Pietari Inkinen on ensimmäinen suomalaiskapellimestari, joka on johtanut Richard Wagnerin koko Ring-oopperasyklin wagneriaanien pyhätössä Bayreuthissa.
Inkisen debyytti Bayreuthin musiikkijuhlilla vuonna 2023 meni nappiin: ”Hänet saatetaan muistaa yhtenä inspiroituneimmista kapellimestareista, jotka ovat koskaan johtaneet Ringin Bayreuthissa” (Das Opernglas), ”Voittoisa juhlakulkue Inkiselle” (Südwest Presse), ”Kaiken kaikkiaan, orkesteri oli oma hahmonsa, juuri niin kuin Wagner tarkoitti” (The New York Times).
Huippuhetkiä Ring-syklin kahdesta viimeisestä oopperasta tarjoilevat arvostetut Wagner-konkarit sopraano Catherine Foster ja sankaritenori Andreas Schager.
Richard Wagner, kiistelty filosofisäveltäjä
Saksalainen Richard Wagner (1813–1883) onnistui siinä, mistä moni romantikkosäveltäjä häntä ennen oli unelmoinut: luomaan jotain niin uutta ja järisyttävää, että se mullistaisi koko taiteenlajin. Wagner ei tehnyt tätä vain säveltämällä, vaan laati teoksensa perusteellisesti laatimansa filosofiansa tueksi.
Harva aikalainen säästyi Wagnerin vaikutukselta, ja vielä harvempi säästeli sanojaan. Esimerkiksi Anton Bruckner ja Gustav Mahler suorastaan jumaloivat häntä; Giuseppe Verdi ja Johannes Brahms suhtautuivat nuivemmin, vaikka tunnustivat toki Wagnerin merkittävyyden. Friedrich Nietzsche taas tunnustautui hänen vihollisekseen kutsumalla häntä taudiksi, joka on saastuttanut musiikin, kun taas Gioachino Rossini demonstroi Wagnerin sointuja hyppäämällä takapuoli edellä pianon koskettimistolle.
Moni säveltäjä irtisanoutui Wagnerin ihaiijakunnasta pian hänen kuoltuaan: Jean Sibelius erkani tietoisesti hänen tyylistään 1890-luvulla, ja Claude Debussy julisti hänet ”kauniiksi auringonlaskuksi, jota erehdyttiin pitämään aamunkoittona.”
Wagnerin kiistelty maine kumpuaa monesta lähteestä: ensinnäkin hänen useita tunteja kestäneet oopperansa uhkuvat kaikkivoipaisen filosofitaiteilijan paatosta ja musiikin mammuttimaisuutta, jota etenkin 1900-luvun taidekäsitys alkoi vierastaa. Toisaalta hänen vallankumoukselliset harmoniansa etenkin oopperassa Tristan ja Isolde (1859) vaikuttivat keskeisesti uuden musiikin ihanteeseen, jossa perinteiset sävellajit korvattiin lopulta sävelriveillä – kiistanalainen kehitys sekin.
Dramaturgisesti tärkein ja ehkä kauaskantoisin Wagnerin ideoista oli niin sanottu johtoaihetekniikka.
Dramaturgisesti tärkein ja ehkä kauaskantoisin Wagnerin ideoista oli niin sanottu johtoaihetekniikka. Se tarkoittaa aina tiettyyn hahmoon (kuten Siegfried), esineeseen (kuten sormus tai miekka) tai käsitteeseen (kuten rakkaus tai kirous) liittyvää musiikillista teemaa, kuten sointua tai rytmiä – siis aihetta, joka johtaa itsensä ulkopuolelle. Sellaisen kuullessaan katsoja tietää ainakin alitajuisesti mihin tai kehen musiikissa kulloinkin viitataan. Tekniikka ei ollut Wagnerin keksintöä, mutta systemaattisuudellaan hän vei johtoaiheiden käytön pidemmälle kuin kukaan muu häntä ennen – ja antoi täten 1900-luvun elokuvasäveltäjille ehtymättömän inspiraationlähteen.
