Šeherazade on Tuhannen ja yhden yön tarinoiden sankaritar ja kertoja, joka innosti säveltäjä Maurice Ravelia kirjoittamaan alkusoiton ja laulusarjan.
Ravelin Šeherazade -laulusarjan solistina laulaa vuoden 2025 Lappeenrannan laulukilpailujen voittaja Emma Kajander.
”Boléro on hyvin erityiseen ja rajoittuneeseen suuntaan tehty eksperimentti, joka kestää 17 minuuttia ja koostuu pelkästä orkesterikudoksesta vailla musiikkia. Se on yksi pitkä crescendo, jossa ei ole kontrasteja eikä sen kummempaa keksintää. Kappaleen teemat ovat persoonattomia – tuiki tavallisia kansansävelmiä espanjalais-arabialaiseen tyyliin”, kuvaili Maurice Ravel tunnetuinta teostaan.
1900-luvun alussa syntynyt Ahmed Adnan Saygun oli turkkilainen etnomusikologi ja säveltäjä, joka tunsi paloa sekä pitkiin ja vaivalloisiin aineistonkeruumatkoihin Anatoliassa että sinfoniseen musiikkiin. Hänen ensimmäinen sinfoniansa rakentaa siltoja Aasian ja Euroopan välille.
Maurice Ravel: Shéhérazade, alkusoitto ja laulusarja
1800-luvun jälkipuolella ranskalainen taidemusiikki alkoi hakea inspiraatiota eksoottisista seuduista, kuten Itä-Aasiasta ja Lähi-idästä. Myös Maurice Ravel (1875–1937) sävelsi vieraista kulttuureista ja maisemista inspiroituneita teoksia. Tarinakokoelma Tuhat ja yksi yötä innoitti häntä kirjoittamaan ensimmäisen orkesteriteoksensa, alkusoiton Shéhérazade (1898). Kantaesityksessä Pariisissa keväällä 1899 se sai surkean vastaanoton. Kriitikoiden mukaan Ravel oli vain imitoinut muita. Borodinin ja Rimsky-Korsakovin vaikutus on kyllä kuultavissa, mutta teknisesti partituuri on huipputasoa ja musiikin sadunomainen tunnelma on vangitseva. Ravel veti silti alkusoiton pois julkisuudesta. Partituuri julkaistiin vasta vuonna 1975.
Vain parin vuoden sisällä Ravel sävelsi uuden teoksen, jolla oli sama nimi. Tämä Shéhérazade (1903) oli kuitenkin laulusarja sopraanolle ja orkesterille Tristan Klingsorin runoihin. Klingsor (oik. Léon Leclère) kuului Ravelin lailla Apasseihin, taiteilijaryhmään joka suosi uusia ideoita ja ajatuksia.
Laulusarja Shéhérazade sai kantaesityksensä Pariisissa keväällä 1904. Solisti oli sopraano Jeanne Hatto ja orkesteria johti pianistina paremmin tunnettu Alfred Cortot. Ravelin sävelkieli oli jo muuttunut pari astetta persoonallisemmaksi alkusoittoon verrattuna, ja kriitikot suhtautuivat uuteen teokseen suopeasti. Lauluja on kolme. Asie (Aasia) on luettelo idän monista ihmeistä. La flûte enchantée (Lumottu huilu) on tunnelmaltaan sekä herkkä että ekstaattinen. Päättävä laulu L’indifférent (Välinpitämätön) on kuvaus eroottisen hetken mahdollisuudesta.
Ahmed Adnan Saygun: Sinfonia nro 1 op. 29
Ahmed Adnan Saygun (1907–1991) opiskeli Pariisissa Vincent d’Indyn johdolla. Palattuaan Turkkiin vuonna 1931 hän työskenteli kotimaansa kulttuurin puolesta opettajana, musiikintutkijana ja kapellimestarina. Hän kannatti Turkin länsimaalaistaumista ja oli presidentti Kemal Atatürkin reformien puolella. Yhdessä neljän muun säveltäjän kanssa Saygun perusti säveltäjäryhmän jota kutsutaan Turkin viisikoksi.
Saygunin sävelkieli yhdistelee länsimaista ja neuvostoliittolaista uusklassismia turkkilaisen kansanmusiikin sävelmiin ja moodeihin. Tyylillisiksi esikuviksi hahmottuvat esim. Martinů, Šostakovitš ja Honegger sekä Bartók, jonka assistenttina Saygun työskenteli tämän kerätessä kansansävelmiä Turkissa vuonna 1936.
Tuotantoon kuuluu oratorio Yunus Emre, oopperoita, soolokonserttoja, neljä jousikvartettoa ja kuoroteoksia. Saygunin musiikki oli aikoinaan kansainvälisesti melko tunnettua, hänen teoksiaan johti konserteissa mm. Leopold Stokowski.
Sinfonioita Saygun sävelsi viisi. Niistä ensimmäinen valmistui vuonna 1953 ja se on omistettu itävaltalaiselle kapellimestari Franz Litschauerille. Teos sisältää teemoja ensimmäisestä jousikvartetosta (1947), mutta tässä niitä käsitellään leveämmällä ja miksei ”sinfonisemmalla” otteella. Osia on neljä: Allegro, Adagio, Allegretto ja Allegro assai.
Maurice Ravel: Boléro
Maurice Ravelin (1875–1937) kuuluisin sävellys Boléro syntyi kun tanssijatar Ida Rubinstein pyysi Ravelia orkestroimaan pari Isaac Albénizin pianokappaletta balettiesitystä varten. Ravel ryhtyi tuumasta toimeen. Sitten selvisi, että kappaleista olikin jo olemassa orkesteriversiot, eikä Ravelin apua tarvittu. Säveltäjä ei tästä pahastunut, sillä hän oli jo alkanut miettiä oman espanjalaisaiheisen teoksen kirjoittamista.
Boléro sai ensi-iltansa Pariisin oopperassa 22.11.1928. Koreografian oli laatinut Bronislava Nižinska ja näyttämökuvasta vastasi Aleksandr Benois. Oopperan orkesteria johti Walther Straram. Esitys oli sensaatio. Sittemmin Boléro on tullut kuuluisaksi etenkin konserttimusiikkina. Ravel oli yllättynyt teoksen valtavasta suosiosta, sillä hän oli kirjoittanut sen silkkana kokeiluna.
Boléro on äärimmilleen venytetty crescendo: musiikki alkaa hyvin hiljaa ja voimistuu asteittain samalla kun yhä useampi soitin orkesterissa alkaa soittaa. Pikkurummun itsepintainen rytmi pitää yllä liikettä.
Teoksen voima on sen toisteisuudessa: musiikin etenemistä alkaa jossakin vaiheessa pakostakin seurata samalla intensiteetillä kuin katsoisi trilleriä. Boléron huikein hetki koetaan aivan lopussa kun koko ajan pääsävellajina ollut C-duuri vailla mitään varoitusta korvataan E-duurilla.
Christian Holmqvist
