Osmo Vänskä on konserttisalin sähköistävä energiapakkaus. Paulon sellokilpailun valovoimainen voittaja Luka Coetzee tekee paluun Musiikkitaloon.
”Mikään ei vedä vertoja Vänskän ja orkesterin kokemiseen konsertissa. Kun musiikki saavuttaa huippukohtansa, hänen määrätietoiset iskunsa näyttävät laukaisevan orkesterissa räjähdyksiä.” (Gramophone, 3/2022)
Kanadalaissellisti Luka Coetzee ja Helsingin kaupunginorkesteri tutustuivat vuonna 2023 Paulon sellokilpailussa. Jo ennen kuin Coetzee julistettiin voittajaksi, esittivät orkesterin muusikot toiveen päästä soittamaan valovoimaisen nuoren sellistin kanssa pian uudestaan. Edward Elgarin sellokonsertto suo siihen tunteelliset puitteet.
Booli virtasi ja katsomo täyttyi silmäätekevistä Finlandia-talon avajaisissa vuonna 1971, kun kapellimestari Jorma Panula ja HKO kantaesittivät tänä vuonna 90-vuotissyntymäpäiväänsä viettäneen Aulis Sallisen ensimmäisen sinfonian.
Aulis Sallinen: Sinfonia nro 1
Tämän vuoden keväällä 90 vuotta täyttänyt Aulis Sallinen (s. 1935) on kansainvälisesti tunnettu etenkin oopperoiden ja orkesteriteosten säveltäjänä. Laajaan tuotantoon kuuluu myös kamarimusiikkia, lauluteoksia ja soolokappaleita. Sallisen musiikille on ominaista kiehtova mosaiikkitekniikka: pieniä aiheita tutkitaan eri näkökulmista ja yhdistetään mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.
Sallisen ensimmäinen sinfonia op. 24 syntyi, kun Helsingin kaupunki järjesti sävellyskilpailun löytääkseen uusia teoksia Alvar Aallon suunnitteleman Finlandia-talon konserttisalin avajaiskonserttiin. Sallinen osallistui sinfonialla (1970–71), jolle myönnettiin ensimmäinen palkinto. Teos sai kantaesityksensä 2.12.1971. Helsingin kaupunginorkesteria johti orkesterin tuolloinen ylikapellimestari Jorma Panula.
Tänään voi olla vaikea ymmärtää sinfonian olleen aikanaan monelle kuulijalle suorastaan radikaali. 1960-luvun uusinta suomalaista musiikkia olivat hallinneet avantgarde, kokeilut ja dogmaattisuus. Tonaalisuuteen, klassisiin muotoihin ja melodisuuteen suhtauduttiin ivallisesti. Musiikin piti myös kernaasti ottaa kantaa yhteiskunnallisesti, mikä tarkoitti nuivaa asennetta abstrakteja sävelteoksia kohtaan. Sinfonia-genre oli tietenkin menneen talven lunta.
Tunnelma ja hitaasti muotoaan muuttavat sävelaiheet tuovat toisinaan mieleen Sibeliuksen.
Sallisen uuden vuosikymmenen alussa syntynyt sinfonia ei moisista välitä. Se avaa fis-molli-kolmisoinnulla eikä mitään ohjelmaa ole: teos käsittelee puhtaasti musiikillisia asioita puhtaasti musiikillisin keinoin. Tunnelma ja hitaasti muotoaan muuttavat sävelaiheet tuovat toisinaan mieleen Sibeliuksen, jonka seitsemännen sinfonian tapaan myös Sallisen teos on yksiosainen.
Myöhemmin Sallinen on kirjoittanut seitsemän sinfoniaa lisää. Jokainen niistä muodostaa oman jännittävän maailmansa, mutta jokaisessa on samat rakennuspalikat kuin ensimmäisessä sinfoniassa: värikäs soitinnus, omaperäinen yhdistelmä surumielisyyttä ja terävää ironiaa, ja ennen muuta järkkymätön usko tonaalisuuden loppumattomiin mahdollisuuksiin.
Christian Holmqvist
Edward Elgar: Sellokonsertto e-molli op. 85
Edward Elgarin (1857–1934) viimeinen suuri teos, sellokonsertto, valmistui kesällä 1919 yhteistyössä sellisti Felix Salmondin kanssa. Salmond oli osallistunut Elgarin jousikvarteton (1918) ja pianokvinteton (1919) kantaesityksiin ja oli säveltäjän musiikin innostunut esitaistelija.