Wagner levitti aatteitaan kirjoittamalla lukuisia esseitä ja pamfletteja, joissa hän varsin suorasukaisesti kritisoi kollegoitaan, erittelee musiikin tarkoitusta ja perustelee pyrkimyksiään. Teksteissään hän visioi unelman tulevaisuuden oopperataiteesta, jossa runous, musiikki, kuvataide ja draama sulautuvat yhdeksi, toisistaan erottamattomaksi kokonaistaideteokseksi. Täydellisimmillään se pohjautuisi germaaniseen mytologiaan ja vahvistaisi kollektiivista identiteettiä ja moraalia, saksalaista kansallistunnetta.
Ikävä kyllä, Wagnerin teokset ja filosofia valjastettiin osaksi natsi-Saksan poliittista kuvastoa, mitä säveltäjä itse ei tietenkään voinut edes aavistella. Etenkin tästä syystä tutkijat, kapellimestarit ja kriitikot väittelevät yhä siitä, mitä Wagner todella ajatteli ja mitä hänestä siksi pitäisi ajatella. Kiistatonta silti on, että järkähtämättömyydellään Wagner onnistui luomaan paitsi ikimuistoisia säveliä myös ainutlaatuisen omistautuneen seuraajakunnan, jollaista ei ole suotu yhdellekään toiselle säveltäjälle.
Osia oopperasta Siegfried ja Jumalten tuho
Vuonna 1876 Wagner rakennutti Bayreuthiin oopperatalon, jossa hänen taiteensa ja filosofiansa kukoistaisivat juuri sellaisina kuin hän on ne tarkoittanut. Avajaisviikolla kantaesitettiin hänen ajattelunsa korkein kruunu, Nibelungin sormus, tuttavallisemmin Ring, jonka kirjoitus- ja sävellystyö kesti yhteensä yli 25 vuotta. Ringissä neljän kokoillan oopperan ajan jumalat, sankarit ja myyttiset olennot taistelevat universumin kohtalosta ja vallasta, jota symboloi Reinin kullasta taottu taikasormus.
Ringin juoni ammentaa pääosin saksalaisepookista Nibelungein laulusta ja muinaisskandinaavisesta Edda-runoudesta. Ring vyöryttää näyttämölle kymmeniä hahmoja, äärimmäisen hähmäisiä sukulaisuussuhteita ja logiikan rajoja uhmaavia juonikuvioita, mystiikkaa, symboliikkaa ja allegorioita lopulta 16 tunnin ajan. Lähes tauotta soiva johtoaiheiden vyyhti tekee orkesterista kaikkitietävän kertojanäänen – sitä tärkeämmän, mitä pidemmälle juoni etenee ja useampia viittaussuhteita kertyy.
Tänään kuullaan läpileikkaus Ringin kahdesta viimeisestä oopperasta, Siegfriedistä ja Jumalten tuhosta. Ringin kolmas osa kertoo Siegmundin ja Sieglinden insestisuhteessa syntyneen nimihahmon, Siegfriedin, tarinan. Konserttiesitys alkaa oopperan kolmannesta näytöksestä: Siegfried on uhmannut ylijumala Wotania ja päättänyt pelastaa vuoren huipulla taikatulen keskellä nukkuvan valkyyria Brünnhilden. Suudelma herättää Brünnhilden, joka rakastuu pelastajaansa ja menettää jumalallisen kuolemattomuutensa. Hänen heräämistään kuvaava musiikki on Wagnerin kenties intohimoisinta, ja sitä seuraava pitkällinen lemmenduetto Ringin yksi monipolvisimmista kehityskaarista – rakastumisen vastustelut ja repivät ristiriidat ratkeavat lopulta täydelliseen symbioosiin C-duuri-soinnun muodossa.
