Iltojen viiletessä HKO kutsuu lämmittelemään slaavilaisen musiikin hehkuun. The New York Timesin sivuillakin virtuoosiksi todettu suomalais-hollantilainen sellisti Jonathan Roozeman viihtyy romanttisen musiikin parissa. Hänen käsissään sellokirjallisuuden tunnelmalliset pienet helmet kirkastavat hohdettaan.
Moskovan konservatorion tuore sävellyksen professori Pjotr Tšaikovski oli turhautunut keväällä 1866. Opettaminen söi liikaa aikaa säveltämiseltä, ja työn alla oli kunnianhimoinen hanke, ensimmäinen sinfonia. Kesälomallaan Tšaikovski liittyi perheensä seuraan datšalle Pietarin liepeille ja keskittyi säveltämiseen. Hän paini päivästä toiseen sinfoniansa kanssa, poltti liikaa ja sai lopulta hermoromahduksen. Mutta sinfoniasta tuli valloittava, täynnä vahvoja venäläisiä aineksia, hurmaavia melodioita ja vivahteikasta orkestraatiota. Tuskien täyttämästä luomisprosessista huolimatta Tšaikovski oli kiintynyt sinfoniseen ensimmäiseensä ja kutsui sitä lempeästi ”ihanaksi nuoruudensynnikseen”.
Michael Sanderling
Michael Sanderling (s. 1967) esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin kanssa ensimmäistä kertaa jo vuonna vuonna 1998, tosin sellosolistina isänsä Kurt Sanderlingin johdolla. Tuolloin hän oli siirtynyt Leipzigin Gewandhausin soolosellistin paikalta Berliinin radion sinfoniaorkesteriin ja esiintyi maailman huippuorkestereiden, kuten Los Angelesin filharmonikoiden, Bostonin sinfoniaorkesterin ja Pariisin orkesterin solistina. Legendaarisen isänsä lisäksi Michaelin velipuoli Thomas ja veljensä Stefan ovat menestyneitä kapellimestareita. Heidän äitinsä Barbara oli Berliinin filharmonikoiden kontrabasisti.
Sanderling eteni huippuorkestereiden vakiovieraasta niiden pääkapellimestariksi nopeasti. Kammerakademie Potsdamia hän johti vuodesta 2006 vuoteen 2010, Dresdenin filharmonikoiden pääkapellimestarina hän toimi 2011–2019 ja tänä syksynä hän aloitti kautensa Luzernin Sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Sanderling jakaa kokemustaan ja oppiaan myös työskentelemällä nuorten muusikoiden parissa, kuten johtamalla Saksan nuoriso-orkesteria ja Young Philharmonic Orchestra Jerusalem Weimaria. Hän myös opettaa Frankfurtin musiikin ja esittävien taiteiden yliopistossa.
Jonathan Roozeman
”Kenties minusta tulee vaikka katusoittaja tai suuri solisti… tai jotain siltä väliltä”, Jonathan Roozeman (s.1997) ennakoi yli kymmenen vuotta sitten Amfion.fi-sivuston haastattelussa. Solisti hänestä tuli. Lahjakkaalla 12-vuotiaalla oli kyllä kaikki edellytykset korkean tason muusikoksi, olivathan hänen vanhempansa näyttäneet mallia; äiti Tapiola Sinfoniettan viulistina ja isä arvostettuna pianistina ja pedagogina. Myös Roozemanin sisko ja veli ovat ammattimuusikoita, ja yhdessä he muodostavat Trio Roozemanin.
Roozeman lunasti lupaukset nopeasti. Alankomaiden sellokilpailun kakkossija vuonna 2012 ja finaalipaikat Porton Prémio Suggia -kilpailussa 2013 sekä Naumburg- ja Tšaikovski-kilpailuissa 2015 riittivät vakuuttamaan agentit – kilpauransa Roozeman lopetti samassa iässä, kun moni hänen kollegoistaan vasta valmistautuu siihen. Nyttemmin Roozeman on esiintynyt mm. Valeri Gergievin johdolla Mariinskin orkesterissa, Esa-Pekka Salosen johdolla New Yorkissa, Santtu-Matias Rouvalin johdolla Tampere filharmoniassa ja Dalia Stasevskan johdolla BBC Symphonyssa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina hän soitti viimeksi helmikuussa 2019 Samuel Barberin konserton Osmo Vänskän johdolla.
