Häikäisevä Joshua Bell tarjoilee Wieniawskin viulukonserton solistina tasapainotetun yhdistelmän bravuurisäihkettä, tulisuutta ja laulavia suvantoja.
Helsingin kaupunginorkesterin konserttikauden päättää pienen muodon mestarina tunnetun säveltäjän suuri sinfonia. Franz Schubert kirjoitti yli 600 yksinlaulua, joissa hän onnistui vangitsemaan tilanteita, tunteita ja tunnelmia muutamaan tahtiin sekä siirtymään mielialasta toiseen hämmästyttävällä ketteryydellä. Säveltäjän kahdeksas sinfonia tuo tämän taituruuden suureen sinfoniseen mittakaavaan.
HKO saa ensi kertaa solistikseen häikäisevän viuluvirtuoosin Joshua Bellin, joka on ”kertakaikkiaan yksi kaikkein parhaista”. (New York Classical Review.) Henryk Wieniawskin toinen viulukonsertto on nautinnollisesti tasapainotettu yhdistelmä bravuurisäihkettä, tulisuutta ja laulavia suvantoja.
Katso ja kuuntele suorana ja 30:n päivän ajan tallenteena Yle Radio 1:ssä, Yle Areenassa ja HKO Screen -sovelluksessa.
Katso suorana ja keskustele orkesterin YouTube-kanavalla.
Henryk Wieniawski: Viulukonsertto no 2 d-molli op. 22
1800-luvun monesta viulisti-säveltäjästä yksi arvostetuimmista oli puolalainen Henryk Wieniawski (1835-1880). Joidenkin aikalaisten mielestä hän oli teknisesti jopa taitavampi kuin vuosisadan kuuluisin viuluvirtuoosi, legendaarinen Niccolò Paganini.
Wieniawski oli poikkeuslahjakkuus, joka sai mahdollisuuden opiskella Pariisin konservatoriossa jo 8-vuotiaana. Hän teki laajoja konserttikiertueita ympäri Eurooppaa, ja esiintyi myös Yhdysvalloissa. Tuttavapiiriin lukeutui pianisti ja kapellimestari Anton Rubinstein. Kun Rubinstein vuonna 1862 perusti Pietarin konservatorion, hän kutsui Wieniawskin sinne opettajaksi. Asuessaan Venäjällä Wieniawski työskenteli myös Venäjän musiikkiseuran orkesterin kapellimestarina. Vuonna 1875 hänestä tuli Brysselin konservatorion professori.
Wieniawski sävelsi useita viulukappaleita. Niistä esimerkiksi Polonaise Brillante, Legenda ja Scherzo-Tarantella ovat edelleen suosittuja. Viulukonserttoja Wieniawski sävelsi vain kaksi. Niistä tunnetumpi on d-molli-konsertto op. 22 joka sai kantaesityksensä Pietarissa marraskuussa vuonna 1862. Solisti oli tietysti Wieniawski itse. Orkesteria johti Anton Rubinstein. Wieniawski esitti teosta useasti aina kuolemaansa asti. Teos on omistettu Pablo de Sarasatelle.
Wieniawskin toisessa viulukonsertossa osia on klassiseen tapaan kolme (Allegro moderato, Romanssi ja Allegro con fuoco-Allegro moderato). Monesta 1800-luvun virtuoosikonsertosta poiketen orkesterilla ei ole yksinomaan säestävä rooli. Soolo-osuus sisältää kaikki vaadittavat ainesosat jotta yleisö saa hämmästellä ja ihailla viulistin taituruutta. Solisti saa soittaa niin kaksoisotteita ja flageoletteja kuin arpeggioita ja nopeita kromaattisia asteikkoja. Mutta teos ei olisi jäänyt ohjelmistoon ellei se myös olisi täpötäynnä hehkuvia melodioita ja romanttisia tunnelmia.
Franz Schubert: Sinfonia C-duuri ”Suuri C-duuri”
Hyvin kauan kuviteltiin, että Franz Schubertin (1797-1828) viimeinen sinfonia oli monumentaalinen C-duuri-sinfonia. Sen arveltiin valmistuneen vain pari kuukautta ennen säveltäjän kuolemaa ainoastaan 31 vuoden ikäisenä. Nykyään tiedämme teoksen olleen työn alla jo kesällä 1825 ja partituurin valmistuneen seuraavana vuonna. Tiedämme myös, että Schubert juuri ennen kuolemaansa ehti kirjoittaa melkein valmiiksi vielä yhden sinfonian (D-duurissa).
Schubertin sinfonioiden numeroinneissa on eri käytäntöjä. ”Suuri C-duuri” on aiemmin esitetty järjestysnumerolla 9, mutta esimerkiksi Neue Schubert-ausgabe suosittele järjestysnumeroa 8.
C-duuri-sinfoniaa ympäröivät monet myytit. Niistä yksi on siis se, että virheellisesti arveltiin kyseessä olevan Schubertin viimeinen sinfonia. Lisäksi kuviteltiin ettei säveltäjä koskaan saanut kuulla teostaan. Todellisuudessa se soitettiin läpi loppuvuodesta 1827 Wienin musiikin ystävien yhdistyksen järjestämässä epävirallisessa tilaisuudessa. Konserttiesitystä teos ei silti saanut, sillä sitä pidettiin liian pitkänä ja muusikoille aivan liian haastavana.
Kymmenen vuotta Schubertin kuoleman jälkeen Robert Schumann vieraili yhdistyksessä ja näki sinfonian partituurin. Hän vei kopion Felix Mendelssohnille, joka johti kantaesityksen Leipzigissa maaliskuussa 1839.
1820-luvun alkupuoliskon jälkeen Schubert tiesi olevansa kuolemansairas. Tämän voi kuulla hänen musiikissaan, jossa suuri kauneus vuorottelee alakulon kanssa. Myös C-duuri-sinfoniassa on omat tummat hetkensä - etenkin hitaassa osassa, joka ajautuu ahdistavaan huipennukseen. Musiikki on kuitenkin pääosin luonteeltaan valoisa ja optimistinen. Lisänimi ”Suuri” on annettu yksinomaan siksi, ettei teosta sekoitettaisi Schubertin vuonna 1818 valmistuneeseen C-duuri-sinfoniaan (”Pieni C-duuri”). Lisänimi on kuitenkin osuva. Tämä on eeppisten maisemien ja elämää suurempien melodioiden musiikkia.
Christian Holmqvist