Ringin päättävä Jumalten tuho alkaa yön synkkyydestä kohoavalla prologilla, jossa jumalatar Erdan tyttäret, Nornat, punovat menneisyyden ja tulevaisuuden yhdistävää lankaa aamun kirkastuessa. Lemmenduetossa Siegfried luovuttaa Brünnhildelle taikasormuksen uskollisuutensa merkiksi ja purjehtii kohti uusia sankaritekoja Reinin aalloilla – matkaa kuvaava, ekstaattinen musiikki kuuluu Ringin suosituimpiin orkesterinumeroihin. Siegfried huijataan pettämään Brünnhilde – synkät sävelet säestävät Brünnhilden laskeutumista vuorelta. Hän kostaa Siegfridille paljastamalla soturi Hagenille rakastettunsa heikon kohdan, vaahteranlehden muotoisen laikun keskellä selkää. Siegfried saa surmansa ja muistelee vielä kerran Brünnhilden ja hänen yhteisiä teemojaan, jotka pian jäävät kohtaloa, rakkautta ja sankaruutta sekoittavan Siegfriedin surumarssin hautaamiksi.
Lähes kymmenminuuttinen, sopraanotaiteen äärimmäisiin huippuihin kurkottava soolo on täynnä pakahduttavaa tunnetta.
Wagnerin alkuperäinen nimi Jumalten tuholle oli Siegfriedin kuolema, mutta työn edetessä Wagner huomasi Brünnhilden kohoavan sittenkin Ringin lopulta tärkeimmäksi sankariksi. Ooppera ja koko tetralogia päättyy Brünnhilden uhrautumiseen. Lähes kymmenminuuttinen, sopraanotaiteen äärimmäisiin huippuihin kurkottava soolo on täynnä pakahduttavaa tunnetta, ja Ringin johtoaiheet seuraavat toisiaan tauottomana sarjana. Musiikillisten teemojen lisäksi uhrautumiskohtaus kokoaa Ringin kantavan filosofian yhteen: tuhovimman, vallanhimon ja vihan voi voittaa vain jatkuvasti muotoaan muuttavalla rakkaudella, voimista suurimpana, joka pelastaa maailman vääjäämättömältä vaikuttavalta tuholtaan.
Jaani Länsiö
Catherine Foster
Catherine Fosterin syvällinen Wagner-ohjelmiston hallinta on nostanut hänet dramaattisten sopraanojen maailmanlaajuiseen kärkikastiin. Hän on saanut vuosien saatossa toistuvaa tunnustusta rooleistaan Brünnhildenä ja Isoldena Bayreuthin musiikkijuhlilla.
Foster aloitti ammattilaisuransa Yön kuningattaren roolissa Mozartin Taikahuilussa Walesin ja Englannin kansallisoopperoissa. Sen jälkeen tie vei Saksaan, missä hän teki Wagner-debyyttinsä Tannhäuserin Elisabethina. Tätä nykyä Brünnhilden, Isolden ja Elektran kaltaiset roolit kuuluvat Fosterin keskeiseen repertuaariin.
Catherine Foster on vuosien saatossa työskennellyt maailman huippukapellimestareiden, kuten Simone Youngin, Kirill Petrenkon, Marek Janowskin, Adam Fisherin, Philippe Auguinin, Kent Naganon ja Pietari Inkisen kanssa. Fosterin ääntä on kuultu maailman konserttisaleissa ja oopperataloissa aina Tokiosta Madridiin ja Lontoosta Melbourneen. Tällä kaudella hän laulaa muun muassa Straussin Elektran nimiroolin ja Wagnerin Jumalten tuhon Brünnhilden Berliinin saksalaisessa oopperassa.
London Wagner Society myönsi Fosterille Reginald Goodall -palkinnon hänen omistautuneesta työstään Wagnerin musiikin parissa. Australian Green Room -palkinnon Foster sai Elektran roolistaan Melbournen Victorian Operassa.
