Milanon La Scalan tilaama Symphonic Ellington on Duke Ellingtonin sinfonisin teos, siispä täydellinen kokonaisuus UMO:lle ja kaupunginorkesterille.
Duke Ellingtonin svengi herää eloon UMOn ja Helsingin kaupunginorkesterin lyöttäytyessä jälleen yhteen. Illan aikana kuullaan mm. klassikkoalbumi Symphonic Ellington ja sen ikoninen naapurustokuvaus Harlem. Niin tutut kuin tuoreimmatkin sovitukset jazzin aatelismiehen sävelistä kipparoi Antti Rissanen.
The Symphonic Ellington
Duke Ellington on nimi, joka herättää poikkeuksetta voimakkaita säväyksiä jazzin ystävissä. Syy on yksinkertainen: Ellington oli loistelias säveltäjä, joka ylitti häneen ladatut kovat odotukset jatkuvasti.
Vuonna 1963 julkaistu The Symphonic Ellington ei tee tämän suhteen poikkeusta. Levyn avaava Night Creature -teoksen ensimmäinen osa, alaotsikoltaan Blind Bug, svengaa siihen malliin ettei levysoittimesta nousevaa sakeaa savua kannata ihmetellä. Yhtyeen sointi on energinen, täsmällinen ja elävä. Ellington ei ylisävellä suuren yhtyeensä soundia tukkoon, vaan antaa sen hengittää ja virrata.
Ellingtonille sinfoniaorkesterin kanssa työskentely oli pitkäaikainen haave, jonka The Symphonic Ellington vihdoin toteutti. Ehkä juuri sen takia levyn visio on niin kirkas. Duke ei lähtenyt säveltämään ja sovittamaan sieltä mistä aita on matalin, vaan ammensi laajasta idealaaristaan ja sai aikaan lopputuloksen, joka ei takerru klasarijazzin siirappisiin kliseisiin.
Toinen Night Creaturen osa, Stalking Monster on “agenttijazzia” nimeään myöten. Ellingtonin piano ja Sam Woodyardin rummut hiiviskelevät jossain pimeillä kujilla juoniaan punomassa ja orkesterista saadaan tehoja irti jylhän täyteläisillä sivalluksilla.
The Symphonic Ellingtonia kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että Ellington ei niinkään tietoisesti välttele musiikkinsa siloittelua sinfoniaorkesterin avulla, vaan yksinkertaisesti antaa orkesterinsa soittaa vahvuuksillaan.
Kuuntele Night Creaturen kolmososan Dazzling Creaturen hengästyttävän svengaava huipennus ja olet asian äärellä. Woodyard pudottelee rumpupommejaan, joiden roiskeessa muu bändi ynnä sinfoniaorkesteri etenevät vakuuttavasti yhtenä rintamana.
Alkuperäisellä levytyksellä kuullaan useita Ellingtonin yhtyeiden keskeisiä solisteja, esimerkiksi Paul Gonsalves ja Johnny Hodges saksofoneissa ja Ray Nance kornetissa. Sinfoniaorkestereita vuoden 1963 alkupuolella taltioidulla levytyksellä esiintyy neljä: Pariisin, Tukholman, Hampurin ja La Scalan sinfoniaorkesterit.
Ellingtonin mittavasta tuotannosta puhuttaessa nousee The Symphonic Ellington esille valitettavan harvoin. Levy on mallikas esitys siitä, miten omaehtoinen säveltäjä ja sovittaja laadukkaine yhtyeineen saa musiikillisen identiteettinsä kuulumaan uudessa kontekstissa. Musiikki on samaan aikaan tuttua ja yllättävää, ja ennen kaikkea kautta linjan inspiroivaa.
Matti Nives