Sellokonsertto sai kantaesityksensä Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa 27.10.1919. Elgar johti oman teoksensa, konsertin muun ohjelman johti Albert Coates. Harjoituksissa Coates oli häikäilemättä mennyt reippaasti yli hänelle varatun ajan, minkä johdosta Elgarille, Salmondille ja orkesterille jäi aivan liian vähän aikaa saada uusi teos kasaan. Kantaesityksestä tuli fiasko. Teos otettiin vastaan hyvin välinpitämättömästi myös siksi, että sen sävelkieli koettiin vanhanaikaiseksi ja epämuodikkaaksi. Yhden harvoista myönteisistä arvosteluista kirjoitti Ernest Newman: ”Teos sinänsä on rakastettava, hyvin yksinkertainen – siinä on juuri sitä puhuttelevaa yksinkertaisuutta, joka viime vuosina on ilmaantunut Elgarin musiikkiin – mutta yksinkertaisuuden alla piilee syvä viisaus ja kauneus.”
Elgar johti sellokonserton levytyksen 1920-luvulla; solisti oli Beatrice Harrison. Ohjelmistoihin teos asettui pysyvästi vasta 1960-luvulla Jacqueline du Prén ansiosta.
Ohjelmistoihin teos asettui pysyvästi vasta 1960-luvulla Jacqueline du Prén ansiosta.
Neliosaisen sellokonserton musiikissa on niin nostalginen ja paikoin sydäntäsärkevän surullinen sävy, että sitä on yritetty tulkita ohjelmallisesti. Elgar ryhtyi sävellystyöhön pari kuukautta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja teos voidaan kuulla elegiana sille maailmalle ja kulttuurille, jonka sota tuhosi. Elgar näyttäisi lisäksi kokeneen, ettei hänen myöhäisromanttisella sävelkielellä enää ollut sijaa ajassa, joka oli hylännyt tonaalisuuden ja melodisuuden. Partituurin viimeisen tahdin jälkeen hän kirjoitti ”Finis. R.I.P.” (”Loppu. Levätköön rauhassa”) ikään kuin ilmoittaakseen, että säveltäminen hänen kohdaltaan nyt oli ohi. Sellokonserton jälkeen syntyi ainoastaan joitakin pikkukappaleita.
Christian Holmqvist
Charles Ives: Sinfonia nro 2
Opiskellessaan sävellystä Yalen yliopistolla Horatio Parkerin johdolla Charles Ives (1874–1954) joutui toistuvasti hankaluuksin. Parker vaati oppilailta klassisen, eurooppalaisen perinteen hallintaa ja kunnioittamista siinä missä Ives suosi radikaaleja kokeiluja ja halusi löytää niin sanotun aidon yhdysvaltalaisen sävelkielen. Kansallisromanttisessa ensimmäisessä sinfoniassa (1898–1902) Ives yritti löytää tavan miellyttää sekä Parkeria että itseään. Toisessa sinfoniassa, jonka Ives sai valmiiksi vuonna 1902, mutta jonka parissa hän puuhasteli vielä 1910-luvulla, hän vähät välitti muiden odotuksista. On mielenkiintoista pohtia, millaisen vastaanoton sinfonia olisi saanut mikäli se olisi esitetty heti valmistuttuaan. Mutta Ives panttasi jatkuvasti partituuria.
Kantaesitys tapahtui vasta helmikuussa vuonna 1951 New Yorkin filharmonikkojen konsertissa Leonard Bernsteinin johdolla. Ives kuunteli esitystä radion välityksellä ja suuttui tajutessaan kapellimestarin tehneen partituuriin joitakin muutoksia. Toisaalta hän ei enää juuri piitannut koko teoksesta, sen sävelkieli oli hänelle itselleen tuolloin jo turhan ”pehmeä”. Ja onkin totta, ettei toinen sinfonia ole yhtä riitasointuinen ja modernistisen kompleksinen kuin vaikkapa Three Places in New England tai neljäs sinfonia. Kyseessä ei silti ole mitenkään tavanomainen sävellys.
Lopputulos on yksi sinfoniakirjallisuuden taatusti merkillisimmistä mutta myös kaikkein viihdyttävimmistä teoksista.
