Nathalie Stutzmann
Ennen kuin ranskalaisesta Nathalie Stutzmannista tuli kapellimestari, hän kuului oopperan valovoimaisiin tähtiin laulajana, harvinaislaatuisena kontra-alttona. Maineeseen hän kohosi 1980-luvulla ensin voittamalla Brysselin laulukilpailun, ja erikoistumalla etenkin barokkiteoksiin sekä ranskalaisiin ja saksalaisiin liedeihin. Pitkin 1990- ja 2000-lukua hän on levyttänyt useita ylistettyjä albumeita, saanut levyalan arvostetuimpia palkintoja sekä Ranskan kaikki mahdolliset kunniamerkit työstään musiikin ja kulttuurin hyväksi.
Kuluneen noin kymmenen vuoden aikana Stutzmann on vakiintunut työskentelemään kapellimestarin paikalla – joskin hän oli kiinnostunut urasta orkesterinjohtajana jo opiskeluaikoinaan. Hänen ensimmäisiä mentoreitaan olivat sellaiset alan jättiläiset kuin Jorma Panula, Seiji Ozawa ja Simon Rattle. Vuonna 2009 Stutzmann perusti kamariorkesteri Orfeo 55:n, jonka taiteellisena johtajana hän toimi kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2017 hänet nimitettiin Irlannin RTÉ National Symphony Orchestran päävierailijaksi, seuraavana vuonna Norjan Kristiansandin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi ja vuonna 2020 Philadelphian orkesterin päävierailijaksi. Tänä syksynä Stuzmann aloitti Yhdysvaltain parhaimpiin kuuluvan Atlantan sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina.
Stutzmann on tullut tunnetuksi orkesterinjohtajana, joka välittää musiikkia koko kehollaan, jokaisella solullaan ja täydellä sielullaan. ”Kauneimmat ja artikuloiduimmat sanat eivät pysty tekemään oikeutta Stutzmannin esiintymiselle”, kriitikko Jordan Owen on kuvannut. ”Hän on rock-tähden ruumiillistuma johtajankorokkeella. Tarkoilla, silti laajoilla ja villeillä eleillään hän ei niinkään ’johda’ kuin tarrautuu jokaisen nuotin jokaiseen mahdollisuuteen ja riuhtaisee ne erilleen niitä edeltävästä hiljaisuudesta.”
”On kahdenlaisia taiteilijoita”, Stuzmann on kirjoittanut. ”Niitä, jotka pyrkivät koko ikänsä osoittamaan, kuinka raskasta kaikki on. Näillä on oma yleisönsä. Sitten on niitä, jotka käyttävät elämänsä uskotellakseen, ettei mikään ole vaikeaa. Minä kuulun tähän joukkoon, se taitaa olla yksi hulluuden muoto. Se ei ole ehkä niin näyttävää… mutta haluan kuulijoiden keskittyvän musiikissa olennaiseen, ja että he voivat heittäytyä täydellisesti musiikin kauneuden vietäväksi.”
Matthew Hunt
’Puoleen tusinaan maailman parhaista klarinetisteista’ (The Arts Desk) kuuluva Matthew Hunt tunnetaan karismaattisena esiintyjänä, joka löytää soittimestaan ennen kuulumattomia sävyjä kerta toisensa jälkeen. Hän soittaa vakituisesti Deutsche Kammerphilharmonie Bremenin sooloklarinetistina, mutta on vieraillut mm. Berliinin filharmonikoiden ja Amsterdamin Concertgebouw’n kamariorkestereiden, Chamber Orchestra of Europen ja BBC Symphonyn solistina. Erityisesti suomalaismuusikoihin, kuten Pekka Kuusistoon, Meta4-kvartettiin ja Iiro Rantalaan Hunt on solminut läheiset suhteet kamarimuusikkona.
