Fantasiasadut Liisan seikkailut peilimaailmassa ja Tarina vailla loppua saavat kyytiä Unsuk Chinin musiikillisessa sanapelissä.
Fantasiasadut Liisan seikkailut peilimaailmassa ja Tarina vailla loppua saavat kyytiä Unsuk Chinin musiikillisessa sanapelissä. Kirjaimet tarttuvat toisiinsa, sanat katkeilevat, keikahtelevat ja kääntyvät nurin. Seitsemän kohtausta Lewis Carrollin ja Michael Enden tarinoista tulkitsee vuonna 2014 Kuningatar Elisabet -laulukilpailun voittanut sopraano Sumi Hwang.
Työskennellessään toisen sinfoniansa parissa Ludwig van Beethoven oli erään oppilaansa mukaan vaitonainen sekä äreä ja puhkesi tuon tuosta hurjistuneisiin raivokohtauksiin. Säveltäjä oli joutunut vastatusten sen tosiasian kanssa, että hänen kuulonsa heikkeneminen ei ole pysäytettävissä. Työn alla ollut sinfonia ei kuitenkaan anna vihjettä säveltäjän yksityiselämän raskaista vaiheista. Teos on vapautunut, elinvoimainen ja hyväntuulinen, Hector Berliozin sanoin: “Sinfonia, joka hymyilee alusta loppuun.” Konsertin johtaa Paolo Bortolameolli, joka valittiin Los Angelesin filharmonikoiden kumppaniksi superlahjakkuuksille tarkoitetusta Dudamel Fellowship -ohjelmasta.
Unsuk Chin: Akrostinen sanapeli
Koreassa syntynyt ja Berliinissä asuva Unsuk Chin (s. 1961) on eräs aikamme tunnetuimmista ja menestyneimmistä säveltäjistä. Hän opiskeli ensin Soulissa, sitten Hampurissa György Ligetin johdolla. Tilausteoksia on syntynyt mm. Los Angelesin filharmonikoille, Ensemble Modernille, Berliinin filharmonikoille ja Kronos-kvartetille. Chinille on myönnetty mm. Wihuri-säätiön Sibelius-palkinto (2017), Bach-Preis der Freien und Hansestadt Hamburg (2019) ja tanskalainen Léonie Sonning-palkinto (2021). Chinillä on suomalainen yhteys: hänen miehensä on pianisti Maris Gothóni.
Chinin tunnetuimmat teokset ovat luultavasti konsertot, mm. viululle (2001) ja sellolle (2013), 1990-luvulta lähtien syntynyt sarja pianoetydejä, sekä Münchenissä kesällä 2007 ensi-iltansa saanut ooppera Alice in Wonderland.
Chinin kansainvälinen läpimurto oli sopraanolle ja kamariyhtyeelle vuonna 1991 sävelletty Akrostichon-Wortspiel (Akrostinen sanapeli). Teos syntyi hollantilaisen Gaudemaus-säätion tilauksesta. Teoksen lopullisen, vuonna 1993 tehdyn version kantaesitys oli Lontoossa 8.9.1993. Sopraano oli Penelope Walmsley-Clark. Premiere Ensemble-yhtyettä johti George Benjamin.
Chin kertoo: ”Akrostichon-Wortspiel koostuu seitsemästä kohtauksesta. Ne ovat peräisin Michael Enden kirjasta Tarina vailla loppua ja Lewis Carrollin kirjasta Liisan seikkailut peilimaailmassa. Tekstejä on eri tavoin muokattu. Joskus konsonantit ja vokaalit on yhdistetty aivan summittaisesti. Joskus sanat on luettu takaperin ja ovat ymmärrettävissä ainoastaan symboleina. Teoksen seitsemän kohtausta vastaavat saduista löytyviä tunnetiloja. Toisinaan tunnelma on valoisa, toisinaan groteski.”
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 2 D-duuri op. 36
Keväällä 1802 Ludwig van Beethoven (1770-1827) muutti pariksi kuukaudeksi Heiligenstadtiin, Wienin lähellä olevaan pikkukaupunkiin. Virallisesti hän teki sävellystyötä. Sitäkin hän teki, mutta ennen muuta hän kävi rankkaa sisäistä kamppailua. Beethoven oli luomassa menestyksekästä uraa pianistina ja säveltäjänä. Kuulon kanssa oli kuitenkin alkanut ilmetä ongelmia ja nyt lääkärit olivat antaneet diagnoosinsa. 31-vuotias Beethoven oli tulossa kuuroksi.
Heiligenstadtissa Beethoven kirjoitti kuuluisan ”testamentin” jossa murehti kohtaloaan ja pohti itsemurhaa. Mutta elämänjano voitti. Eräässä mielessä kriisi teki Beethovenista Beethovenin. Palattuaan Heliginstadtista hän sanoi oppilaalleen, Carl Czernylle: ”En ole tyytyväinen aiempiin teoksiini. On aika kulkea uusia polkuja.” Hän alkoi säveltää persoonallisempaa musiikkia eikä enää viitsinyt miettiä mitä yleisö ajattelisi hänen sävelkielestään.
Voisi kuvitella, että kesken Heiligenstadtin kriisin valmistunut toinen sinfonia (D-duuri op. 36) olisi synkkä ja ahdistunut. Mutta päinvastoin, teos onkin valoisa, optimistinen ja usein railakkaan humoristinen. Tämän voi selittää sillä, että Beethoven luonnosteli sävellyksiään pitkään ja hartaasti. Tunnettu esimerkki on Oodi ilolle, joka valmistui vasta yli kolmenkymmenen vuoden suunnittelutyön jälkeen. Toinen sinfonia oli ehkä pitkälti suunniteltu jo ennen lääkäreiden diagnoosia.
Teos sai kantaesityksensä Wienissä 5.4.1803 konsertissa jossa esitettiin myös mm. kolmas pianokonsertto ja oratorio Kristus Öljymäellä. Uusi sinfonia ei ollut menestys. Arvostelijat luonnehtivat sitä ”oudoksi” ja ”kammottavaksi”. Nykyään kukaan ei kiistä etteikö se olisi yksi säveltäjänsä monista mestariteoksista.
Christian Holmqvist
