Suttupaperista selkokieliseksi

HUOM!-hanke perustuu eri arkistoissa säilytettyjen orkesterimateriaalien päivänvaloon tuomiselle ja ”uudelleen löytämiselle”. Äkkiseltään tämä tuntuu yksinkertaiselta – nuotit telineelle ja soittajat soittamaan. Vanhojen nuottien käyttöön liittyy kuitenkin monenlaisia haasteita.

Yleisesti sävellyksellä ajatellaan olevan kolme eri olomuotoa: säveltäjän pään sisässä kuulema teos, sen nuotinnos eli käsikirjoitus, ja lopulta soiva versio, joka toteutetaan nuoteista. Säveltäjä kirjoittaa teoksesta käsikirjoituksen, orkesteriteosten osalta puhutaan partituurista, joka on ikään kuin teoksen rakennuspiirustus. Partituurista jokaiselle soittajalle irrotetaan hänen oma osuutensa. Tätä nuottia kutsutaan stemmaksi. Huilisti siis näkee vain sen, mitä hänen tulee soittaa, samoin viulisti. Kapellimestari on ainoa, jolla on edessään koko orkesterin nuotit.  

Aikoinaan nuotit tehtiin täysin käsityönä. Kiiretapauksissa, tai resurssien puutteessa säveltäjän alkuperäinen käsikirjoitus oli kapellimestarin käytössä, ja saattoi hyvinkin olla, että säveltäjä oli myös piirtänyt soittajien stemmat kantaesitystä edeltäneenä yönä. Onnekkaammissa tapauksissa kopisti saattoi puhtaaksipiirtää käsikirjoituksen sekä stemmat. Kaiverrettua ja kirjapainossa painettua nuottia tämän käsityön taso ei kuitenkaan vastaa.  

HUOM -hankkeen teokset ovat useimmiten joko säveltäjän oman käsikirjoituksen tai kopistin tekemän puhtaaksipiirron asteella. Tämä asettaa haasteita sekä kapellimestarille että soittajille. Käsikirjoitus voi joissain tapauksissa olla luonnosmainen, tai se saattaa olla käynyt läpi useita korjauskierroksia, jotka näyttäytyvät muste-, ja värikynämerkintöjen intensiivisenä viidakkona. Myös stemmat saattavat olla yliviivauksilla ja lippusilla ja lappusilla koristeltuja, kalligrafisesti kauniita mustekynä-piirtoja, mutta lukemisen ja soittamisen kannalta haastavia.  
 

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – esimerkkejä mainituista tilanteista  
 

 

Yllä KUVA 0: musteella piirretty stemma. Viimeisessä sävelessä (kuvassa punaisen laatikon sisällä) on häikkää, sillä sävelkorkeus on korjattu lyijykynällä ja alle kirjoitettu vielä toinen korjaus. Yleisilme on kuitenkin kaunis ja silmää miellyttävä. Etenkin nuoremman polven musiikot ovat kuitenkin tottuneet painettuihin nuotteihin, ja heille käsin kirjoitetun nuotin lukeminen on vaikeaa.

Alla KUVA 1: huonolaatuinen arkistokopio, jossa nuottiviivat ovat häipyneet. Tällaisen sijasta on syytä päästä käyttämään värillistä faksimilie-kopioita alkuperäisestä käsikirjoituksesta.