Jaani Länsiö
Antonín Dvořák: Karnevaali, alkusoitto op. 92
Antonín Dvořákin (1841–1904) sävelkieli, yhdistelmä böömiläistä kansanmusiikkia ja keskieuroopalaista klassismia, teki hänestä kansainvälisen ilmiön. Suosion selittää luultavasti myös musiikin usein raikas ja valoisa pohjavire. Dvořák kykeni toki kirjoittamaan myös synkkää musiikkia. On silti luonteenomaista, että hän dramaattisen seitsemännen sinfoniansa yhteydessä totesi: ”Sävellystyön aikana olen ollut iloinen ja hyvillä mielin!” Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Dvořák olisi säveltäjänä naiivi. Hän ei ehkä ollut suuri ajattelija, mutta hän oli sofistikoitunut ja ammattitaidoltaan korkeatasoinen taiteilija.
1890-luvun alussa Dvořák sävelsi kolme alkusoittoa orkesterille. Alunperin ne piti julkaista samalla opusnumerolla, otsikolla Luonto, elämä ja rakkaus. Kaikki kolme alkusoittoa – Luonnon helmassa, Karnevaali ja Othello – saivat kantaesityksensä samassa konsertissa Prahassa huhtikuussa 1892 säveltäjän itsensä johdolla. Dvořák luopui myöhemmin ideasta julkaista alkusoitot yhdessä. Ne saivat omat opusnumeronsa, jotta ne voisi esittää itsenäisinä orkesterikappaleina.
Karnevaali (op. 92) valmistui vuonna 1891. Teoksella oli alunperin otsikko Elämä (Karnevaali). Tämän perusteella musiikki ei kuvaa ainoastaan railakasta karnevaalihumua, vaan myös säveltäjän näkemystä maailmasta värikkäiden ja positiivisten sattumusten sarjana. Onpa musiikissa myös romantiikkaa, sillä Dvořák kertoi erään melodisen jakson kuvaavan rakastavaisia, jotka poistuvat väkijoukosta voidakseen viettää aikaa yhdessä. Alkusoitto-trilogian osista Karnevaali on suosituin, eikä syyttä. Tämä on virtuoosisesti kirjoitettua, viihdyttävää orkesterimusiikkia.
Aleksandr Glazunov: Kaksi kappaletta sellolle ja orkesterille op. 20
Aleksandr Glazunov (1865–1936) oli musiikillinen ihmelapsi, joka jo 16-vuotiaana sävelsi sinfonian. Teos teki suuren vaikutuksen mm. Nikolai Rimski-Korsakoviin, ja nuottikustantaja Mitrofan Beljajev teki oitis sopimuksen Glazunovin kanssa.
Glazunov teki elämäntyönsä Pietarin konservatorion professorina, myöhemmin rehtorina. Hänen kuuluisin oppilaansa oli Dmitri Šostakovitš. Glazunov työskenteli myös kapellimestarina, tosin vaihtelevin tuloksin. Tarinan mukaan hän tuhosi Rahmaninovin ensimmäisen sinfonian kantaesityksen vuonna 1897, koska johti esityksen humalassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen Glazunov muutti Pariisiin.
Glazunovin musiikki on yhdistelmä kansallisromantiikkaa, perinnetietoista klassismia ja värikästä soitinnusta. Hänen tuontantonsa oli aikanaan kansainvälisesti hyvinkin tunnettua ja arvostettua. Glazunovin kuollessa vuonna 1936 hänen sävelkielensä oli kuitenkin jo jonkin aikaa ollut poissa muodista. Suurin osa hänen valtavasta tuotannostaan – orkesterikappaleita, baletteja, kamarimusiikkia, pianoteoksia ja lauluja – vaipui tämän jälkeen unohduksiin. Ohjelmistoissa häntä edustavat nykyään esimerkiksi baletti Raimonda (1898) ja viulukonsertto (1904). Usein esitetään myös jokin hänen miniatyyreistaan, joista illan kaksi kappaletta sellolle ja orkesterille ovat tyypillisiä esimerkkejä. Melodia (1887) ja Espanjalainen serenadi (1888) julkaistiin samalla opusnumerolla, 20. Kappaleet on omistettu sellisti Aleksandr Veržbilovitšille. Melodiaa leimaa hieno, romanttinen alakulo. Tanssillisen Serenadin on ajateltu heijastavan Glazunovin vierailua Espanjassa vuonna 1884.