Hunt tutustui Max Bruchin kaksoiskonserttoon jo nuorena orkesterilaisena, ja muistaa yhä kuinka harjoitteli sitä ensimmäisen kerran vuonna 2001 kämppäkaverinsa kanssa. ”Bruchilla on ihmeellinen melodian lahja. Rakastan hänen teoksiaan tälle kokoonpanolle” Hunt sanoo. ”Hänen on täytynyt itsekin rakastaa tätä yhdistelmää. Niissä on selvä tunteellinen lataus, koska hän kirjoittaa ne täydelliseen unisonoon niin usein.”
Hunt tutustui alttoviulisti Lilli Maijalaan jo yli kymmenen vuotta sitten. He esiintyvät yhdessä useasti, tänäkin vuonna Sveitsin Ernenissä, Englannin Lewisissa sekä Belgian Resonances-festivaalilla. ”Lillin kanssa on mahtava soittaa. Vaikka tyylimme ovat erilaiset, soitamme hyvin yhteen. Esimerkiksi Bruchin kaksoiskonsertto on konsertoksi kamarimusiikillinen, ja sehän on hienointa tämänkaltaisten teosten kanssa, että pääsee keskustelemaan hyvän ystävänsä kanssa musiikilla.”
Muusikonuransa Hunt aloitti kuusivuotiaana Lichfieldin katedraalikuorossa laulamalla joka päivä kaksi tuntia – seitsemän vuoden ajan. Tämä aika on määrittänyt Huntin uraa ja soittotyyliä näihin päivin saakka.
”Kun soitan, kuulen mielessäni laulua. Imitoin laulajia, fraseeraan kuin laulaja. On hienoa saada esiintyä Helsingissä maailman suurimpiin laulajiin kuuluvan Nathalie Stutzmannin johdolla, etenkin tällä teoksella, joka on sävelletty kuin kahdelle matalalle naisäänelle.”
Lilli Maijala
Lilli Maijala on esiintynyt mm. Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan ja Lapin kamariorkestereiden, Helsingin kaupunginorkesterin ja Sinfonia Lahden solistina. Arvostettu alttoviulisti kuuluu myös sekä kotimaisten että kansainvälisten musiikkijuhlien säännöllisiin taiteilijavieraisiin. Vuonna 2013 Maijala kantaesitti Lauri Kilpiön konserton Jyväskylä Sinfonian solistina. Hän on myös levyttänyt Peteris Vasksin alttoviulukonserton sekä P. H. Nordgrenin konserton alttoviululle, kontrabassolle ja kamariorkesterille. Max Bruchin kaksoiskonserton Maijala esittää tänään ensimmäistä kertaa.
”Hämmästelen, että sitä ei soiteta tämän enempää”, Maijala sanoo. ”Olen konsertissa kuullut siitä aiemmin vain osia, ja kokonaisenakin se on tullut vastaan vain muutamassa tutkintokonsertissa pianon säestyksellä. Se on hyvin erikoista. Kappale on valtavan hieno, ainoa täysromanttinen saksalaiskonsertto alttoviululle, ja vieläpä varsin häpeilemättömästi romanttinen. Se ei kumarra uusille virtauksille, vaikka onkin sävelletty pitkälle 1900-luvun puolella.”
Klarinetisti Matthew Huntiin Maijala tutustui jo vuonna 2008, ja he ovat sittemmin kuuluneet samaan, tiiviiseen, festivaaleja kiertävään ystäväpiiriin. Hunt on ollut jopa Maijalan tyttären lapsenvahti.
”Soittaminen Matthew’n kanssa tuntuu aina luonnolliselta. Meidän on helppo hengittää yhteen. Bruchin konsertossa on erityisen tärkeää tuntea sekä toinen solisti että orkesteri, koska teos on niin oopperallinen. Sen musiikki on kuin resitatiiveja, aarioita ja duettoja, joissa pitää jakaa itsensä moneen suuntaan.”