 

 

   

Yllä KUVA 2 JA 3: poistettuja merkintöjä ja suurpiirteistä mustekynätyöskentelyä 

 
Kun nuotteja ryhdytään piirtämään puhtaaksi kaupunginorkesteria varten, lähdetään useimmiten partituurista, jos sellainen on käytössä. Partituurin sisältö siirretään notaatio-ohjelmaan nuotti nuotilta, merkintä merkkinältä. Tässä vaiheessa paljastuu usein jo tiettyjä epäjohdonmukaisuuksia, useimmiten nämä ovat puuttuvia merkintöjä jne. Säveltäjä on saattanut kiireessä ”oikoa” ja pikakirjoittaa. Kyseisten merkintöjen puute ja mahdollinen lisääminen punnitaan niiden musiikillisessa kontekstissa, ja tehdään päätös siitä, lisätäänkö vai jätetäänkö pois. Mikäli jätetään pois, saattaa herätä kysymyksiä harjoitteluvaiheessa: miksi ensioboe soittaa legatossa, mutta kakkosoboe kielittää saman sisällön? Mikäli lisäys tehdään, se merkitään läpinäkyvästi siten, että kapellimestari tietää sen olevan jälkeenpäin tehty lisäys, ja voi tarvittaessa pyytää soittajaa jättämään lisätyn merkinnän huomaamatta.  

KUVA 4: puhtaaksi piirretyn nuotin merkinnät: pistekaari, hakasulkeet jne. kertovat kapellimestarille muiden tekemistä lisäyksistä.  

 KUVA 5: käsikirjoitukseen jälkeenpäin lisättyä sisältöä. Vaatii lähempää tarkastelua ja johtopäätösten tekemistä.   

 

Muita haasteita saattaa olla esim. sävellaji: säveltäjä unohtaa merkitä etumerkit, mutta kirjoittaa tietyn sävellajin mukaan. Tuolloin seurauksena voi olla kirpeitä harmonioita ja pähkäilyä. Myös klaavit eli nuottiavaimet saattavat mennä sekaisin tai unohtua. Tämä etenkin, jos säveltäjä ei kirjoita nuottiavainta kunkin sivun alkuun. Seurauksena erikoisia ääniä ja ihmettelyä.
   

KUVA 6 ja 7: uuden aukeaman alkeassa käsikirjoituksesta puuttuu soitinten nimet, nuottiavaimet ja sävellajimerkinnät. Potentiaalisena vaarana mm. soitinrivit, jotka vaihtavat paikkaa.  

 
Myös soittotekniikkojen merkinnät voivat joskus olla hutaisten tehtyjä: jatkuuko jousien pizzicato, vaikka nuottikuva viittaisi jousella soitettuihin säveliin? Seurauksena testailua ja jokseenkin helppoja johtopäätöksiä. Oma kimurantti osastonsa ovat transponoivat puhaltimet. Partituurin voi kirjoittaa C-vireessä, jolloin kaikkien soitinten sävelet ovat luettavissa suoraan suhteessa toisiinsa. Transponoitua partituuria kirjoitettaessa kirjoitetaan kuitenkin siten, kuin se näyttäytyy itse soittimen äänialaan sovitettuna. A-vireiset klarinetit, F-vireiset trumpetit, saatika englannintorvet saattavat joskus päätyä kirjoitetuksi ”oikein mutta väärässä vireessä”. Tuolloin on seurauksena vääriä ääniä, outoja harmonioita ja testailua.  

 

Yllä KUVA 8: usein etenkin käyrätorven stemmoista käy ilmi teoksen esityshistoriaa. Tässä tapauksessa kopisti Kusti Aerila on piirtänyt stemman 18.10.1907, ja teosta on esitetty 1920-luvulla useamman kerran, sekä yhden kerran keväällä 1935.  
 
Kaikesta koulutuksesta huolimatta säveltäjä saattaa joskus unohtaa soitinopin tunneilla opitun, ja kirjoittaa soittimelle sellaista sisältöä jota sillä ei voi soittaa. Se voi olla liian matalalle tai korkealle meneviä säveliä, tai muuten mahdottomia juttuj. Seurauksena on pähkäilyä ja ympäröivän musiikkisisällön tarkkaa tutkimista toimivien ratkaisujen löytämiseksi.  

Alla KUVA 9 ja 10: kopistin silmä on harhautunut, ja klarinetti 2:n (vas.) stemmaan on kirjoitettu pätkä klarinetti 1:n (oik.) sisältöä. Alue merkitty punaisella.  