Andreas Schager
Andreas Schager suoritti laulun yliopisto-opintonsa Wienissä. Uransa alkuvaiheessa hän esitti Mozartin oopperoiden lyyrisiä rooleja ja lauloi opereteissa. Pian hän kuitenkin siirtyi Wagnerin ja Straussin oopperoiden ja niiden sankaritenoriroolien pariin. Kesällä 2009 Schager teki kiitetyn ensiesiintymisensä Tiroler Festspiele Erl -festivaalilla Itävallassa Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien Davidina. Schagerin esiintymiset Siegfriedinä Jumalten tuhossa Berliinin Lindenoperissa, Lontoon Proms-festivaalilla 2013 ja Milanon La Scalassa – kaikki Daniel Barenboimin johtamina – siivittivät hänet kansainväliseen läpimurtoon.
Andreas Schageria pidetään nykyään maailman johtavana sankaritenorina. Hän esiintyy säännöllisesti arvostetuimmilla oopperalavoilla ja festivaaleilla, kuten New Yorkin Metropolitanissa, Pariisin Opéra Bastillessa, Wienin valtionoopperassa, Baijerin valtionoopperassa, Berliinin Saksalaisessa oopperassa, Hampurin valtionoopperassa, La Scalassa ja Bayreuthin musiikkijuhlilla. Hän on työskennellyt useiden merkittävien kapellimestareiden kanssa, joista mainittakoon Philippe Jordan, Christian Thielemann, Simone Young, Daniele Gatti, Franz Welser-Möst ja Riccardo Chailly. Andreas Schager on loistanut useammissakin Ring-sykleissä niin Siegmundina kuin Siegfriedinä. Viime kesän Bayreuthin musiikkijuhlilla hän lauloi Parsifalin ja Tristanin roolit.
Pietari Inkinen
Kun Pietari Inkinen astui kesällä 2023 Bayreuthin musiikkijuhlilla orkesterimontun kapellimestarikorokkeelle, hänestä tuli ensimmäinen suomalainen, joka johti siellä Richard Wagnerin Niebelungin sormus -tetralogian eli Ringin. Inkisen valtava Wagner-urakka sai suitsutusta, ja kapellimestari itse kutsui tapahtumaa merkittävimmäksi hetkeksi urallaan.
Oopperalla, etenkin Wagnerin teoksilla, on Inkisen taiteilijuudessa keskeinen asema. Hänen johtamansa neliosainen Ring niitti mainetta jo aiemmin Australian Melbournessa, ja hän sai produktiosta tunnustuksena Helpmann Award -palkinnon vuonna 2014 sekä parhaalle oopperakapellimestarille myönnettävän Green Room Awardin vuonna 2016. Inkinen on työskennellyt lukuisissa oopperaproduktioissa myös mm. Suomen Kansallisoopperassa, Brysselin La Monnaie -teatterissa sekä Berliinin ja Baijerin valtionoopperoissa.
Inkinen johti Saksan radion filharmonista orkesteria sen ylikapellimestarina vuodesta 2017 viime kauden loppuun saakka. Hän on toiminut myös mm. Japanin filharmonisen orkesterin ja Prahan sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina sekä Etelä-Korean radion sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Inkinen on johtanut niin Clevelandin orkesteria ja Los Angelesin filharmonikkoja kuin Ranskan radion filharmonikkoja ja Tanskan kansallista sinfoniaorkesteria.
Inkinen aloitti kapellimestariopinnot 14-vuotiaana Jorma Panulan johdolla ja saavutti nuorena menestystä myös viulistina. Hän ylsi ainoana suomalaisena finaaliin vuoden 2000 kansainvälisessä Jean Sibelius -viulukilpailussa, johon hän teki eräänlaisen paluun johtaessaan viime kesän finaaleissa Helsingin kaupunginorkesteria.