Oululaissyntyinen Maijala on alallaan poikkeus, sillä hän on soittanut käytännössä aina alttoviulua. Kilpailumenestystä hän on saanut mm. Pohjoismaiden alttoviulukilpailussa sekä arvostetussa Münchenin ARD-kilpailussa. Esiintymistensä ohella Maijala toimii Sibelius-Akatemian alttoviulumusiikin lehtorina ja vastaperustetun Valo-kvartetin jäsenenä. Vuoteen 2011 asti hän kuului Helsingin kaupunginorkesterin vakituiseen muusikkokuntaan. Nykyään Maijala asuu perheineen Amsterdamissa.
Jaani Länsiö
Jean Sibelius: Cortége
Jean Sibelius (1865–1957) sävelsi toisinaan pikkukappaleita johtamiensa konserttien täytenumeroiksi. Hän suostui myös joskus kirjoittamaan musiikkia erityistilaisuuksiin. Tyypillisiä esimerkkejä ovat Gösta Stenmanin taidepalatsin avajaisia varten kirjoitettu Scène pastorale (josta Sibelius 1920 muokkasi kappaleen Autrefois) ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton juhlatilaisuutta varten sävelletty Morceau romantique sur un motif de M. Jakob de Julin (1925).
Vaikka Sibeliuksen ambitiot tällaisten teosten kohdalla tuskin olivat korkeat, partituurit eivät aina ole laadultaan vähäpätöisempiä verrattuna esimerkiksi hänen suuriin sinfonisiin teoksiinsa. Sen sijaan Sibelius kyllä ajoittain kiireen takia tuhlasi ideoita, joiden pohjalta hän olisi voinut luoda jotakin taiteellisesti vieläkin vaikuttavampaa.
Vuonna 1905 Suomalaisen Teatterin (nyk. Suomen Kansallisteatteri) pitkäaikainen johtaja Kaarlo Bergbom siirtyi eläkkeelle. Jäähyväiskonsertissa Kansallisteatterissa 30.4. ohjelmaan kuului kaksi Sibeliuksen teosta, yksinlaulu Höstkväll ja kantaesityksenä pieni orkesterikappale Cortége. Helsingin filharmonisen seuran orkesteria (nyk. Helsingin kaupunginorkesteri) johti Sibelius itse.
Cortége on hyväntuulinen poloneesi, joka säesti teatterin näyttelijöitä heidän kulkiessaan näyttämön poikki esittäen hahmoja teatterin historian suosituimmista produktioista. Tällä kertaa Sibelius tajusi poimia partituurista sen parhaat palat ja käyttää niitä entistä tehokkaammin toisissa yhteyksissä. Cortégen materiaalia löytyy myöhemmin niin orkesterisarjasta Scènes historiques II (1912) kuin musiikista Shakespearen näytelmään Myrsky (1926).
Max Bruch: Kaksoiskonsertto e-molli klarinetille ja alttoviululle op. 88 (1911)
Max Bruch (1838–1920) syntyi musiikkimaailmaan, jonka suuria nimiä olivat Schumann, Berlioz, Mendelssohn ja Chopin. Kun Bruch kuoli, uusinta uutta edustivat Stravinsky ja Schönberg. Klassis-romanttinen musiikkitraditio, johon Bruch uskoi, oli tuhoutunut. Hänen musiikkinsa oli auttamattoman vanhanaikaista eikä se enää kiinnostanut ketään. Bruchia tuskin olisi piristänyt tietää laajan tuotantonsa unohtuvan hänen kuolemansa jälkeen; hän oli kirjoittanut oopperoita, orkesterisarjoja, kolme sinfoniaa ja monta aikanaan suosittua vokaaliteosta, mutta ohjelmistoon on jäänyt ainoastaan ensimmäinen viulukonsertto (g-molli, op. 26).
Bruchin täyttäessä 70 vuotta hän ilmoitti katkerana jättävänsä säveltämisen. Yleisö ja arvostelijat halusivat kammottavaa modernismia. Koska perinteiset kauneusarvot olivat pannassa oli parempi siirtyä säveltäjänä eläkkeelle. Pari uutta teosta kuitenkin syntyi vielä tämän jälkeen. Inspiraation lähteeksi osoittautui Bruchin poika Max Felix, josta oli kehittynyt taitava klarinetisti. Maxille syntyi kaksi teosta, Kahdeksan kappaletta klarinetille, alttoviululle ja pianolle (op. 83 ,1909) ja kaksoiskonsertto klarinetille ja alttoviululle (op. 88, 1911).