Antonín Dvořák: Waldesruhe op. 68 ja Rondo g-molli op. 94
Antonín Dvořákin (1841–1904) tuttavapiirin lukeutui useita taitavia tšekkiläisiä muusikoita. Eräs heistä oli sellisti Hanuš Wihan. Wihan työskenteli mm. Münchenin hovin orkesterissa. Siellä hän tutustui nuoreen Richard Straussiin, joka sävelsi hänelle sonaatin. Richard Wagnerin kutsusta Wihan soitti Bayreuthin festivaalin orkesterissa. Vuonna 1891 Wihan perusti Böömiläisen jousikvartetin (myöh. Tšekkiläisen jousikvartetin), jonka ohjelmistoon kuuluivat myös useat Dvořákin kvartetoista. Säveltäjä kirjoitti ja omisti Wihanille kolme teosta, joista viimeinen ja suurin on sellokonsertto h-molli (1894). Ennen sitä sellistille oli syntynyt kaksi pienimuotoisempaa sävellystä: Waldesruhe (op. 68, 1891) ja Rondo g-molli (op. 94, 1892).
Waldesruhe (Metsän rauhaa) on alunperin pianolle sävelletty nelikätinen kappale, joka oli julkaistu kokoelmassa Ze Šumavy (Böömin metsistä). Ennen kuin Dvořák alkuvuodesta 1892 matkusti Yhdysvaltoihin ottaakseen vastaan viran New Yorkin konservatorion johtajana hän järjesti konserttikiertueen, jossa esiintyi yhdessä Wihanin ja viulisti Ferdinand Lachnerin kanssa. Ohjelmassa oli mm. Waldesruhe -kappaleen uusi sovitus sellolle ja pianolle. Siitä tuli niin suuri menestys, että säveltäjä seuraavana vuonna teki version sellolle ja orkesterille. Vuoden 1892 konserttikiertueen aikana sai kantaesityksensä myös Rondo g-molli. Myös tästä kappaleesta syntyi myöhemmin versio sellolle ja orkesterille. Nämä melodiset sävellykset tuovat mieleen Dvořákin kollegan ja ystävän, Johannes Brahmsin huomautuksen: ”Hänellä on enemmän ideoita kuin meillä muilla yhteensä. Kuka tahansa voisi koota hyvän pääteeman kaikista niistä aiheista, joita hän ei viitsi käyttää.”
Pjotr Tšaikovski: Sinfonia no 1 g-molli op. 13 ”Talviunelmia”
Pjotr Tšaikovskille (1840–1893) säveltäminen ei koskaan ollut kovin helppoa. Häntä vaivasi voimakas itsekritiikki ja valtava epävarmuus musiikkinsa laadun suhteen. Ensimmäisen sinfonian kirjoittaminen oli silti jopa hänen mittapuullaan harvinaisen uuvuttava prosessi. Sävellystyö alkoi keväällä 1866, pian sen jälkeen kun Tšaikovski oli saanut viran Moskovan konservatorion professorina. Tšaikovski sävelsi liikaa, ylirasittui ja joutui hermoromahduksen partaalle. Teos jäi kesken. Kesällä säveltäjä palasi sinfonian kimppuun. Hän ajoi uudestaan itsensä sen verran huonoon henkiseen kuntoon, että teos jäi jälleen kesken. Partituuri valmistui vasta loppuvuodesta. Kun Tšaikovski näytti sen entisille opettajilleen, Anton Rubinsteinille ja Nikolai Zaremballe, vastaanotto oli murskaava. Tšaikovski teki sinfoniasta uuden version, mutta siitä ei aluksi suostuttu esittämään konsertissa kuin osat kaksi ja kolme. Koko sinfonia sai kantaesityksensä Moskovassa helmikuussa 1868. Vastaanotto oli myönteinen. Tšaikovski teki silti vuonna 1874 teoksesta vielä yhden uuden version.
Kaikista sinfoniaan liittyvistä hankaluuksista huolimatta Tšaikovski arvosti sitä. Vielä pari vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti eräälle ystävälle: ”Kaikista heikkouksistaan huolimatta se on minulle rakas teos. Se on ihana nuoruuden synti”.
Tšaikovski antoi teokselle otsikon Talviunelmia. Kahdella ensimmäisellä osalla on otsikko (Haaveita talvisesta matkasta ja Alakulon ja sumun maa), kahdella viimeisellä taas ei. Ikään kuin Tšaikovski kesken kaiken olisi päättänyt hylätä jonkin tietyn ohjelmallisen idean. Musiikki itsessään ei tarkempaa esittelyä kaipaa. Sinfonia pursuaa säveltäjälle luonteenomaisen ilmaisuvoimaisia melodioita.
Christian Holmqvist