Osia on viisi eikä perinteiseen tapaan neljä. Melodiat sisältävät viittauksia yhdysvaltalaiselle yleisölle tuttuihin sävelmiin kuten Turkey in the Straw, Camptown Races ja Columbia, the Gem of the Ocean. Ives ujuttaa lisäksi mukaan viittauksia mm. Beethovenin ja Brahmsin sinfonioihin, erääseen Bachin inventioon ja Wagnerin Tristaniin. Sinfoniallaan Ives halusi osoittaa, että eurooppalaisen perinteen yhdistäminen populaareihin yhdysvaltalaisiin sävelmiin oli mahdollista. Lopputulos on yksi sinfoniakirjallisuuden taatusti merkillisimmistä mutta myös kaikkein viihdyttävimmistä teoksista.
Christian Holmqvist
Luka Coetzee
Kanadalainen Luka Coetzee oli 18-vuotias, kun hän viimeksi astui solistina Helsingin kaupunginorkesterin eteen. Tuolloin hän soitti Krzysztof Pendereckin toisen sellokonserton Paulon kansainvälisen sellokilpailun finaalissa 2023 ja voitti intensiivisellä tulkinnallaan kilpailun ensimmäisen palkinnon. Tätä edeltävänä vuonna Coetzee oli jo ehtinyt voittaa ensimmäiset sijat Pablo Casals -kilpailussa Espanjassa ja Johansen-kilpailussa Washingtonissa.
Coetzee aloitti sellonsoiton poikkeuksellisen varhain, vain vuoden ikäisenä. Hän valmistui instrumenttiopinnoistaan Kanadan Calgaryssa ja opiskelee tällä hetkellä Wolfgang Emanuel Schmidtin johdolla Kronbergin akatemiassa Saksassa. Coetzee on soittanut muun muassa Sinfonia Lahden, Kapkaupungin filharmonisen orkesterin, Hradec Královén filharmonisen orkesterin ja Stuttgartin kamariorkesterin solistina.
Luka Coetzee on esiintynyt LGT Young Soloists -orkesterin kanssa konserttisaleissa ympäri maailman, esimerkiksi Hampurin Elbphilharmoniessa, Berliinin filharmoniassa, Zürichin Tonhallessa, Singaporen Victoria Hallissa, Rheingau Musik Festivalilla ja Woordfees-festivaalilla Etelä-Afrikan Stellenboschissa. Saman yhtyeen kiitetyllä Naxos-levytyksellä Beethoven Recomposed Coetzee soittaa Beethovenin sellosonaatin A-duuri sovitettuna sellolle ja jousille. Coetzeella on käytössään harvinainen Giuseppe Guarneri -sello (n. 1712–15).
Osmo Vänskä
”Vänskän Suomen-vierailut ovat aina sähköistäviä tapauksia. Hänellä on suvereeni johtamistekniikka, kirkkaat visiot ja suunta määrätietoisesti selvillä.” (HS, 2022.)
Osmo Vänskä (s. 1953) lukeutuu Suomen kansainvälisesti arvostetuimpiin ja tunnetuimpiin kapellimestareihin. Hän aloitti uransa klarinetistina Turun filharmonisessa orkesterissa ja myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa, jossa hän soitti klarinetin varaäänenjohtajana. Kapellimestariopinnot käynnistyivät Sibelius-Akatemiassa Jorma Panulan luokalla vuonna 1977. Kapellimestarina Vänskän ensimmäinen oma ulkomainen orkesteri oli Islannin sinfoniaorkesteri, jonka puikoista hän siirtyi BBC:n skottilaisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi.
Sinfonia Lahden ylikapellimestarina Osmo Vänskä toimi 20 vuotta (1988–2008) ja on tätä nykyä orkesterin kunniakapellimestari. Vänskän kaudella lahtelaisorkesteri nousi maailmanmaineeseen kiertueillaan ja levytystoiminnallaan. Osmo Vänskä on myös Minnesotan orkesterin kunniakapellimestari toimittuaan sen pääkapellimestarina 19 vuotta. Vänskän johdossa orkesteri teki kiertueita Euroopassa, Kuubassa ja Etelä-Afrikassa. Osmo Vänskä toimi myös Soulin filharmonikoiden ylikapellimestarina 2020–2023.
Vänskä on kuulunut jo vuosien ajan Helsingin kaupunginorkesterin vakiovieraisiin. Tällä kaudella hän johtaa mm. Bergenin filharmonisen orkesterin konsertissa Kaija Saariahon trumpettikonserton Norjan-kantaesityksen.