Konsertto sai kantaesityksenä Wilhelmshavenissa keväällä 1912. Solistit olivat Max Felix ja alttoviulisti Willy Hess. Esityksen jälkeen Bruch teki partituurin joitakin muutoksia, ja uusittu versio sai kantaesityksensä Berliinissä joulukuussa 1913. Aikalaiset ottivat teoksen vastaan kohteliaasti mutta varautuneesti.
Kaksoiskonserton romanttis-lyyrinen musiikki sisältää viittauksia skandinaavisiin kansanmusiikkisävelmiin. Teoksen erikoisuus on orkesterikokoonpanon laajeneminen osa kerrallaan. Ensimmäisessä osassa solisteja säestää kamariorkesteri. Toisessa osassa orkesteriin lisätään muun muassa kaksi trumpettia ja englannintorvi. Finaalissa käyrätorviryhmää laajennetaan.
Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 e-molli op. 95 "Uudesta maailmasta"
Syyskuussa 1892 Antonín Dvořák (1841–1904) saapui perheineen Yhdysvaltoihin. Hän oli ottanut vastaan viran New Yorkin National Conservatoryn johtajana. Dvořák piti työstään, mutta kärsi koti-ikävästä ja palasi Eurooppaan keväällä 1895.
Kausi Yhdysvalloissa oli tuottelias: syntyi sellokonsertto ja F-duuri-kvartetto, sonatiini ja kantaatti The American Flag. Vuonna 1893 valmistui e-molli-sinfonia, joka sai kantaesityksensä New Yorkissa saman vuoden joulukuussa. Kirjeessä kustantajalleen Dvořák kertoi: ”Sanomalehtien mukaan kukaan säveltäjä ei vielä ole kokenut tällaista menestystä. Aplodit olivat niin valtavat, että minun piti astua esiin ja ottaa vastaan suosionosoitukset ikään kuin olisin joku kuningas.”
Dvořák oli tutustunut alkuperäisväestön ja afrikkalaisamerikkalaisten lauluihin ja tansseihin. Niiden pohjalta, hän sanoi innostuneena, voisi luoda aivan oman amerikkalaisen taidemusiikin. E-molli-sinfoniassa Dvořák halusi vangita jotakin alkuperäisen musiikin hengestä. Suoria melodisia lainoja hän vältti. Tästä huolimatta hitaan osa melodiaa on usein pidetty aitona spirituaalina. Itse asiassa Dvořákin oppilas William Arms Fisher laati melodiaan tekstin, jolloin siitä tuli suosittu laulu Goin’ Home.
On myös esitetty, että jotkut sävelaiheet liittyvät H.W. Longfellow’n Hiawathan laulu- runoelman tapahtumiin. Tämä voi pitää paikkansa, mutta sekään ei vaikuta musiikin etnografiseen profiiliin. Leonard Bernstein on todennut: sinfonian Uudesta maailmasta sävelsi Vanhasta maailmasta tullut säveltäjä, joka hallitsi Vanhan maailman perinteen. Toisin sanoen teos on vankasti juurtunut eurooppalaiseen taidemusiikkiin ja böömiläisiin sävelmaisemiin. Tähän nähden on loogista, että kun esimerkiksi Charles Ives ja Florence Price ottivat sen esikuvaksi esikoissinfonioilleen (1902 ja 1932) tuloksena ei syntynyt Dvořákin peräänkuuluttama oma amerikkalainen sävel vaan lähinnä Dvořákia. Vasta myöhemmin molemmat säveltäjät keksivät omat tapansa säveltää ns. amerikkalaista orkesterimusiikkia.
Christian Holmqvist