 

Kun partituuri on siirretty notaatio-ohjelmaan, voidaan suorittaa ns. oikokuuntelu. Modernit ohjelmistot pystyvät simuloimaan sinfoniaorkesterin soittimia, ja soittamaan teoksen suht’ hyväksyttävällä laadulla, sellaisella, jonka avulla teoksesta saa käsityksen. Tärkeintä oikokuuntelussa on kuitenkin väärien äänien kuuleminen omin. Mikäli teos on harmonialtaan perinteinen, väärät äänet kuuluvat välittömästi. Tuolloin asia voidaan korjata jo tässä vaiheessa. Muuten se jää harjoituksissa tehtäväksi, ja vie koko orkesterin aikaa.  

Mustekynällä tai muuten suurpiirteisesti inspiraation innoittamana piirretty nuotti saattaa nuottipaperilla olla levinnyt useamman sävelen kokoiseksi. Tuolloin tutkitaan tahdin yleistä harmoniaa, ja tehdään johtopäätös oikeasta sävelestä. Ylipäätään puhtaaksipiirtäjä/editoija käy sisäistä dialogia nuottikuvan kanssa, ja pyrkii löytämään kysymyksenalaisiin kohtiin ratkaisut, jotka parhaiten vastaavat säveltäjän tarkoitusta.  

KUVA 11: musteella piirrettäessä merkinnöistä tulee väistämättä hieman paksuja. Apuviivat ovat yleensä ongelmallisia, etenkin jos niitä on paljon. Tässä esimerkissä on tapahtunut sangen yleisesti vastaan tuleva ns. peruslinjan katoaminen: apuviivojen paikka liikkuu ja tekee lukemisen vaikeaksi. Siirtymät merkitty punaisella viivalla.  

 

KUVA 12 ja 13: Kuvan 11 paikka näyttää tietokoneella puhtaaksi piirrettynä tällaiselta (kuva 12), joskin itse stemmassa päällekkäiset äänet eroteltaiisin omille viivastoilleen lukemisen helpotamiseksi (kuva 13). Kuvan 11 nuotista löytyi puhtaaksipiirrettäessä virhe: puuttuva palautusmerkki (merkitty nuolella).  

 

 

Voi käydä myös niin, että arkistosta löytyvä partituuri ja stemmat eivät täsmää. Tähän voi olla lukuisia syitä, mm. se että yksi partituurisukupolvi on kadonnut, tai stemmat on piirretty eri aikaan kuin partituuri, jolloin säveltäjällä on saattanut olla toisenlaisia ajatuksia kokonaisuudesta. Tuolloin pitää tehdä päätös siitä, kumpaa seurataan: partituuria vai stemmoja. Mikäli partituuri on varmasti tai suurella varmuudella säveltäjän itsensä kirjoittama, silloin noudetaan sitä. Tätä kutsutaan ns. viime käden versioksi (Fassung letzter Hand), eli todistukseksi säveltäjän ajatuksista, onhan se lähtöisin hänen käsistään.  

Kaikkien näiden haasteiden jälkeen nuottimateriaali lopulta kuitenkin on soittokunnossa ja orkesteri voi huoletta esittää teoksen konsertissa, kuten tässä viimeisessä esimerkissä:  

KUVA 14: Käsikirjoituspartituurin ensimmäinen sivu 
KUVA 15: Saman teoksen puhtaaksi piirretyn partituurin ensimmäinen sivu 

 

 

 

Teksti: Jari Eskola 

KUVALÄHTEET 

Kuva 0, 6, 8, : Helsingin kaupunginorkesterin nuotisto 
Kuvat 1-3, 7, 14: Music Finland 
Kuva 4, 12-13: teksin kirjoittaja 
Kuva 5, 9-11 : Fennica Gehrman Oy 
Kuva 15: Suomen musiikkiperintö ry