut yhtä mittaa nuottikustannusalan kanssa. Tämä ei Simrockille silti riittänyt. Myydäkseen teosta harrastajien lisäksi ammattilaisille Simrock tilasi viipymättä sovituksen myös isolle orkesterille. Teos levisi nopeasti kansainvälisiin konserttisaleihin, mistä rohkaistuneena Dvořák sävelsi myöhemmin toisenkin kahdeksan tanssin sarjan op. 72. Siitä tuli vähintään yhtä suosittu kuin ensimmäisestä.
Nimestään huolimatta Slaavilaiset tanssit op. 46 eivät ole varsinaisesti slaavilaisia, eikä niistä löydy ainuttakaan tuttua kansanmelodiaa sellaisenaan. Dvořákille tyypillisesti alkuperäiset sävelmät on häivytetty olemattomiin: jäljelle on jäänyt ainoastaan kansallinen hurmahenki ja paikallisten tanssien, kuten furiantin, polkan ja skočnán tunnistettavat rytmit. Tansseista seitsemän voi paikantaa varsinaisen Itä-Euroopan sijasta Dvořákin synnyinseuduille Böömiin, kun taas tanssi nro 2 ”Dumka” lienee serbialaista alkuperää.
Jaani Länsiö
